I.
Näen allani päivän paistaman maan keväthuumeessa huhtikuun. Läpi sen joet vierivät tulvillaan meren aukean aaltoiluun.
Läpi sen kevät sykkien tulvehtii
ja sen valtimot kuumina lyö.
Vain metsien kohdussa piileksii
syvin routa ja synkin yö.
Ja jos totta ma näin: kevät armon toi
asujalle jo myös tämän maan;
jopa ihminen ihmisnä elää voi,
elon siunaus sielussaan.
Jos totta ma näin: kodin pystyttää ja sen rauhaan ihminen käy; lepo, askar lauluna heläjää, vihan kyitä ei kynnöllä näy.
Ja ma itse, ma itse ihminen oon, laps sykkivän keväimen. — Suvi, kanssasi työhön ja karkeloon jo on altis ihminen. — — —
Mut ei! Vähän totta, mut enemmän keväthoureen valhetta vain: joet liittävät laulunsa ylpeän suvivirsiin ulappain,
kevät hulmuten saa, vedet vapaat on, ei ihminen vapaaks saa, hän itse kahleet kohtalon sydänjuuriins’ upottaa;
vihan kyille vain pesän pehmoisen hän suo kodin-kaihossaan, madot mataa murheita kylväen hänen touko-vaoillaan;
työn tekee tuskain orjana hän,
levon murheella naulitsee.
Maan piiloon uomat elämän
elon ilmoilta pakenee.
Ja ma itse, ma kaihoni vanki oon, ja mun suoneni kuumina lyö. Kevät saa, ei ihmisen kohtaloon sen ihmeinen armotyö!