II.
Laulajiaan vartoo vehmas koivu, kevätyössä huojuin hiljalleen. — Koht’ on, koivu, saapuneet ne kaikki, yhtyin kanssas elon kiitokseen.
Kuulijaansa kaipaa täysi sydän, haastain yksin yöhön himmeään. — Sata kevättä on ohi mennyt, tullut kuulijaa ei yhtäkään.