II.
Eino Leinon runoudesta yleensä, mutta varsinkin hänen lapsuus- ja nuoruusrunoistaan voi sanoa, että ne ovat karkausvuoden lapsia: hänen ei koskaan ole tarvinnut kosia runotarta, runotar itse on tullut kyllin usein hänen luokseen. Ja hänen ovensa on aina ollut avoin niille käynneille. Harvoin hänellä nuoruusvuosina surun tahi ilon tunne ehti tiivistyä mieskohtaiseksi tunnoksi »kuolon ja elämän laeista», ennenkuin se jo lehahti lentimilleen. Nämä runot »Maaliskuun lauluista» (1896) aina »Kangastuksiin» (1902) ja »Helkavirsiin» (1903) asti, ovat ennenkaikkea sointuvia, musikaalisia laulelmia, kuin tanssin tahdissa syntyneitä. Niillä ei ole mitään päämäärää, muuta kuin helkkiä vain ja iloita itsekseen. Tyypillisimmillä niistä ei ole mitään suhdetta paremmin tekijänsä kuin lukijansakaan yksilöllisiin sieluntarpeisiin. Niissä vaihtuvat viikot ja vuodet samassa, ajanpitkään sangen yksitoikkoisessa poljennossa, kuvastaen virkeätä, mutta epäyksilöllistä nuoruutta.
Mutta Eino Leinon inspiratsio on synnynnäinen, kuten Kiven, ei oman kohtalon tunnon sytyttämä, kuten esim. Kramsun oli. Leinolla oli verissä runsas sanamusiikki, joka ei tarvinnut syviä mielenliikutuksia, helähtääkseen soimaan. Niin tyypillistä koulupoikarunoutta kuin ovatkin sisällöltään, viehättävät esim. »Maaliskuun laulut» sanallisen inspiratsionsa tuoreudella. Tuollaisia säkeitä kuin esim.:
Yli metsän koitti jo päivän koi, kun nurmella neitonen kulki, kukat kukkivat auki jo umput loi jotk' eilen illalla sulki,
lukee vieläkin vain sanasoinnun takia. Seitsentoistavuotiaalle runoilijalle oli onneksi, ettei hän pyrkinyt kätkemään mitään vakavia ajatuksia keveisiin säkeihinsä. Korkeintaan hän lennättää jonkun kärkevän komman — tähdäten etupäässä lahjattomia Parnassolle pyrkijöitä, kilpaveikkojaan —; ne, kuten myös hänen varhaisempi vaalea ja haalea lemmenlyriikkansa suurelta osaltaan herättävät ajatuksen, että Heinellä tuskin missään lienee ollut näppärämpää opetuslasta. Runon lähtökohta sama kuin Heinellä: mielialan laulava poljento; sielulliset tuntomerkit samat: vallan vaaraton kaihomielisyys, leikinhalu, sekä teeskennelty varhaisvanhuus. — Leinon esikoisteos on varmaankin kosmopoliittisin hänen runokirjoistaan; vähän siinä on suomalaista: tuskin muuta kuin puhdas kielituntu, läheinen — vaikka vielä ulkopuolinen — suhde luontoon, jotkut Runebergin idyllejä ja epigrammeja muistuttavat sirpaleet, joissa on hiukan kotoista sävyä.
Seuraavassa kokoelmassa, »Tarina suuresta tammesta y.m. runoja» (s.v. 1896), ovat suomalaiset ja leinolaiset tuntomerkit jo vahvemmat. Paitsi sitä ulkonaista seikkaa, että kalevalainen mitta on osittain syrjäyttänyt tieltään esikoiskokoelman germaaniset mitat, huomaa näissä runoissa jo rohkeampaa mielikuvitusta sekä näköalojen avartumista. Eikö ole suomalaista fantasiaa esim. seuraavassa tunnelmakuvassa kansamme nuoruudenajoilta:
Kuuhut kulki taivahalla kuusten lomitse kurkistain — kansa se kasvoi kuusten alla, käköset oksilla kukkui vain.
Pari onnistunutta »ajan-runoa» — »Kun kello seisoo» ja »Vanhoille» — osoittaa runoilijan nuorekasta tarvetta käydä käsiksi ympäröivään elämään, tuntea ajan mukana, tukea nuorten aatteitten lippuja, samalla kuin niissä ilmenee kyky löytää sattuva kuva valaisemaan ajatusta.
Kahden seuraavan vuoden vuolas tuotanto kuljettaa mukanaan samat sävelet eri vivahduksina. Ilmaisukeinot ovat entistään vaivattomammin hallitut, sana iskee paikalleen yhä nasevammin ja ajatus alkaa kiertää päässä aina eloisammin, — suuri osa Eino Leinon nuoruuslyriikkaa kantaa nim. pikemmin leikkivän älyn kuin temperamentin leimaa. Näitä satalauluisia sikermiä lukiessa ehtii kerrankin tuskastua siihen turhanpäiväisyyteen, joka on kymmenien luritusten ainoa sisällys; mutta sitten sinkoaa laulaja suustaan runon, joka on valmis ja pyöreä ja puhdas kuin Hesperian kultainen omena — ja mielemme herahtaa kohta hyväksi. Tuollainen runo kuin:
Hän kulkevi kuin yli kukkien, hän käy kuni sävelten siivin, niin norjana notkuvi varsi sen, kun vastahan vaiti ma hiivin.
Ja kunis mun voimani kukoistaa ja soi minun soittoni täällä, sinis laulujen laineilla käydä hän saa ja kulkea kukkien päällä!
— se on jo aitoa leinolaista, se tempaa poljentonsa keväiseen nousuun penseimmänkin sydämen, se harjoittaa hyväntekeväisyyttä tehokkaammin kuin suuret yhdistykset. Samantapaista perhoslyriikkaa voisi poimia »Yökehrääjästä», »Tuonelan joutsenesta», »Sadan ja yhden laulun» lehdoista paljon: »Marjatan laulu», »Lepän lehdet», »Indiaani», »Näkinkengät», — ne ovat jo sellaisinaan sävellettyä sanaa. Ja tavallisesti huomaa vielä — ja pitkältä eteenkinpäin, — että kuta heleämpi sävel, sitä luotettavampi runoilijan sydämentunnustus; hän voi kyllä olla olevinaan kuolemaan saakka onneton, mutta pian hän itsekin siinä keksii vain »sydämen kepposen»: sydän tahtoo olla omaa kukitettua hautaansa »ilolla imehtimässä». — Ei oman kansankaan tulevaisuus, josta Eino Leino, periaatteellinen individualisti, aina on vilpittömällä rakkaudella laulanut, ja joka noina vuosina oli omiaan herättämään yhä vakavampaa huolta, — ei sekään paina mitään jäytävää surua hänen sydämeensä. Hän on vielä liian nuorekas luonnonlapsi osatakseen edes antaa oikeutusta epäilykselle, suven nouseva aurinko heiastelee silmään liian heleästi, jotta runoilijan kansallinen uskontunnustus voisi tulla vähääkään ankea tahi jylhä (»Legenda», »Nuorten usko»), Milloin todellisuus irvistää rumana hänen edessään, hän voi kyllä yltyä pistävään huumorinsekaiseen ivaan, kuten poliittisia kiipeejiä vastaan »Kuvernöörin koirassa».
Joskus sentään Eino Leinon runo jo tähän aikaan saa todellista mielialaa vastaavan syvän, tumman värityksen, vaikka siitä silloinkin puhuu yhtä voimakkaasti elämän hurma kuin suru. Silloin hän runoilee muutamia nuoruutensa komeimpia mieskohtaisia ponsisäkeitä:
Mitä siitä jos nuorna ma murrunkin tai taitun mä talvisäihin, moni murtunut ompi jo ennemmin ja jäätynyt elämän jäihin. — — — — — — Mitä siitä jos en minä sammukaan kuin rauhainen, riutuva liesi, jos sammun kuin sammuvat tähdet vaan ja vaipuvi merillä miesi.
Taikka hän luo sellaisen tunnelmakylläisen ballaadin kuin »Mieron nuotioilla», ensimäisen mestarinäytteensä kuvailevan lyriikan alalla. Se on läpikypsä runo, vaikka ennemmin nerokkaan, täysivaltaisen inspiratsion kypsyttämä kuin elämänkokemusten. Sen varsin arkipäiväiseen runomittaan kiinnitetyssä poljennossa, sen kuvakielessä, sen mielialassa on jotakin jalostettua. Ja aluksi ja lopuksi se on suomalaista kotitekoista runoutta, aineksiltaan niinkuin elämäntunnoltaankin, ensimäisiä täysipätöisiä todisteita Eino Leinon suomalaisuudesta. Kuinka kotoinen tuntu onkaan noissa kuvissa kodittomien yötulilta:
— — —
Maantien varteen me yhdyimme yössä,
siinä oli toiset jo tulenteon työssä.
Kohta me istuimme veljien lailla
ympäri valkean, huolia vailla.
Sanaleikit lensit ja eväsviinat kulki,
toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki.
— — —
Toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki,
Otava se kääntyi ja yön hetket kulki.
Ja Otavan kääntyessä muuttuu vähitellen mielialakin:
— — —
Yksi mietti kavaluutta ystävän armaan,
toinen suri syksyä sydämensä harmaan.
Orpo itki emoa ja murhamies rauhaa,
kaikki kaipas kotia ja lapsuutta lauhaa.
Ei ole apu suuri mieron nuotioista,
toista puolta polttaa, kun jäätää jo toista.
Koristeellisemmalta vaikuttaa »Tuonelan joutsenen» niin sanoen metafyysillinen kaihomielisyys, vaikka siinäkin tapaa korvaa moni puhdas sointu, joka palaa runoilijan myöhemmässä tuotannossa voimakkaampana, — voi verrata esim. Lemminkäisen säkeitä siv. 20 »Tumman» (»Helkavirsissä») loppupuoleen, »Tuonen tytön laulua» s. 23 »Niniven lapsiin», j.n.e. — »Syystunnelma» (»Yökehrääjässä») on myös täysi herkkää eleegistä mielialaa, vaikka sen ensi säkeistöä ei tarvinne ottaa ylen vakavasti.
Kun Eino Leino tilapäisesti tulkitsi ajan tunnelmia oikealla hetkellä, voi hän saada kanteleeseensa voimakkaan äänen, jonka nuorekkuus vain kaunisti asiaa. Mutta kun hän sitten asettui vartavasten kyhäämään kokonaista runokirjaa kansan hereillä-pitämiseksi, tuli siitä vain pateettisuudessaan yksitoikkoista kollektiivista ohjelmarunoutta, joka kyllä ilmaisee laulajan lahjakkuuden, mutta ei hänen yksilöllisyyttään. »Ajan aalloilla» on Leinon karuin ja sovinnaisin runokirja; siellä täällä tuntuu voimakas suonentykintä, kuten esim. muutamissa säkeistöissä »Nuorten laulua», mutta ajan tunteiden rytmiä tuskin on muualla tavattu kuin runossa »Helsinki sumussa», jonka ryhdikäs, raskaasti nouseva ja laskeva poljento todella virittää alkavain pimeitten vuosien tunnelmaan. Kokoelman ohjelmasuomalaisuus on väritöntä eikä siinä ole sitä kansallistunnon voimaa, joka tuollaisella hetkellä olisi kansalle antanut yhteiset tunnussanat.
Muutamista toisen kokoelman — »Tarina suuresta tammesta y.m.r.» — runoista voi todeta, että Eino Leinon juuret jo silloin olivat syvällä kansanrunoudessa. Teos teokselta huomaa tämän juonteen hänen runoudessaan vahvenevan. Laulaessaan kansainvälisin mitoin hän on usein perin yksitoikkoinen ja voimaton ja tuon tuostakin sattuu hänelle kiireessä etsittävän loppusoinnun tai muun muodollisuuden takia hirveä lapsus calami. Käytellessään kalevalaista muotoa tai tyylitellessään muita kansanrunouden mittoja hän nähdäkseni sensijaan useimmiten välttyy ikävyyksistä, tulee raikkaaksi ja eloisaksi taas. Silloin hän vilkkaimmin elää itse sanoissaan. Pitkäveteisyyttä ei kyllä niistäkään puutu, ja kuvakieli on usein kansanrunouden yhteisomaisuutta, jota runoilijamme käyttelee vain onnellisena perillisenä; mutta hän käyttelee sitä synnynnäisellä taidolla, hän saa siihen väriä ja kärkevyyttäkin, ja harva se tämänlaatuisista runoista, missä joku mielikuva ei yllättäisi alkuperäisen välittömän näkemyksen teholla. Esim. »Ilmarisen vaellus» (»Yökehrääjässä») välähtelee humoristisia kansansadunomaisia mielikuvia; se on itsessäänkin hauska runo ja erityisesti huomattava tyylillisenä harjoitelmana »Helkavirsiin». Sellainen yksinkertainen näkemys kuin seuraava (runosta »Tuijotin tulehen kauvan»):
»Vierin maita, vierin soita, vierin suuria saloja, salossa savu sininen, savun alla armas mökki»,
sykäyttää mieltä nerokkuudellaan ja todistaa, kuinka välittömästi Eino Leino antautuu intuitsiolleen. Eiköhän joku reflektiivinen runoilija olisi tuohonkin maisemaan ensin ajatellut mökin ja sitten savun sen päälle?
On jo edellä viitattu Runebergin idylleihin ja epigrammeihin näistä Leinon Kantelettaren-tapaisista laulelmista puhuttaessa. Runebergiin verraten Leino on subjektiivisempi, puhuu enemmän omissa nimissään näissä idylleissään ja epigrammeissaan, joista läpi hänen koko tuotantonsa löytää monta aitoa runohelmeä. Runebergilla on varmempi artistinen taituruus, ja mainittuunkin sikermään kuuluu muutamia laatukuvia, joiden kantavuutta Leinon vastaavat runot eivät saavuta. Sensijaan Leino tehoo jo näinä vuosina väkevämmin tummakuteisella arkaistisella fantasiallaan, joka luo esim. sellaisen perisuomalaisen pikku ballaadin kuin »Kuoleman renkinä» (»Hiihtäjän virsissä»).
Sanonnan juureva kansanomaisuus näyttää näinä vuosina saavan yhä vapaamman pääsyn Eino Leinon runouteen, eikä yksinomaan kansanrunouden vaikutuksen kautta. »Yökehrääjässä», »Hiihtäjän virsissä», »Pyhässä keväässä» tapaa korva tuon tuostakin vereksen kansanomaisen sanakäänteen tai runoon kätevästi pyöristetyn sananlaskun.
Aina »Helkavirsiin» saakka on siten Eino Leinon runoudessa huomattavana vastakohtaisuus ilmaisukeinoissa, alkuperäisten kotoisten ainesten ja vierasten muotokaavojen vastakohtaisuus. Onhan tietysti yksi ja toinen runoaihe, joka sointuu täsmällisesti kansainvälisiin mittoihin, jonka verhona ulkolaistyylinen puku istuu kuin valettu; mutta verrattain harvoin aihe, ainekset ja muoto sulavat Leinon tähänastisessa runoilussa täydellisesti yhteen. Lukemattomia esimerkkejä tällaisesta tyylittömyydestä voisi poimia, alkaen esim. »Kevätkantaatista» ja »Suuren tammen tarinasta». Puku valuu höllänä, luomatta mitään ryhtiä runolle, jonka rakenne kokonaan häviää näkyvistä verhon satunnaisten laskosten epäjärjestykseen. Tällaiset sepitelmät, olipa niissä ajatus kuinka »kansallinen» tahansa, eivät kuvasta mitään suomalaisen luonteen tyypillisyyttä, niinkuin kyllä muodoltaan kosmopoliittinenkin runo voi kuvastaa, — siitä on todistuksia myös Leinon runoudessa, varsinkin myöhemmässä, kun kielelliset ainekset ovat täydellisesti sulatetut rytmiin ja runomitta noudattaa kiinteästi ja ilmehikkäänä mielialan sisäistä poljentoa.
Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta huomaa Eino Leinon tähänastisten runojen lähteneen laulavasta rytmistä. Sointu on vielä säkeen varsinainen teho, ei kuva. Ajatuksen kuvaperäisyyden voi kyllä usein selvästi todeta, mutta kuva tule säkeeseen ikäänkuin ohimennen, usein vain alkusoinnun t.m. kielellisen tyylikeinon armosta, — kansanrunouden herättävästä vaikutuksesta Leinon kuvalliseen inspiratsioon on jo huomautettu. Luullakseni tästä runon voittopuolisesta taipumuksesta vapaaseen, helkkkyvään rytmiin johtuu se sanonnan sovinnaisuus, joka on silmiinpistävä suuressa osassa Leinon nuoruusrunoutta. Sointuva poljento ei aina vaadi sanonnan yksilöistämistä, sanallisten ilmaisukeinojen tarkistamista siihen määrään kuin kuvin puhuva tyyli, varsinkaan niin musikaalisessa kielessä kuin meidän. — Havainnollisen esimerkin siitä, kuinka vähän luonteenomainen Leinolle on yhtä keskeistä kuvaa vaativa runomuoto, antavat hänen n.s. sonettinsa, joissa sonettia ei ole muuta kuin säkeitten luku. Ylimyksellisyys niistä on perin vähissä. Rytmi voi olla tällainen:
Minä katselen illan taivasta ja muistelen tyttölasta. Minä tahtoisin, tyttö, sun temmata pois turhasta maailmasta.
Ei mikään kuva kokoa näissä »soneteissa» runon neljäätoista säettä orgaaniseksi kokonaisuudeksi; säkeitä voisi olla yhtähyvin viisi vähemmän tai enemmän. Leinon kuvallinen inspiratsio, milloin se saa puhua, tarvitsee tilaa aina kunkin hetken tarpeen mukaan, enkä huomaa vielä sattuneen, että se olisi tarkalleen sopeutunut neljäntoista jambisäkeen aristokraattisesti suljettuun tilaan.