IV.
Huomattava enteellinen seikka »Kangastuksissa» on ballaadien runsaus. Useimmat, kuten laaja sikermä »Perman taru», ovat tosin köyhällä mielikuvituksella luodut sekä tyylillisesti perin väljiä. Mutta joukossa on muutamia runoja, jotka todistavat kuvakielen kasvavaa voimaa: paitsi »La Tricoteuseä», varsinkin kaksi plastillisella näkemyskyvyllä suoritettua runotarinaa: »Kimmon kosto» ja »Luojan leipä». Ne ovat jo verrattomasti itsetietoisempaa taidetta kuin Eino Leinon aikaisemmat taruaiheiset sepitelmät. Niitä hallitsevat lujat ääriviivat, jotka eivät salli mielikuvituksen leiskahdella satunnaisten sana-assosiatsioitten mukaan. »Kimmon kosto» on hiukan koristeellinen tyyliharjoitelma ja sellaisena, varsinkin draamallisen jäntevyytensä takia, sangen onnistunut. Sanonnaltaan yhtä täsmällinen, mutta sävyltään omintakeisempi sekä täydempi sisäistä elämää on »Luojan leipä»; siinä on samaa seesteistä legendan-hohdetta kuin Edelfeltin taulussa »Kristus ja Mataleena». — »Kimmon kosto» on ikäänkuin siltana siihen eristettyyn maailmaan, johon jälkimäinen ballaadi täydellä oikeudella jo kuuluu: »Helkavirsien» legenda- ja tarumaailmaan.
Rohkeampaa yritystä ei yhdenkään suomalaisen lyyrikon mielikuvitus ole suorittanut kuin Eino Leinon hänen »Helkavirsissään» (1903). Luoda niin vegetatiivisen rehevän mielikuvamaailman kuin kalevalaisen naapuruuteen kerrassaan uusi, ennen olematon mikrokosmos; herättää edellisestä eloon nimettömiä henkilötyyppejä, selkeennyttää niitä sisäisesti ja tyylitellä ulkonaisesti sekä siirtää ne uuteen ilmapiiriin, korkeamman ja kuulaamman taivaan alle — siinä teko, joka edellytti sellaista kalevalaisten laulajien nykyaikaista jälkeläistä kuin Eino Leino on. Niinkuin nuorallatanssijan täytyy korkealla teräslangallaan vakauttaa mieleensä värähtämätön tyyneys, jotta ei suistu turmioonsa, niin tuntuu Eino Leinokin suorittaneen tämän tekonsa yhtenäisellä ja tyynellä luomistahdon jännityksellä. Ero hänen ja nuorallatanssijan teon välillä on vain se, että runoilija teki sen kylläisellä sydämellä eikä näyttääkseen taituruuttaan jumalien leikissä.
Vaarallisin teko houkuttaa voimakasta väkevimmin. Nämä oudot, syvältä rotumme mystillisimmästä menneisyydestä kumpuilevat näyt avasivat parhaaseen voimaansa ehtineelle runoilijalle maailman, jonka valloittamiseen hänen kannatti koota koko henkinen mahtinsa, ei ainoastaan synnynnäinen alkusuomalainen mielikuvituksensa vaan myös runsas, elämysten ja runoilijaintuitsion kautta voitettu elämänviisautensa. Siinä hänelle tarjoutui riemu, joka ei tule monen runoilijan osaksi: koettaa oman rodun ja omien mieskohtaisten elämysten läpi avata perspektiivi koko yleisinhimilliseen elämään sekä noita elämyksiä selvittämään kehittää perinnäisrunouden pohjalta kuvakieli, joka on sekä omintakeinen että nykyaikaisen taiteellisen viljelyksen tasalla.
Ja runoilija suoriutui erittäin onnellisesti suuresta yrityksestään. »Helkavirret» ovat pätevin todiste siihen, että aivan kotoisista aineksista ja kotona viljeltyihin muotoihin voidaan luoda ei ainoastaan omintakeisinta, vaan myös persoonallisesti kehittyneintä runoutta. »Helkavirret» ovat homogeenisimmin suomalaista lyriikkaa, ja samalla niiden kantavuus nykyaikaiseen henkiseen elämään on voimakkaampi kuin minkään muun suomalaisen runokokoelman. »Helkavirsillä» on klassillisuuden tuntomerkit.
* * * * *
Eino Leinon ei tarvinnut huolia ajan ja paikan määrittelemisestä, saadakseen runokertoelmiinsa varman muinaisajan tunnun. Kaksi luotettavaa opasta teki sen hänelle mahdolliseksi: hänen mielikuvituksensa alkuperäinen suomalaisuus, joka oli vuosi vuodelta vahventunut, sekä hänen historiallinen vaistonsa. »Helkavirret» eivät ole nimenomaan historiallista runoutta, mutta niillä on vuosisatain henkisen viljelyksen sävy ja niiden sisällyksenä ovat vuosisatain elämykset, ikäänkuin atavistisesti runoilijallemme periytyneinä. Niiden takana seisovat menneitten sukupolvien taajat rivit. Harvoin lienee koko maailman runoudessa niin individualistinen runoilija niin täydellä antaumuksella joutunut tulkitsemaan kokonaisen rodun kohtaloita.
»Helkavirsissä» Eino Leino — tai hänen henkilönsä — eivät nim. puhu vain omasta puolestaan: heillä on epäilemättä harmaasta muinaisuudesta nykypäiviin saakka ollut lukemattomia veljiä ja siskoja, joiden kohtalot, onni ja murhe ovat olleet samat kuin heidän.
Ehkä kauimmas taaksepäin ulottuvat »Tumman» perspektiivit. Siinä on suomalaisen luonteen elämäntuska ja tyyntymys runoiltu syvemmällä ymmärtämyksellä kuin ehkä missään muualla.
»Tuo oli tumma maammon marja syntymässä säikähtänyt, näki kauhut kaikkialla, haltiat pahat havaitsi, ei hyviä ensinkänä.»
Mahtavalla kuvausvoimalla runoilija kertoo elämää vierastavan pojan pelonalaisuudesta, mikä ei antanut hänelle rauhaa ei työhön, ei kisaan. Hänet pannaan paimeneen, mutta hän palaa pian takaisin »outona», haastellen metsän kauhuista:
»Lempo seisoi suo selällä,
Hiidet hirnui kankahalla,
Juuttahat jälestä juoksi,
maasta maahinen kohosi.»
Kylän kisoilta hän pakenee yhtä säikähtäneenä:
»Kolkkoja kotona näin mä, kamalampia kylässä! Veräjällä Vento seisoi, Vennon poika portahalla, loukossa Vahinko vaani, Kouko kohtasi ovella.»
Tämä ei ole kauhu-vaikutusten tavoittelemista, vaan mieskohtaisten elämysten herättämiä symboolisia mielikuvia. — Ahdistuksessaan tahtoo poika »piillä Tuonelan pihoille», eikä äitikään muuta vapahdusta keksi, vaan neuvoo häntä menemään:
»tuvan taakse taaton saaman, lempeän lepotiloille, missä seisoo puut pyhäiset, hongat himmeät puhuvat ollehista, mennehistä, murehessa yön ikuisen.»
Mutta silloin havaa taatto haudassaan, neuvoakseen eksyvää lastaan. »Säikkyivät isätkin ennen, toki aikansa elivät.» Luonto on lahjoilla lepytettävä tai kahlittava rohkealla voimalla. Ahdistuksesta ei Manalla pääse, ellei siitä ole päässyt elämässä.
»Pirtit on pienet Tuonelassa, maan alla kaitaiset kamarit. Kuu ei loista, päiv' ei paista, yksin istut, yksin astut, toukka seuloo seinähirttä, itse seulot itseäsi ikävässä ainaisessa, haikeassa, vaikeassa.»
Hiljaisena miehenä palaa poika tuttuhun tupahan. Nyt hän osaa jo tyynellä mielellä toimitella talon töitä:
»meni merelle, metsähänkin, vei verkon, asetti ansan, niin eli ikänsä kaiken, ei iloiten eikä surren, pannen päivät päälletyksin, niin paremmat kuin pahemmat; päällimmäiseksi paremmat.»
Tuollaisessa resignatsiossa on jotakin perin suomalaista uskollisuutta elämää kohtaan: ei mitään kuohahtamista tuhmiin sanoihin tai tekoihin, jollaisiin esim. germaanilainen luonne helpommin joutuu; ei myöskään slaavilaisen alennuksessaan hekumoivaa murjotusta; mistään vaikertelemisesta puhumattakaan. —
Suuri melankolia liittää »Tuuri»-runon läheisesti »Tummaan», vaikka molemmat ovatkin sävyltään erilaisia. Tuuri on älyllisesti täysin kehittynyt mies, sankari, jolla on selvät suhteet kohtalonvaltoihin. Hän luulee voivansa hyvällä luottamuksella turvautua jumalien suosioon, jotka ovat hänen ystäviään; mutta hän ei vielä tiedä, ettei hän kestä juhlan huumausta niinkuin jumalat. Hän »talonpoika taidollinen», juopuu kesken juhlien, ja hänen nukuttuaan yli kalliin armonajan, odottaa Tuoni ankarana hänen ovensa edessä. Tuurin juhlallisesta lähtölaulusta ennen kaikkea voi luullakseni päätellä runoilijamme läheistä mieskohtaista suhdetta henkilöihinsä, siksi ehdottomalla äänenpainolla näissä säkeissä on julkilausuttu eletty kokemus:
»Älköhöt sinä ikänä, älköhöt juhliko jumalat kera kansan kuolevaisen! Jumalill' on juhlat pitkät, ikä kerkeä inehmon, nopsa niinkuin pyörän kehrä. Päivät kultaiset kuluvi, aika armas lankeavi, köyrtyvi urohon selkä noissa pitkissä pidoissa, jumalaisten juomingeissa.»
Runo päättyy erinomaisen jylhään tunnelmakuvaan, kun Tuuri
»istui Kuolon korjasehen, kuului kulkusten helinä hämärässä talvi-aamun; kuului vielä viittatieltä, jäälle järvien hävisi.»
Hämärä viittatie yli laajan järven jään — siinä suomalainen
Tuonen-tie!
Tuurissa on jotakin länsisuomalaista selväpiirteistä aateluutta. — Aatelismiehen raju suvereniteetin-vaatimus on Ylermissä, »ylpeässä isännässä», tullut lihaksi ja vereksi.
Nerokkainta tässä ballaadissa on ehkä sen loistava tyylitaide. Tuskin koskaan on suomenkieltä niin teräksisellä energialla puserrettu tiukoiksi, draamallisiksi säkeiksi, joissa kukin sana putoaa kuin vasaranisku naulanpäähän:
»Ylermi ylpeä isäntä ajoi orhin akkunasta messurahvahan rakohon; tulta tuiski orhin turpa, valoi silmät valkeata, enemmän ylpeän isännän, satulassa seisovaisen. Täss' on mies tämänsukuinen, ei anele armahdusta, itse raudalla rakasti.»
Ja tuskin koskaan on kirkkaammin leikattu runokuvaa materian järeään alkukallioon:
»Ylermi ylpeä isäntä tunsi lattian lahovan, näki lieskan leimahtavan, veti miekkansa verisen, heitti kintahan kivehen käden kanssa poikki lyödyn. Kannusti oritta, liekit löi yli kultaisen kypärän. — Vielä on kivessä kinnas.»
Mutta olisi alentavaa sanoa, että tällainen runo on vain — tai etupäässä — tyylinäyte. Sen kiihkeä sisäinen intensiteetti on muuta kuin koristeellista tekouhmaa. Eino Leinon sielullinen asteikko on laajempi kuin ainoankaan suomalaisen lyyrikon; senvuoksi hän voi yhtä täydellä mieskohtaisella tietoisuudella omaksua itselleen niin erilaisia kohtaloita kuin Tumman ja Ylermin. Hän voi molemman kautta puhua jotakin omasta itsestään.
»Helkavirsistä» kohoaa kolme suurta sankarihaahmoa, jotka olemuksensa perusjuonteiden vetäminä joutuvat Manalle: Ylermi, Kouta ja Pyhä Yrjänä. Tuuri on kyllä samoja veljeksiä, mutta hän on passiivisempi eleskelijä kuin nämä. Hänen elämäntuntonsa on yhtä syvä ja sankarillinen kuin toistenkin, mutta hänellä ei ole määrättyä lähetystehtävää elämässä, kuten Ylermillä — täysikäisyyden vaatimus — Koudalla — intohimoinen elämänselitys — sekä Pyhällä Yrjänällä — uskonsankarin ja uhripapin tehtävä.
Yhtä valtavalla näkemysvoimalla kuin Kalevala Antero Vipusensa, on Eino Leino runoillut Koudan, suurimman Lapin tietäjistä. Vertailu näiden kahden tietäjä-kuvan välillä valaisee hyvin Eino Leinon suhdetta runoutemme peruskirjaan. Kalevala kuvaa Antero Vipusta näin (17:s r., v. v. 57-67):
»Haapa kasvoi hartioilla, koivu kulmilla yleni, leppä leukaluun nenässä, pajupehko parran päällä, otsalla oravikuusi.»
Eino Leinon Kouta-kuva on myös alkuperäinen näky; se ei ole jäljittelyä, vaan tyylittelyä. Se liittyy koko »Helkavirsien» tummaan perussävyyn. Kalevalan fantasia on idyllisempi, leppeämpi kuin Leinon jylhä näkemys:
»Kyyt viherti katsehesta, suusta lenti yölepakot, jalan alta ahmat nousi, käden päällä kärpät juoksi, korppi koikkui päälaella, haaskalinnut hartioilla».
Samalta kalevalaiselta maapohjalta, mutta toiselta tasolta ja oman mieskohtaisen mielialan valaistuksessa on nähty myös Koudan etsintäretki. Sellaiset fantasiat kuin:
»parahti Lapissa lapset, kovin koirat vingahteli, meni viima usta myöten, hiilos himmeni kodassa;»
ja yhä suurempi mielikuvituksen tehostaminen kauempana:
»tähdet tippui taivahilta, maan alla vainajat vapisi, oli tuska Tuonelassa, pelko pirteissä jumalten»,
säestävät voimakkaasti tietäjä-titaanin intohimoista kilvoittelua. Ja kun kilvoittelu tällä puolen Rutimon rotkon on lauennut Ajattaren kovaan julistukseen, että vain manalla tutkitaan menneen elämän tarkoitus, silloin rajusti kuohuvat kuvat vaihtuvat toisiin, juhlallisen verkkaisiin, ja säkeitten poljento laantuu pitkiksi mainingeiksi:
»Tuo oli Kouta, kolkko miesi, tunsi kaikki tietävänsä, astui rotkohon Rutimon, kulki kuolon porraspuita, niinkuin pitkän pilven lonka, niinkuin jäisen kosken kopru; ei hän taakse katsahtanut, katsoi kohden kalman usta, ei hän kilvan kiirehtänyt, astui askel askeleelta, kun oli tuima Tuonen kulku, elo kuoloa kovempi.» 30 33.
Mielikuvituksen vahva arkaistisuus liittää Pyhän Yrjänän ballaadin Kouta-runoon. Mutta edellisen kuvatyyli on freskomaisempaa ja sen rakenne tiukemmin draamallinen, kuten »Ylermin». Jo runon lähtö on draamallisen ponteva, niinkuin jousen viskaaman nuolen. Elementtien liikkeet on tiivistetty lyhyiden säkeitten rajoihin, siirtyminen tuokiotilasta toiseen käy nopeasti. Syvä uskonnollinen tunto kohottaa tämän omituisen, monta assosiatsiota sisältävän legendan erittäin korkealle.
Niinkuin »Pyhä Yrjänä» liittyy laajaan kansainväliseen tarusarjaan täysin omintakeisesti uuteen suuntaan kehitettynä muunnoksena, niin herättää Katrinaisen legenda (»Sininen risti») mielleyhtymän toisesta maailmanhistoriallisesta sankaritarinasta: Jeanne d'Arcin. Eroitustahan on runsaasti: Katrinaisella ei ole ranskalaisen sisarensa isänmaallista paatosta, hänellä on vain uskonnollinen lähetystehtävänsä; hän on rauhan ja rakkauden hengen apostoli, Jeanne d'Arc sodan. Mutta tämä eroitus on ulkonainen. Jeanne d'Arc'kin oli varsinaisesti uskonnollinen sankari. Molemman neidon ainoa voima on sama: uskonhartaus, kuuliaisuus näkymätöntä käskijää kohtaan. Kumpikin herää pyhään tehtäväänsä samoin: mystillisten luonnonnäkyjen kautta. Molemman vaellus muuttuu vastustamattomaksi voittokuluksi, ja kumpikin pelastuu ihmeellisesti riettaiden seuralaistensa puolelta uhkaavasta turmiosta, vaikka suomalaisessa legendassa se kohta tulee päämomentiksi.
Sekä »Pyhän Yrjänän» että »Sinisen ristin» fantastiset näyt viittaavat itäisemmille alueille kuin »Tuuri» ja »Ylermi». Samoin tuntuvat Pyhä Yrjänä ja Katrinainen luonteensävynsä puolesta kuuluvan itäisempiin heimoihin. Sekin vahventaa, varsinkin jälkimäisessä ballaadissa, kuvauksen väkevää keskiaikaista tunnelmaa. — Kuten Kouta-runossa, noudattaa ympäristönkuvaus »Sinisessä ristissäkin» tehokkaasti kertomuksensisäistä kehitystä. Esim. Katrinaisen lähtö oudonlumoavalle matkalleen:
»Kulki, kulki korpimaita, puut piteni, koti eteni, pyhät kasvoi pylvähistöt, kaartui kappelit hämärät, kuului kaunis kuorolaulu, kellot kultaiset kilisi Katrinaisen kulkiessa, hyvän marjan matkatessa.»
Melkein groteskimainen on kuvaus Katrinaisen saapumisesta luostarisaarelle, ja hänen alettuaan vaarallisen unissakävijänretkensä pimitettyjä periä kohti, äskeinen rauhallinen maisema vaihtuu hillittömien intohimojen näyttämöksi:
»Salot sakeni, kosket kiihtyi, virrat vuoltui, maat yleni, jylhistyivät jyrkät vaarat, kolkostuivat korpilaaksot, kontiot kovin möräsi.»
Viimeisten säkeiden kuulas näky virittää taas kirkkaan, lempeän loppuakordin.
Yksi idylli on »Helkavirsissä»: Kristus-legenda »Tyyrin tytti». Yhtä tuoksuva ja valoisa on jumalihmisen kuva siinä kuin »Luojan leivässä». Nämä Kristus-miniatyyrit, niin vaatimattomat kuin ne ovatkin, ovat alkuperäisen runoutemme ainoita onnellisesti syntyneitä Kristuksen luonnekuvia. Molemmassa ballaadissa on hänen rinnalleen asetettu mitä herkimmällä kädellä piirretty tytönkuva. Toisessa runossa Mestari esiintyy nöyryyden esikuvana ja sydämen lempeyden palkitsijana, toisessa hyljätyn ilona. Ei ole mitään teennäistä näissä kuvauksissa; ne ovat syntyneet synnynnäisen lyyrikon lyyrillisimmillä hetkillä.
Lyyrillisessä mielialassa, ajatuksessa, tarinassa on aina oma mystiikkansa: näkyväisten asiain ja sisäisten tuntojen salainen yhteys. Edellisten legendain mystiikka on sydämen välittömällä ymmärtämyksellä omaksuttavaa. Hämärämpiä tiehyeitä saa ajatus kulkea »Ihalempi»-runossa, joka taas on Neitsyt Maaria-legenda, uudesta maanäärestä keksittynä. Siinä kyllä sykäyttää voimakkaasti sydäntä hyvän Jumalan julistus metsän viemälle immelle:
»Kun lie pilvi kulkenunna, olet tytti pilven tytti, kun lie kaste langennunna, olet siunattu kaponen, kun lie pudonnut tähti, olet tähden synnyttävä, sankarin sotasukuisen, miehen suuren, miekkalemmen.»
Mutta tämä ballaadi jää sittenkin kauniiksi saduksi: pilvi, kaste, tähti ovat vain pilvi, kaste, tähti, ne eivät kohoa symbooleiksi, jotka antaisivat kiinnekohtia syvemmälle psykoloogiselle ymmärrykselle. Ei käy selville, mitä todellista yhteyttä pilvellä, kasteella, tähdellä on immen sisäiseen tilaan; on kuin runon rakenteesta puuttuisi joitakuita soluja. Sen vaikutus jää satumystiikan varaan, — tai korkeintaan reflektiivisen ajatuksen, joka tähden ja kastepisaran heiastuksista kutoo hennon sillan sadun ja toden välille.
Samanlainen taipumus liian suppeaan, viittauksittain etenevään kertomatyyliin on jättänyt »Orjan poika»-ballaadin keskeneräiseksi. Siinä tämä oraakkelimaisuus on sitä valitettavampaa, kun runo on aivan loppupuolelle saakka erittäin voimakkaasti ja kirkkaalla inspiratsiolla kirjoitettu; aihe olisi ollut täydellisen työn arvoinen. Runo tehoaa kyllä yksityisillä, mahtavilla eepillisillä näyillä, kuten seuraavalla vainoajan kuvalla:
»Lappi laajalti savusi, kylät jäivät kylmillensä, poikaset porossa itki, koirat vuorilla vaelti.»
Ja siinä on ripeä tempo, joka laantuu lyyrilliseen väreilyyn orjan pojan heleässä unennäyssä:
»Puikoivat punaiset pulkat punaisilla kukkuloilla, siukoivat siniset petrat sinisillä virransuilla, jolui joutsenet hopeiset, käet kukkui kultahiset, käet kukkui, linnut lauloi, vihannoivat viidat kaikki Lapin suuressa suvessa yössä päivän paistamassa.»
Mutta seuraavat säkeet eivät jatka edellä punottuja psykoloogisia säikeitä, vaan jättävät perspektiivin eteenpäin hämäräksi. Kertomuksen selvä draamallinen kehitys katkeaa lyyrilliseen tunnelmakuvaan, sillä loppusäkeissä ei ole sitä impressionistista välähdystä, joka niihin on koetettu saada.
Pieni, perustunnoltaan hyvin nykyaikainen keskusteludraama »Merenkylpijä-neidot» on taas luotu yhtenäisellä intuitsiolla. »Helkavirsissä» on monta kantavampaa runoa, mutta ei monta, jossa niin muinaisaikainen fantasia herättäisi niin herkästi nykyaikaisen mielialan; ei myöskään monta niin vähin elein suoritettua draamaa. — Lippo linnustaja on vanginnut kauneimman öisin kylpevistä Hiiden-neidoista, varastamalla tämän siivet. Lunnaiksi niistä hän vaatii hätääntyneeltä immeltä suunantoa. Impi kieltää ja rukoilee, ja sitä mukaa kuin päivä nousee vuorten takaa, sitä mukaa jännitys kasvaa. Päivän kohoittaessa päätään neito vihdoin taipuu. Mutta idylli päättyy syvään traagilliseen tuntoon:
»Sai pukunsa peilikylki, antoi suuta sulhoselle linnunluisella nokalla, veen suulla verettömällä: hymy hyytyi, silmä sammui, pois kulki kultainen elämä, muuttui mieli miehen nuoren. — Neiti lentohon lehahti noustessa kesäisen päivän.»
Tämä allegoria on rakennettu välittömistä havainnoista ja elämyksistä; asioilla ja henkilöillä on vain symbooliset nimet.
Sekä rakenteeseensa että mielikuvituksensa voimaan nähden alemmalla asteella on toinen lemmentragedia, »Impi ja pajarin poika». Siitä puuttuu tiivistys ja sen tyyli on karumpaa, sisäisistä näyistä köyhempää kuin useimpain »Helkavirsien». Lopussa sen tunnelma kuitenkin kohoaa sangen voimakkaaksi.
»Oterma» ja »Katerma» on »Helkavirsistä» ainoa, missä eroottiset intohimot varsinaisesti johtavat elämänsuhteet väkivaltaiseen taitteeseen. Se on ehkä pikemmin taitavasti sepitetty näytelmä kuin sydämen syvimmästä puhjennut runo, mutta se on täysivaltaisella näkemysvoimalla luotu. Luonnonvaistojen herääminen sekä asteettainen selkeentyminen mieskohtaiseksi intohimoksi veljeksissä on ainakin erittäin kehittyneellä dramaattisella keksintäkyvyllä esitetty. Ja varsinkin Oterman manaus herättää ehdottoman draamallisen päätöstunnelman:
»Mik' on verta veljessäni, painu paatena merehen, mikä nuorta naisessani, nouse siipenä kajavan, etteivät toistansa tavanne, eivät syyllistä syliä! — —»
Näiden eroottisten »virsien» ryhmään kuuluu vielä ballaadi Kaleva-kuninkaasta. Tässä runossa on vähimmän sydäntä-sykähdyttäviä momentteja, vähimmän tunteen nousua ja laskua. Sitäpaitsi se on »Helkavirsien» ainoa sepitelmä, joka aiheeltaan tuntuu olevan selvästi riippuvainen vieraasta esikuvasta. Tarkoitan »Tannhäuser»-tarua (T. Venus-vuoressa). Sekä saksalaisen että suomalaisen tarinan sankari joutuu vuoren haltijattaren viettelemänä rikollisuuteen, jota katuen lähtee vihdoin sovitusretkelle pyhään paikkaan. Mutta Eino Leino on käsitellyt tarinaa — niinkuin tuntuu — vähällä inspiratsiolla: hänen runonsa on aivan suoraviivainen juoneltaan, ja se päättyy siihen, mistä Tannhäuser-tarun sisäinen kohoaminen oikein alkaa (paavin ankaruus T:ia kohtaan, näkymättömän voiman ihmetyö).
On vielä mainitsematta kaksi kuvausta, joissa inhimillinen ympäristö elää välittömästi kertomuksen kulun mukana: »Räikkö Räähkä» ja »Mantsin laulu». Ne ovat molemmat vainoajan-kuvia, kuten »Orjan poika». Joskaan eivät aatteelliselta kantavuudeltaan, niin kuitenkin elämäntuntonsa ja kuvauksensa täyteläisyyden takia ne kuuluvat »Helkavirsistä» voimakkaimpiin. Ne tulvehtivat lyyrillistä paatosta, eepillisiä näkyjä, niissä draamallinen tunne kohoaa ja kirkastuu väkevästi loppua kohti.
Kuinka inhimillisesti liikuttava onkaan Räikön, kavaltajan, sielundraama!
»Tuo turilas, Räikkö räähkä, neuvoi tien viholliselle kahden kallion lomasta, syksy-yönä hiljaisena; teki sen henkensä hädässä.»
Kylään palattuaan hän jo kalpenee oman työnsä seurauksia: hän näkee vanhan vaimon etsivän suitsevista raunioista kullaista kotiaan; naapurin katselevan veristä veistä: »liekö veikon, liekö langon»; poikansa itkevän orhia iloista; tyttärensä murehtivan miestä kaunoista, »syytä syntymättömänsä». Alkaa sisiliskona sihistä salainen kuiske, epäluulo Räikköä kohtaan; eikä kavaltajan »valkea vaimo» jaksa kauan salata kalvavaa tietoaan, vaan sanoo julki miehensä teon:
»Räikkö röyhkeä ärähti:
'Sen varsin valehtelitkin!
Vai onko näkijä ollut?'
Vaimo valkea todisti:
'On ollut näkijät vankat:
tähdet katsoi, kuuhut kuuli'.»
Se riittää todistukseksi Räikölle: hänen sydämessään on vielä arasti tunteva kohta. Hänessä herää ihminen.
»Vaimo, anna anteheksi,
kun sen tein, sinua muistin!»
Mutta itse hän ei nyt voi itselleen anteeksi antaa. Hän on itse oma tuomarinsa ja tuomionsa toimeenpanija.
Mikä traagillisen tunnon kuulaus siirtyykään tästä tarinasta tuohon syyskesän maisemaan, joka on pattoisen miehen viimeinen näky ihmisten asuinsijoilta:
»Näki hän kullaisen kotinsa, kuuli hän kesäiset äänet, savun saunasta sinisen, karjankellojen kilinän, kaivonvintin vingahduksen, tuvan uksen aukeavan, emon aittahan menevän.»
Tätä maisemaa vastaan nähtynä Räikön kohtalo kohoaa suuripiirteiseksi murhenäytelmäksi:
»Sydän kiertyi synkän miehen, elo kaunis kangastihe, askar autuas inehmon maan kovalla kannikalla; seisoi hetken, katsoi kaksi, metsän korpehen katosi.»
Räikön räähkän elämä on syvästi kohtalokas: hänellä oli verissään tuo ihmiselämän autuain näky ja sen häikäisemänä (ei luonteen alhaisuuden vetämänä) hän teki tihua työtä. Samat kohtalon vallat, jotka antoivat lämpöä ja sadetta hänen pellolleen, lähettivät vainon monine kauhuineen, monine ansoineen hänen maahansa, ja tuo pohjaltaan rehellinen rauhan mies lankesi niiden salatuimpaan ansaan…
»Mantsin laulu» on eräässä suhteessa erikoisasemassa muihin »Helkavirsiin» nähden: sen tapahtuma on ajallisesti määritelty. Siinä nim. kerrotaan Simo Hurtan turmelleen erään nuoren neidon. Sitä tapausta Mantsi valittaen laulaa, vielä voimakkaammin valittaen, ettei koko urhojen parvessa ole ollut yhtä kostajaa. — »Mantsin laulu» on pateettisempi kuin edellinen ballaadi, ja sen draamallisuus on kuin vyöryvä virta. Se asteettainen nousu, jonka tuntee Mantsin laulussa tapahtuvan noiden kysymyssarjojen välityksellä:
»Hukkako sorean sorti?
Karhuko kaunihin kadotti?
— — — — — —
Sotako sorti suuret sulhot?
Ruttoko väkevät ruhtoi.
Merikö nieli meidän miehet?»
ja joka vaikuttaa valtavasti miehiin »pirtissä helisevässä», se on sama teknillinen keino, jolla »Kouta»-runossa kohotetaan draamallista mielialaa. Ja se impressionistinen teho, jota »Orjan pojan» viime säkeissä on tavoiteltu, on loistavasti saavutettu »Mantsin laulun» kirkkaissa loppusäkeissä:
»itki sankarit väkevät, impyet enemmän itki, tytöt tyrski Karjalassa; helkähtivät miesten miekat, vainovalkeat välähti.»
* * * * *
»Helkavirsiä» lukiessa selviää, että nämä runot ovat lähtöisin samasia näkyjen sarjasta. Ne liittyvät toisiinsa monia mielikuvituksen tiehyeitä myöten. Ja sama elämäntunnon paatos kannattaa niiden vaihtelevia mielialoja, eri runoissa eri ääniasteelle viritettynä, mutta useimmiten täyteläisenä ja puhtaana.
Mutta »Helkavirret» kiinnittävät erikoisesti mieltä Eino Leinon runoudessa, eivät ainoastaan rikkaan ja homogeenisen sisältönsä takia, vaan myös rohkeana tyylillisenä yrityksenä. Siltäkin puolelta yritys on kuten nähty, oivallisesti onnistunut. Sanallisen tyylin realistinen havainnollisuus liittää »Helkavirret» tyylillisestikin elimelliseksi kokonaisuudeksi. Ja runomuoto on inspiratsion kovan paineen alla tiivistynyt ja tullut notkeudessaan voimakkaaksi. Eivätkä nämä runot anna aihetta valittamaan kalevalaisen mitan yksitoikkoisuutta. »Tumman», »Sinisen ristin», »Orjan pojan» lyyrillinen väreily on toista kuin »Ylermin» tai »Pyhän Yrjänän» säkeitten kovanloistava tarmo; »Merenkylpijä-neitojen» draamallinen suppeus toista kuin »Koudan» majesteetillinen säevyöryntä tai Tuurin joutsenlaulun ja Mantsin virren paatos.
* * * * *
Se tyylikoe, johon Eino Leino antautui »Helkavirsien» jälkeen historiallisessa ballaadisarjassaan Simo Hurtasta, ei ollut yhtä uusi eikä yhtä laajakantoinenkaan kuin edellinen. »Simo Hurtan» tasainen, riimillinen trokee on aivan eepillinen runomitta, ja näissä säkeissä on runsaasti niitä heikkouksia, joista »Helkavirret» ovat melkein vapaat: yksitoikkoisuutta ja sanonnan sovinnaisuutta. Myöskin puuttuu aiheiden käsittelytavasta tiivistystä.
Mutta »Simo Hurtastakin» huomaa, miten vahva suomalainen väritys, kotoinen tuntu — varsinkin ajempiin, »kansallisiin» sepitelmiin verraten — Eino Leinon tämänaikaisessa runoudessa on. Kielellinen kansanvaltaisuus on »Simo Hurtassa» kehitetty kenties pitemmälle kuin missään muussa hänen teoksessaan. Nämä runotarinat eivät ole intuitsioltaan rikkaita, mutta ne ovat enimmäkseen realistisesti tukevia, kielitunnultaan niinkuin kertomatavaltaankin. Erittäin huomattava on se luontevuus, millä sananlaskut ja kansanomaiset lausetavat pyöristyvät riimirunoon. Ja jos vertaa »Simo Hurttaa» yleissävyltään »Helkavirsiin», — vaikka edellinen ei pääasioissa mitenkään siedä vertailua — niin se vaikuttaa jonkun verran leppoisammalta kuin jälkimäinen runoteos: »Simo Hurtassa» on siellä täällä välähdys huumoria (esim. Erkki Pehrsson, Hovilan pirtti, y.m.).
Parhaita lukuja tässä sarjassa ovat edellisten lisäksi kuvaukset Hovilan häistä sekä Hurtan matkustuksesta; »Vornan virteen» kuitenkin kaikki tämän teoksen avut ikäänkuin kokoutuvat yhteistyöhön ja luovat ballaadin, joka on »Helkavirsien» veroinen. Sitä lukuunottamatta voikin sanoa »Simo Hurtasta», että se on vähemmän mieskohtaisen inspiratsion ahjossa tiivistettyä runoutta kuin historiallista ajankuvausta, kehittyneellä eepillisellä tyylillä suoritettua.