HÄMYNHETKI.
Nyt silmä sielun selkenee näin hämyn saapuen, sen katse kauvas harhailee luot' omain vaivojen; se kammioihin vieraihin tiet etsii salaiset, luo niiden, joita raskaimmin nyt painaa murehet.
Se hädänhetken hiljaisen taas näkee hiipivän luo uneksijain tuhanten joit' kammo elämän pois ajaa iloin ääreltä, suur' luku niiden on; ken taistoon uupuu, nimettä hän vaipuu kuolohon.
Tään hetken raskas hiljaisuus ei rauhaa heille tuo, ei tyynny syömen palavuus, ei toivo voimaa suo. Pois on jo päivä ehtinyt, ei tähdet vielä näy, työt päivän viel' ei päätetyt, mut mieli raukeeks käy.
Ei viihdy viime kyyneliin suur' kaipuu, ahdistus, ja rukouksiin salaisiin ei saavu vastaus. Kuin ajatus jo laannut ois, niin silmä tuijottaa; se eikö sammua jo vois, kuin rusko raukeaa —?
Mut ääni syömen unelmain viel' vaatii kestämään. Lie tulos taistoin vaikeain ees rauha hetkenkään; kai illan tähdet viileät viel' kerran nousevat, taas hetkeks pelot häipyvät ja toivot rakkahat.