II NÄYTÖS.
Sama huone kuin edellisessä. Pari viikkoa myöhemmin, muutamia päiviä vapun alla. Iltapäivä, näytöksen lopulla jo hämärtää.
AARO VESURI (tulee sisään ulkoa, hypittäen kirjapakettia kädessään; toisessa on iso kirje. Menee sohvan luo, nyplii kiihkeänä auki paketin sidettä; puhuu pysähdellen.) Niin pääsi vihdoin telakalta pursi! — Nyt täysin purjein poukamista pois, vihurin vauhdilla pois vaahtopäille! — Ulapan peltoon pitkät vaot nyt, ne taivas vaikka rakein siementäköön! (Saa käärön auki, sieppaa käteensä kirjan, leväyttää sen ja nostaa ilmaan.) Niin viaton kuin valkoperho vain, — vaan perhollakin voidaan myrskyt mennä! Niin kauniisti yl' aaltoin karkeloit, — vaan mitä mettä siipeis alla vietkään! (Laskee kätensä, sulkee kirjan, koettelee ja punnitsee sitä.) Ah — mutta näinkö kevyt, — näinkö ohut —? (Lausuen ulkoa.) 'Nyt naamioitta, ystävät, yks ilta istukaamme, niin miehinä, oi ystävät, ne eromaljat kirpeät me maistaa vihdoin saamme!' (Toistaa, avaten kirjaa paperiveitsellä, selaillen sitä: 'Nyt naamioitta, ystävät, yks ilta — — —') Miss' on se — minne on se sekaantunut —? — sen alkupuolelle ma laitoinhan. — Kuin tina tuhkaan kadonnut — miss' on se? (Yhä kiihkeämmin etsien.) Ei armoa — on maljapuhe poissa! Pois hutiloitu nuoli suihkavin! — Se, se on korjauslukua, oi Luoja! Näin tehdas taiteen lapset kätilöi —. (Lyöden otsaansa.) Vaan miks et loppuun saakka valvonut kätilön työtä itse, tomppeli! — Mut entä 'Palokello' — 'Palokello'?
(Lausuu.)
'Tulipalopakkas-yössä kuljen yksin, koditonna, kautta kotikaupungin. Verta välkkyy tähtivyössä, verisimmin synnintyössä riehut juuri, rikkain konna kalliin kotikaupungin.
Palokellon vaski kiiltää talos takaa tornistansa yli ylvään kaupungin. Tähdet välkkyy, viima viiltää, syntis suitsee — —'
— Aah!
(Viskaa kirjan lattiaan, painaa käden niskaansa.)
Sekin tiessään — sekin suden suussa! (Kay pari kertaa kiivaasti edestakaisin.) Pois rosvottuna 'Palokello' myös, — joll' aioin esiin Hornan hälyyttää! — Ah leijonaani! Kulmahampaat putoo juur' alla taistelun — ken katkoi ne? Mi lempo iankaiken mulla leikkii!
(Palaa kirjakasan luo, ottaa uuden kappaleen, heittää senkin pois kuin tulisen raudan, ottaa uudelleen ja selailee sitä.)
Kuin hirvesi sen läpi katsoa —?
(Iskee silmänsä keskelle kirjaa, lukee kalveten, purkautuu syöksähdellen.)
Ja 'Samum'-sarja — tämännäköisenä! Sen tuskan tuulet, vihan vihurit näin kuulumattomiin on vaimennettu! Pois juuret rohtoyrttein väkeväin nyitty maasta sormin kateellisin! — Ja täällä — tätä kasvitarhan kolkkaa kuink' onkaan paranneltu, myllerrelty! Riveillä aivan uus on järjestys, — niin, uuteen uskoon tarhani on saatu. Oh!
(Raukeaa polvilleen, ohimoitaan pyyhkien, sohvan ääreen, pää käsivarsia vasten. — Kotvasen oihkiva sanattomuus; sitten hän alkaa jälleen selailla kirjaansa.)
Tuoksut kukkien siis jäivät vain, jäi leivon livertelyt laulukseni, — ne tok' on säilyneet — ne runohelyt! Ja paranneltuina — ah, totta kai… (Nousten, käy edestakaisin.) Mit' ymmärrän mä tästä kaikesta —? Ett' uuteen uskoon kastettu on mies, — soturi suora salaa yllätetty, aseista, panssareista riisuttu ja su'ittu taas kukkasritariksi! Mit' itse häpeilin, se vain saa armon, mik' oli mulle arin heikkous, — suloinen tosin —, hyveekseni tehdään! Viel' oli mulle tarpeen leikkaus, — he salaa teki sen, — vaan miten päin! 'He' —? Kutka —? Mitä tästä ymmärrän —?
Ett' olen jälleen vaaraton — vaan kelle? Minusta monta sanaa tuhlata nyt tämän vuoks ei kenenkään lie tarvis. Ken salamurhaajani? — Näkee kyllä ei satunnainen vahinko tää ole, niin varmaa suuntaa vahinko ei käy. (Lyöden otsaansa.) Ja mitä teen mä nyt —?
Esi-isät, väkivalloin kastetut, pois vieraan kasteen pesi päästään muinen. — Tee samoin, poloinen, tee samoin sinä!
Vaan kuinka teet sen, teet sen, poloinen?
— En tätä äpärää mä tunnusta!
Nimeni, isyyteni siltä kiellän!
Vain väärennös se onhan omastani —.
Vaan kuinka, kuinka voi näin tapahtua? Ooh! (Raukeaa jälleen, pää pöytää vasten.) Iäksikö suuni kapuloitiin —? (Saa käteensä kirjeen.) Jotakin, kirje, tähän taidatko? (Avaa sen yksikaikkisesti; sieltä tipahtaa lattialle shekki, hän aikoo ottaa sen ylös, mutta jättää.) ja shekki? — madonsyömä ruusunlehti, sun vuokses taipuisinko alas? — en! (Lukee vilkaisten, osittain ääneen.) Ne julki-juuttaat? 'Omaks eduksenne olemme tasoitelleet — —.' Juuri niin! Mun kurjan kunniani vuoksi siis! Vain kiitä heitä, tasapää: ken pitäis edusta nimes huolta, ellei he —? 'Ei yleisömme siedä —.' 'Yleisömme tät' oudoksuis, se muuta odottaa —.' 'Ei yleisö —'. Se taattu syntipukki! 'Pätevin neuvonantajamme tässä meit' opasti —.' Kun horjui oma pää! Ne neuvosherrat — myyrät — pälysilmät, kyll' aina oppaiks osaa —. (Hätkähtäen.) Tanhua…?! — — Mun puolestani Helinille hän puhua aikoihan — niin, sama herra! — jott' arvais hyvän huolen nimestäni tuo porho pitää —. (Heittää kirjeen.) Mitä vielä pyydät? Jo näänhän kaiken: niinkuin koe-eläin, väristen veitsen alla puoskarin, tää ilmain lapsi eessä kustantajan vain lentoon pääsyänsä vartoin lepää. — Jo saapuu ensimäinen neuvosmies, vanhuudenhouru faktori, joll' on lähetystoimi yksin sydämellään; ja saapuu neuvosherra pätevin, hän, jonka käsiin kaikki langat juoksee, hän, joka kaiken sitoo taikka päästää, tuo soihtu taiteen yössä, Tanhua, hän sisään liukuu niinkuin kuutama, käy myyräntyöhön, — kaivaa, opastaa — jott' oikein maineestain he huolta pitäis. Ja lautakunta nyökkää: 'hyvä syntyy! — pois myrkyn mujut — sima selvä jää, jää runoniekan nimi tahraa vaille!' Oh!
(Rouva Vestman avaa hiljaa oven, seisahtuu
uunin nurkalle, kädet päällekkäin.)
Ja koe-eläin, haava vatsassaan, saa vapaan tiensä sieltä sitten tietää.
ROUVA VESTMAN (puoli-ääneensä.)
Vai hyväinen —.
AARO (huomaa hänet, pyyhkii otsaansa.)
Ei voivotella nyt!
ROUVA VESTMAN
Kun luulin runojas sun lausuvan —.
(Aaro pyyhkäisee jälleen otsaansa.)
Voi poikapoloista, mik' on sun, mikä?
AARO.
Mun? Liian lysti. Poika-poloista!
Ei mua poloitella, sanoinhan!
— Jos ryöstöä se noita teille on
jo lupaillut — mua älkää surkutelko!
ROUVA VESTMAN (huoahtaen.)
Kyll' on —
AARO.
Ei huokailla!
ROUVA VESTMAN.
— On tukalaa!
Se ärhentää ja uhkaa, vaikka sanoin
sun aivan pian saavan töistäsi.
— Perunamaat' ei kämmenenkään alaa —.
Ja mik' on sunkin?
AARO. Saatte sanoa, ett' ottakoon vain ryöstöl!' omansa — ja häätämällä vain saa meidät täältä. Se ämmä ärmätti on tahallaan näin minut myrkyttänyt, pohjiin saakka. Vain ilkimieli ilkimieltä vastaan.
ROUVA VESTMAN.
Vain kaulavilloiksemme koituu se.
Ei, ei! — Vaan pian saat kai rahaa myös,
kun kirjakin jo tuli —?
AARO.
Siin' on kirja,
— vaan sit' en omaksu —; ja raha tuolla,
— vaan sinne jää se.
(Rva V. liikahtaa sinne päin.)
Sit' ei kosketa!
ROUVA VESTMAN (hämmentyneenä.)
Niin — niinkö kävikin —.
AARO.
Niin, niinpä kävi
Nyt enää mitään toivoa ei tarvis.
ROUVA VESTMAN (seisoo hetken, kuten ennen, katsoen murheellisen mykkänä, lähtee huoneesta.) Voi voi —!
(Vähän päästä alkaa hänen huoneestaan kuulua virrenhyrinää: 'En ymmärrä, mik' ilo, mikä kunnia — —').
AARO. Saa vielä voivottelut kuulla. (Kokoilee kirjoja.) — Ei, näin jos minut salamurhattiin, en lähde määkien, kuin märkä vuona; kuin ilves itse pahan pesään putoon ja puren haavan heille sisuksiin; kuin myllynkiven heille kaulaan heitän tään epaton, tään sekasikiön. — Ja tämän talon noita niittäköön, mit' itse ilkeydellään kylvikin.
KERTTU (tulee, heittäen jaloistaan kalossit.)
Oo! Tulivatpas —
(Huomaa samassa Aaron synkeyden.)
No —?
(Yrittää ottaa kirjan.)
AARO.
Ei kosketa.
KERTTU (tarttuu häntä rinnuksiin, ravistaa.)
Mies, mik' on mennyt sinuun?
AARO (raukeammin.)
Anna olla.
KERTTU (sieppaa kasasta kappaleen kirjaa.)
Kun kauniisti et anna, otan itse.
AARO (yrittää ensin laimeasti tavoittaa sitä pois, pistää sitten kätensä housuntaskuihin.) Ei minun ole se. Sen vaihdokkaan vien pois.
KERTTU (toisen pöydän äärestä.) Hui, hupsuttele, mörökölli! Tää nimes on, ja runot tunnen kyllä, (Lueksii, lausuu puoliääneen.) 'Sua kuutamoilloin, kuutamoilloin. sua kuutamoilloin lempiä sain, ja jos kaipasin milloin, nimes kuiskasin huoahtain: yön syvyys hohti jo hopeasilloin; — ah, silloin yli aaltoin vain polon luokse astelit, armahain!'
(Hypähtää ylös, kiitää Aaron luo, kietoo toisen käden kiinteästi Aaron kaulaan, toisella pyyhkii hänen otsaansa.)
No, kulta armas —!
AARO (hätkähtää, painaa Kertun luotaan pois,
menee ja kietaisee kirjat kääröön.)
Anna tuokin tänne!
Ei minun ole se.
KERTTU (piiloittaen kirjaansa )
Mut onpa mun.
(Ravistaa taas Aaroa.)
Mit' unta hourit sinä?
AARO. Hornan unta, — vaan liian totta —.
(Siepaten palttoon ja hatun, töytää ovelle, mistä juuri
työntyy sisään Kalle Tikka maalausverstaineen.)
Yhteisväylillekö
sinäkin työnnyt? Kulje ikkunastas!
TIKKA (hänen jälkeensä.) Vai noin sit' ulapoille lähdetään, noin oikein myrskypurjein —. Potra poika! Ken uskoi noinkin uljaaksi —. (Huomaa Kertun.) He — hee. noin mesihuuli morsian, ja sulho kuin madon niellyt —.
KERTTU. Oisit vaiti ees. Ilosta vielä näppiäsi lyöt, kun rauhan simaa yhä juoda saat sinäkin tämän katon alla.
TIKKA.
Rauhan —?
Vaan sodan oltta ensin — luulen ma.
Ja hiis,
(lyö näppiään)
se kyllä menee makoon sekin!
KERTTU.
Ei tule, eikä tarvita —.
(Nostaa kirjaa.)
Ei kukaan
saa enää tästä sodan syytä.
TIKKA.
Enää —?
Ken ryöttä niin sen lamaan lyönyt ois?
(On laskenut taakkansa uunin kupeelle,
tulee ja yrittää ottaa Kertulta kirjan.)
KERTTU. Pois ryöttäsormi! Mene, pese itses, ja tule sitten oikein pyytämään.
TIKKA (lähtien toiseen huoneeseen.)
Jokohan kannattais? — Ne jokohan
miespoloisella mitkä myrkyt juotti?
Sen oli näköinen. — Hyi haaskoja!
KERTTU (pyyhkii kirjan selkää.)
Hyi töhrijää, jo töhri —.
(Koputetaan.)
Tehkää hyvin!
MOISIO (astuu sisään arvokkaana; hillityllä riemastuksella.) Tääll' oot kuin ootkin sä, Terpsichore! (Rientää Kertun luo, joka ojentaa toisen kätensä; Moisio ottaa molemmat, suudellen niitä.) Vesuri huhtoi tuolla mua vastaan, kuin kulo ruskeana kasvoiltaan. Ois juuri hälle ollut juteltavaa, mut aprikoin: tääll' ehkä joku on — — ja olipas — —! Ja mies jo kaukana tömisti tiehensä — mua tuskin huomas. — Mi höyry liekin pojan päässä taas. Viel' et sä kesyttänyt ole häntä —?
KERTTU. Ah en — hän nykyään lyö leikiks kaiken. — Vaan, näyttää, nyt on hällä vuorostaan muut leikitelleet — jotkut holhoojansa. (näyttää Moisiolle kirjaa) kun tätä ei hän tunne omakseen.
(Moisio ottaa kirjan, istuutuu pöydän laidalle,
vetäen Kertun lähelleen.)
MOISIO.
Kas vain! — Sä näytä missä vika piilee.
(Selaillen.)
— Aa, jokin leikkaus kai tehty on —?
Ja sangen huomattava, siltä näyttää.
KERTTU (säälivästi.)
Pojulle ovat siellä julmat olleet.
MOISIO.
Tjaa — totiseksi oli mennytkin.
Niin, niinhän runoniekkaa koulitaan.
— Noo, pian me sen haavan hoitelemme.
KERTTU.
Vaan pahoin on ne tehneet Aarolle.
MOISIO (tarttuen Kertun käteen.) Me yhdessä sen haavan hoitelemme, me hänen ystävistään taatuimmat, — vai miten, Kerttu?
KERTTU.
Niin —.
MOISIO. Me miehen teemme kuin teemmekin vie!' Aaro Vesurista. (Selaillen jälleen kirjaa.) — Mut täytyy myöntää: pahoin hänelle ne näyttää tehneen.
KERTTU.
Sanaa sanomatta —
MOISIO. Niin, itsessään se paha teko on, sit' ei käy kieltäminen. Laihaksi jäi kirja — vaan sen leppoisampi onhan. Ma suosittelen sitä lopultakin: sun suloashan laulaa laulut nää, — ja siin' on sille kyllin ansiota.
KERTTU (pyörähtää kantapäällään ja peittää ojennetulla kädellään Moision suun.) Jo riittää, herra! Jospa Aaro kuulis —.
MOISIO (ottaa haltuunsa Kertun koko käden.) Ah, Aaro! Aaroll' yks on ansio: ett' oot sä hänen — sikäli kuin olet.
KERTTU (vetää loukkautumista teetellen kättään pois; Moisio ei laske.) Oon hänen!
MOISIO. Onpa seikka toinenkin hänelle ansioksi laskettava: ett' ei hän ihailullaan tukenut viel' ole valtaa herra Tanhuan. — Aa, Tanhua! Sen nimen mikä toikaan nyt huulilleni —? Sama herra näes nykyään raportteja runoista näist' antaa etukäteen sinne tänne: 'ne hälle ovat olleet pettymys, kun nähdä sai hän ne, ja kustantajan on ollut pakko niistä vaivaa nähdä, niin, uuteen uskoon valaa', — ja niin eespäin. Vaan ken on Helinillä neuvoksena? Samainen herra Tanhua — hän, hän se sen arvovallan siellä saanut on. Vaan miksi juuri hän, en käsitä. Ja minusta se aivan väärin on, ett' yksi kirjaniekka toista holhoo. Se toimi liian vaatelias on, ja luonteelle vain arvokkaalle sopii! — Niin, Aarolle ne pahoin tehneet on, vaikk' eihän pahaksi se koitunekaan. (Painaa päänsä likemmä Kerttua.) — Vaan me, me kahden hänen kohtaloaan sen kärsivällisemmin ohjaamme, — niin, niinhän, Kerttu?
KERTTU.
Niinpä kai —.
(Kuuluu kiivaita askelia portailta; Moisio päästää Kertun käden,
laskeutuu pöydältä, huomaa jalkainsa juuressa shekin ja kumartuu
sitä ottamaan; Kerttu etenee sohvan päähän.)
MOISIO.
Kas, shekki!
KERTTU (iloisesti.)
Häämatka-lippumme!
(Samassa syöksee Aaro Vesuri sisään ja viivana pöydän luo.)
AARO (etsien pöydältä.) Jäi lemmon lippu, — se veren hinta, — hiiskö —?
MOISIO (kerkeästi.)
Terve!
AARO (koneellisesti, katsomattakaan.)
Terve.
MOISIO (siirtyen ulomma pöydästä.)
Sinua tulin —
AARO (huomaa shekin Moisiolla, ottaa sen.)
Siellähän se! Kiitos.
MOISIO.
Vain nostin ylös —
AARO (ottaa Moision toisesta kädestä kirjan.)
Kiitos tästä myös.
Voi hyvin!
(Menee samaa vauhtiaan.)
MOISIO (yllätyksestä toipuen levittää käsiään.)
Viiripää! Kuin juna puskee —
KERTTU (murahtaa vapautuneesti, jännityksestä laueten.)
Ja — jaa! Niin meidän Aaro tulee, menee.
Kesytä sitten tämä viiripää!
MOISIO (läheten taas, ottaa Kerttua kyynärpäistä.)
Sun lempesi, sun laulus kaiken mahtaa.
Vain höyrynsä hän loppuun puhkukoon,
sun armoillasi kokonaan on sitten.
KERTTU (huoaten teeskennellysti.) Ja mieron armoilla me yhdessä. Sen höyryn seassa noin haihtui myös, takaisin antajilleen kai, se ropo, mink' oli meidät tielle autettava. Häämatkain, taideopintojen vaivat vain säästyivät — (Kääntyen ikkunaan päin.) Ja-jaa!
MOISIO.
Ei toki, ei!
Rehellist' ansiotaan käsistään
ei hurtta sentään heittää uhanne!
KERTTU.
Ei uhkaa, mutta heittää, nähdäänpäs!
Se 'veren hinta' polttamaan jäis häntä.
MOISIO (kävellen pari kierrosta kiivaasti edestakaisin.) Jos kysymys vain Aaron kiukuista ja sinun opintiestäs todell' on, niin… (Yltyen.) Sinun taitees ura kauniimpi on oleva kuin Aaron, usko mua, sa korkeammas kohoat kuin hän, sen näen merkeistä —. (Ottaa jälleen Kertun kädet.) Sua laajemmin, sua hartaammin kuin häntä tarvitaan. Sun kehitykses tie ei häiriintyä, ei estyä saa vuoksi kenenkään, — ei yhden Aaron seikkain takia. Tään minä taata tahdon, — kuten voinkin, jumalan kiitos! (Asettuu jälleen istumaan pöydän reunalle, asiallisesti.) Sinä lähdet siis maailmaa katsomaan ja oppimaan, ja pian — jotta pian saamme sinut takaisin iltojemme iloiksi; kanss' Aaron taikka yksin, miten vain, tai minun mukanani, jos niin sopii; tulevan miehesikö varoilla vai tulevan — päämiehes — toisin sanoin: teatterimme laskuunko sä lähdet, — ne huolet heitä pois, sua pyydän mä. Sä lähdet — sehän saa jo päätös olla?
KERTTU (niiaten.)
Saan kiittää.
MOISIO (suutelee häntä käsitaipeeseen.) Mun on kiitettävä tuosta, — sull' oikeus on kaikkeen kiittämättä. Vaan joka tapauksessa ohjata sua pyydän hengen teitse matkallasi, niin luulen paremmin sen menestyvän, — jos niin mun sallit luulla —.
KERTTU (painaen lyhyeksi hetkeksi päänsä Moision olkaa vasten.) Hyvin teet, min teet, ja oikein luulet, mitä luulet, päämieheni sä jalo!
MOISIO. Ah, niin jalo! ylevä, mahtava! — niin heikko sentään, sun perhonjalkas astinlauta vain, — sun kynttiläsi altis jalka vain!
KERTTU.
Jotakin herrat henkii joutessaan!
— Ai, toiset kynttilät nyt jalkeill' ovat!
(Puskee taas nopeasti päänsä Moision
olkaa vasten, ponnahtaa sitten pois.)
ROUVA VESTMAN (tulee huoneestaan lamppu kädessä, on jo hämärä.)
Kun luulin Aaron —
MOISIO (käyden notkeana vastaan.) Minä täällä vain —, kai täti tuntee vielä — Moisio —. Minäkin tapailin täält' Aaroa, mut enpä onnistunut —. (Kättelee, kun rva V. on saanut lampun pöydälle.) Hyvää iltaa!
ROUVA VESTMAN
En ollut tuta —! Tervetulleeksi!
Niin kovin muuttunut — ja vahvennut.
Ja menestystä kuuluu olevankin.
MOISIO. Hm, jaa — ei saata kieltää. — Aaro siis on poissa — ehkä kaupungissa asti?
ROUVA VESTMAN (huoahtaen.)
On poissa — poissa näkyy olevan.
En tiedä mitään hänen menoistaan.
Niill' on kai asioiltaan — millä liekin.
(Istuutuu, Moisio samoin.)
Ne hänen menonsa niin tärkeitä
ei taitais olla — hänen asioistaan
lie hädin täyden miehen asioiksi.
Vaikk' Aaro täyden huolen niistä saa —.
(Kerttu pujahtaa toiseen huoneeseen.)
MOISIO. Nyt huolt' ei pitäis olla Aarolla, — jos ehkei aivan omatekoisia.
ROUVA VESTMAN Niin, omaa tekoa ne eikö liekin. Vaan kovin äskenkin ne poikapoloon näkyivät ottaneen. — Niin, eihän kaikki ajoissa tunne omaa etuaan.
MOISIO. Se myöhäistä ei viel' ois Aarolle, ei ensinkään — vaikk' ois jo kyllä aika. Nyt kun on mulla ollut myötätuulta, — jot' en mä voi, en tahdo salata —
ROUVA VESTMAN.
Niin, niinhän monikaan ei menesty.
MOISIO. — mä veljen kättä hälle tarjoisin. Vaan sanoa mun täytyy: aiettani hän puolestaan ei suinkaan helpoita. (Nousten, suutahtaen muistelustaan.) En saata kieltää hänen kohdelleen mua ynseästi, melkein vihamiessään. Mut unhoittaa kai vielä senkin voin, jos silmänsä vain auki saan —.
ROUVA VESTMAN. Voi voi, se poika kerrankin on poikkipuolin tiell' ollut itsensä. — Ei vahinkoon lie toki nytkään muita saattanut —? — Vain itseään hän vainoo. Kerrankin jo piennä puntarpaänä karkasi setänsä leivistä —
MOISIO. Ah, muistanhan: hänt' ylen holhottiin, hän selitteli, — vaikk' enemmän lie hemmoiteltu sentään. Niin, itseään hän sortaa vain — ja teitä. Vain kiusaa joutavaa hän korkeintaan voi tuottaa muille, — kuten mulle nyt. Ei viime varani hän suinkaan ole täss' asiassa, vaikka uhmailee kuin oisi se, — vaan katumaan voi jäädä hän sitä vielä. Kunp' ois varaa siihen —.
ROUVA VESTMAN (huoahtaen.) Ei oisi, ei! Vaan mistä asiasta —? Ei Johan Wilhelm ota pahakseen, jos kyselen — se Aaro useinkaan ei haaskaa puolta sanaa asioistaan. Kai mua säästääkseen —.
MOISIO. Ah, säästääkseen — Niin halveksii vain hyvää tahtoani ja omaa menestystään, kun sen ohjat mun käsissäni ehkä huomaa jo! Vai puolta sanaa ei —
ROUVA VESTMAN. Ei maininnut nimeä johan Wilhelmin hän ole. (Melkein pelokkaasti.) Jotakin sit' on —. Niinkuin umpilampi — — Ei pidä sentään häneen paheta, vaan toivon vara yhä säilyttää!
MOISIO. Täst' alentukoon sentään puhumaan, hän niille, joista vastuussa hän on! Ja minut mainita hän saa kuin saakin. Hän vielä ajoissa voi avun löytää. — Vois todell' oman kodin, oman konnun hän teille tuota pikaa tarjota, jos muistais, mihin on hän velkapää. Ei mikään hänen ois tää talo ostaa, — mä hälle helposti sen välittäisin, jos hän vain välittäis sit' ottaa vastaan.
ROUVA VESTMAN.
Voi, voi, ei toki niin hän olla vois —?
(Hörähtäen, hyvillämielin.)
Kukapa tok' ei hyvääntyöhön suostuis.
(Arastellen.)
Ja jos ei hän, niin oonhan minäkin —
MOISIO.
Ai-aivan hyvin — sekin hyvin sopii.
Niin vainkin, oitis tositoimeen siis!
Ma varalle tuon pian käsirahaa.
ROUVA VESTMAN (ketterästi nousten.) Voi — Johan Wilhelm istuu, eihän lie nyt kiirettä — ees teetä juomme tässä — (naurahtaen) kun näin on meillä yhteistointakin.
(Menee kyökkiin.)
MOISIO (yksin, seisoen keskilattialla ) No. Aaro-poika! Miltä, miltäs tuntuu: siell' ylhäällä jo eikö päätä huimaa, kun vaakakuppi ilmaan kohoaa —? Mut älä huoli, huomenissa jo voit maata astella — mun armostani.
(Kerttu ja rouva Vestman tulevat peräkkäin, tuoden teevehkeitä.)
MOISIO (punoen käsiään, kumartaen kevyesti.) Kas niin, me liittolaiset oomme siis, — ja kolme yhtä vastaan kerrassaan! Mut itselleenhän sille yhdelle vain onneks ois, min enemmän ois meitä.
KERTTU (niiaten.)
Siis hänen onneksensa — tehkää hyvin!
ROUVA VESTMAN.
Niin, istutaanhan, tehdään hyvin vain!
Kun liittokin on loppuun puhuttava!
(Istuutuvat pöytään.)
Esirippu.