AUTIO TEMPLI.
Toin syömeni templiin kerran kuvan nuoren, säihkyvän; sitä kaunein uskoin ma palvoin kevätaikani herkimmän.
Ilo siit' oli liian pieni, — ma vieläkin pienempään siks' ylpeenä tyytyä tahdoin. Ja ma kielsin lempeni tään.
Ja ma templin ääneti suljin ja harhasin maailmaan. Kuvan unhotin, riemusta luovuin, — en rauhaa ma saanut vaan.
Yhä korviini templistä hiipi suven kuolevan nyyhkytys. — Kovin paljon se lempeni maksoi, kovin paljon se ylpeys.
Nyt autius templissä asuu
ja raskas hiljaisuus.
Ovet suljetut kiinni pysyy.
Ne aukiko lyö suvi uus —?
Suvi vieläkö alttarin ylle kuvan uuden, kirkkahan tois —? Sävelriemuun autio templi jo puhjeta silloin vois.