III.
Uuden sataluvun alkuvuosina huomaa Eino Leinon runouden vähitellen muuttavan luonnetta. Aika alkaa olla ankarampi, se herättää jo väkevämpää elämäntuntoa juuri miehenikään ehtineessä runoilijassa. Sekä yhä voimistuva osanotto oman kansan kohtaloon että nähtävästi myös mieskohtaiset elämykset luovat pohjan todellisemmille tunteille, niinhyvin tummamieliselle murheelle kuin voimantunnon haltioittamalle riemulle. »Lapsi laulavainen» hän edelleenkin on, mutta laulu saa jo silloin tällöin herooisen, suuriin luonteenviivoihin nojautuvan ryhdin. Runoilija alkaa katsoa yli aaltojen, tuntea synteettisesti elämää: »Hautalaulu» ja »Laulu onnesta» (»Hiihtäjän virsissä») ovat vienompia alkusäveliä siitä komeasta sinfoniasta, jonka osia ovat »Virta venhettä vie» ja »Hymni tulelle» (»Pyhässä keväässä») sekä »Väinämöisen laulu», »Jumalien keinu», »La tricoteuse» (»Kangastuksissa».) Niissä on katse avartunut metafyysillisiin näkyihin, niissä on suurta kosmillista kaihomieltä ja mieskohtaista elämän intohimoa, jollaista Leinon runoudessa ei ennen tapaa. »Väinämöisen laulun» ja »Jumalien keinun» kaikuvat poljennot sekä korkeat, yksinkertaiset ääriviivat, joihin säkeiden äänteellinen yhdenmukaisuus hyvin sointuu; »La tricoteusen» tummasti hehkuva verenpalo; muodollisesti aivan keskeneräisenäkin suggestiivisen »Virta venhettä vie»-runon kaihomieliyys — kaikki se on uutta. Näiden runojen kautta Eino Leino ikäänkuin kirkastaa itsestään esiin uusia sielullisia arvoja, jotka hän vähän senjälkeen liittää uusiin, täysin omaperäisiin aineksiin muodostamaan »Helkavirsien» sankarirunoutta;
Että runoilijan mielen pohjalla pesiytyvät jo ankaramman laulun ennuslinnut, sitä todistavat myös seuraavat kalevalaiset säkeet:
Toista on soitella somasti kesken viinin viljelysten alla täyden päiväntähden. Toista laulella runoja, pystyttää pyhätulia, kesken kiljuvain kinosten, maassa hallan harmajassa. — Tuuman jos sulatit täällä, vaaksan pakkanen pakasti.
Ja runoista »Lapin kesä» sekä »Tahtoisin nähdä mä Kartagon naisen» talven ja kangistumisen kauhu puhuu kauniina paatoksena.
Kiihkeä sisäinen liikunta alkaa vaatia yhä vapaampia ja samalla sisäisesti kiinteämpiä rytmejä. Runoilija alkaa myös yhä itsetietoisemmin tehostaa säkeitänsä kuvallisin ilmaisukeinoin. Tosin hän vieläkin vain erittäin onnellisina hetkinä saavuttaa kuvakielen loogillisen yhdenmukaisuuden, mutta runolla on kuitenkin selvä taipumus entistään täsmällisempiin ääriviivoihin, monumentaaliseen esineellisyyteen. Hänelle alkaa »kangastella» vallan uusia, syntymässä olevia kuvamaailmoita.