Seppelöity: Murheellinen komedia

by Juhani Siljo

III NÄYTÖS.

Sama huone. Muutamia päiviä myöhemmin — huhtikuun viime päivä,
Aaro Vesurin syntymäpäivä. Harmaa, hiljainen aamupäivä.

Pöydällä joku pullo, lasi, rohtopusseja y.m.

Aaro makaa kääre otsallaan sohvalla, täysissä tamineissaan, kuitenkin ilman kaulusta; tohvelit jalassa, palttoo peittona. Hänellä on puistatuksia.

Kerttu on asetellut kukkakimppua maljakkoon pöydälle; nousee nyt, laskien käsistään pöydälle muutamia sanomalehtiä, kirjettä ja kortteja, kumartuu Aaron ylitse, tunnustellen otsaa ja kaulaa.

KERTTU.
Voi ressuani! Kuumeess' aivan on.
Niin hikoaa kuin lampaan vuona vallan.
Ja kummakos — yöt, päivät kuluss' on,
maat, metsät lentää niinkuin hurmahenki.
(Huhuten Aaron korvaan.)
Hu-huu! Jo etkö heräis, poju, hiukan?
Niin hyvää — arvaas, mitä! — ja niin paljon
syntymäpäiväs toi ja lisää tuo!
(Odottaa. Aaro kääntää hiukan päätään.)
Nyt paranemme heti. Noustaanhan!
Et arvaa — kaikki, kaikk' on hyvin taas!

AARO (nostaa raukeasti päätään, joka vaipuu jälleen; hetken kuluttua kuin haudasta.) Taas aamu onko? Eikö ilta jo? Taas täytyykö mun jatkaa, yhä jatkaa, eloa vanhaa? Ah!

KERTTU.
Ei vanhaa, ei!
Uus ikävuotes paljon uutta sulle
tän' aamuna on tuonut tullessaan!
(Viittaa kukkiin, ottaa pöydältä postin,
piiloittaen sen selkänsä taa.)
On kevät tullut luoksesi, — ja entä —!
Vaan sin' et mitään tiedä, nukut vain.
— Voi hurtta-pahaa, missä ränsit noin?
Ehk' uni sentään vie!' on tarpeen sulle.
Vain pieni tilkka ensin —.

(Kurkoittaa lääkepulloa.)

AARO (tarttuen Kertun käsivarsiin, ikäänkuin ahdistuksessa.)
Kerttu! — Kerttu!

KERTTU.
Niin? Kulta, mitä?

AARO.
Älä jätä mua!

KERTTU (hyväillen Aaron päätä.)
Vain unelle sun jätän.

AARO.
Kerttu! — Kerttu!

KERTTU.
No, poju!

Aaro
Älä lähde luotani!
Niin pahaa unta näin.

KERTTU. Vaan hyvin päin se kääntyy paha uni, nähdäänpäs! Vaan pojua jos pahat unet vaivaa, me häädämme ne pian. Kuulehan! (Heittää kirjeet Aaron päänaluselle; avaa sanomalehden, etsii, alkaa lukea painokkaasti.) Näin 'Sampo' sanoo: 'Kukaan ystävilleen iloa jalompaa ei tarjoo koskaan kuin milloin löytänyt on itsensä. Tai Sanaa leikin päin jos sovitamme: isompi ilo enkeleill' on taivaan yhdestä syntisestä — —'

AARO (nousten kohoksi, pyyhkii otsaansa.) Lakkaa, lakkaa! (Nousee jaloilleen, ottaa muutamia askelia.) — Ah, alennuksen leima ottakaa pois otsaltani, taikka aivoistani se viime taju ulos puristakaa, ett' elää aioin kerran minäkin! — Niin, elää — taistella ja leimuta, ja kasvaa, nousta —! (Raueten taas.) Ei, maan mato oothan, näin matalalla vain sun elää sopii! Maan huokosissa hiljaa hengitä, syö ruohoa ja hietaan sarves hautaa! — Oh, oikeaanhan otsaan painettiin se alennuksen leima —

KERTTU (tullen luo, hyväillen.)
Alennuksen —?
Voi armas Aaro-kulta! Ylennystä
tää kaikki on, et malta kuulla vain.
Ei syntejäs he toki kaivelemaan —

AARO.
Ah ei, en sitä enää peljännyt —.
— Elämän loppu, kun on alussaan
juur' elämä, se peloittaa voi hiukan!

KERTTU. Sun kevääs tämä on, ja päivä tää on sulle synnyinpäivä kaksinkerroin. (Houkuttelevasti, ojentaen ensin lehdet, sitten kirjeet.) Nää itse lue, jos et kuulla huoli, — ja katsos, kirjeitä!

AARO (jälleen painuen, itseivalla.) Ma uskon, uskon: mun epäuskoani auttakaa! Ma uskon: täynnä on ne pelkkää hyvää. Vaan vielä kysyy epäuskoni: mill' ansainnut niin paljon hyvää olen? — Te kaikki kalliit, veljet, siskot, serkut, ja tädit, kummit, langot, lankoin lapset, sä hylyn sukukunta kultainen, on hyvät neuvonne ja toiveenne — ne hyviks uskon kyllä entuudestaan —, vaan hyvän vikana on — myöhästyä. (Retkahtaa sohvalle takaisin.) Ei hyvyys hylyss' idä korkojaankaan.

KERTTU. Voi, älä viitsi, Aaro! Turhaa on noin surkeilla sun tänään, päivänäsi. Et mitään menettänyt ole silloin, kun kaikki ystäväs on säilyneet — ja tuloss' uusia on tukuttain.

AARO.
Niin, tukuttain —. Niin, tukkukauppaa pitää
mä ystävyydellä saan heidän kanssaan.
(Naurahtaa ikäänkuin parahtavasti, lyö rintaansa.)
Siis onneksesi, sielun-kauppias!
Vain hyvä hinta tavaralles aina,
niin torilla myös hyvästä se käy!
(Vaipuu jälleen apeaan vaitioloon, pää käsien varaan.)
Ah niin, ah niin!

KERTTU (on kaatanut lusikkaan lääkettä.) Nyt ensin tilkkanen ja sitten patjaan pää.

(Aaro ei huomaa.)

AARO. Kai ystäväni hän, kustantaja, lopultakin on; kai oikein mua hän neuvoi, isän mielin; — niin hyvää suoden ketä kohdellaan kuin mua, häll' ei syytä valitukseen, vain turhamaisuus tulistaa voi häntä —. Jo silloin taivuin häntä uskomaan, nyt — (Ottaa vihdoin suuhunsa rohtolusikan; nousee taas.) Ystäviäni siis lie he kaikki —, ja kaikki, kaikki on he yhtä mieltä; mä yksin vastoin koko maailmaa oisinko oikeassa —? — Oh!

KERTTU (painaen häntä pitkälleen.)
Ei, Aaro,
et olekaan, — vaan sill' ei väliä.
Pian itse samaa mieltä oot kuin he.

AARO (nousten taas puoli-istualleen, käsi Kertun kuulalla.) Ei väliä — ei millään! Kunhan vain sä jäät mun hoivakseni, kallis! Jääthän?

KERTTU. Jään, jäänhän, näethän! Jos hoivaani sä tyydyt vain, jos kelpaa Kertun lempi —.

ROUVA VESTMAN (avaa ääneti oven, tavallista valoisamman näköisenä, tympeytyy hetkeksi nähdessään Kertun Aaron luona, aikoo kääntyä takaisin, jää kuitenkin kuuntelemaan Aaron repliikkiä, vierien hiljalleen uteliaana likemmäs.)

AARO. Vain kodin armoon piilee soturi, jo ennen sotaa tantereesen lyöty. (Ojentaa kätensä, sivellen seinää kuten houreissaan.) Niin, koti! — seinät, katto, lattia, ja liesi, ikkunat — kaikk' omaa, kaikki, — elämä niiden välill' omakses yöt, päivät runon kultarihmaa kehrää —.

ROUVA VESTMAN (on tullut aivan sohvan luo, katsoo yhä kirkastuvammin poikaansa, laskee kämmenensä päällekkäin.) Ei poika arvaakaan — nyt mitä sanot, jos koht' on oma koti meilläkin —? Täst' alkain lupaatko ain' olla kiltti, jos tänään, päivänäs, saat oman talon?

AARO (kääntyen kyljelleen.)
Oh, muori kulta, vähemmälläkin!
Mä ikäni oon kiltti, kunhan ei
mun minnekään täst' ole tarvis nousta!

ROUVA VESTMAN (Kertun väistyessä syrjemmäs syleilee keveästi Aaroa, taputtaen hartioihin.) No onneksi! Ja päälles Herran nöyryys sa pue, sydämes suo pehmetä, niin armoll' uusi ikävuotes täyttyy, pois jäävät turhat pyyteet maailman.

AARO (puoli-istualtaan.)
Niin, äiti —!

ROUVA VESTMAN.
Johan terve oletkin?

AARO.
Oh, terve — parantunut pyyteist' elon.
Oon iki-terve, iki-pelastettu,
viel' äsken hourin, onneen herään nyt.

ROUVA VESTMAN.
Vaan mielenmuutos tarpeen sinuss' on
myös ihmisiä kohtaan kaikkia.
Pois kopeus ja epäluulot heitä!

AARO. Pois, äiti, pois! He mua polkekoot, en enää tuskaile, en ääntä päästä. He hengityksen multa kieltäkööt, mä hyvään tahtoon uskon kieltäjäin ja hengityksen pahan tavan heitän.

ROUVA VESTMAN. Ei ole mieles vielä oikea, siell' yhä ylentelee mato päätään. Vaan kunhan oikein toivut, itse näet ja itse myönnät, kuinka ihmiset on meille tällävälin hyvät olleet.

AARO (on silmäillyt kirjeitä ja onnittelukortteja.) Sen näkee näistä jo, se myöntää täytyy: he hyvyydess' on vaatimattomat; ties kuinka kauan hyvää aikoneet he meille on, vaan hyveen kainous toteuttamasta aiettaan heit' esti. Jäi meille neuvonsa — ja vapaus niin elää kuin voi elää vaivainen.

(Nousee istumaan.)

ROUVA VESTMAN. Myös apu sentään aina ajallaan on tullut — kunpa kiittää muistaisimme! Ja nytkin, juuri kun me valitamme, suur' armo Herran vuotaa ylitsemme —

AARO. Yks armo vain on mulla: nukkua, unohtaa mitä pyysin —

ROUVA VESTMAN.
Et ees kuule —,
jo etkö arvaa — kun jo melkein sanoin —.
Kun Johan Wilhelm meille —

AARO (vaaleten, vavahtaen.)
Moisioko —?
Siis hän se — Herramme ja armomme —?

(Nousee jaloilleen.)

ROUVA VESTMAN (purkautuvasti.)
Tään talon saamme hältä lunastaa,
niin suuri asia on tapahtunut.
Nyt mitäs sanot?

KERTTU (kukkapöydän luota.)
Sehän, sehän ehti —.

AARO (tuijottaa hetken ääneti; sitten ikäänkuin löysäpäisesti,
kipeän iloisesti)
Hei, Herran holhokkeja ollaan siis!
Käy kaikki ympäri ja yhteen tulee —.
Siis hyvän serkun hyyryläisiä!
Mikäpä hätä nyt!

ROUVA VESTMAN. Ei hätää enää. kun sinä toivut siitä —

AARO. Toki toivun — sen verran sentään tekee mielikseenkin. (Vaipuu jälleen sohvalle, puoli-makuulleen.) Nyt saanhan sata vuotta nukkua, unohtaa olevani… (Kuumeisesti.) Äiti, — Kerttu —, mua älkää yksin jättäkö!

(Kerttu tulee hänen pääpuoleensa.)

ROUVA VESTMAN. Ei, lapsi, ei lasta koskaan yksin jätetä.

KERTTU.
Ma hoidan — kyllä minä Aaron hoidan.

ROUVA VESTMAN (närkästyen.)
Minunko täytyy katsella vain päältä —?
Mull' eikö enää osaa, arpaa ois —?

KERTTU (kiepahtaen jälleen kukkapöytään päin.)
No vuorotunnit…

(Eteisestä kuuluu kopinaa ja Kalle Tikan laulun säveltä:
'Mamma se luuli luuessansa…' Tikka itsekin pian sisään,
jää uunin luo kaivelemaan piippuaan.)

AARO (nostaen taas päätään; kuin humalaisen purkautuvasti.) Tikka, kuulehan! Saat muuttaa huomenna. Mä enhän ikääs sua saata holhota, sen käsittänet. Ma pian kaiken tilan tarvitsen, ma aion… Niin sä töhryinenkin oot ja suulas, ees-taas sukkulana kuljet. Tääll' alkaa uusi järjestys.

TIKKA (on laannut piipun perkuusta, silmät ja suu leveten suureen hymyyn.) E-hee!

ROUVA VESTMAN (tulee Tikan luo, supattaa hänelle jotakin korvaan, vie häntä toista huonetta kohti.)

TIKKA (yhä hyväntuulisena, puoleksi selin.) Ken päästi valheen, ettei Vesurista isäntämieheks ois… Jo vain, jo vain' Niin juuri, poika, puhdas jälki tee, tee tilaa serkkuherran saapuessa! Ma parahiksi ehdin alta pois, — mes compliments, monsieur! —

(Painuu rva Vestmanin työntämänä, jälleen
piippua kaivellen, toiseen huoneeseen.)

ROUVA VESTMAN (puoliääneen, hätäisesti.)
Hän tuloss' onko?

(Alkaa puolijuoksua puuhata huonetta pikkumaiseen järjestykseen.
— Aaro on ensin yrittänyt ponnahtaa jalkeilleen, mutta Kerttu
painaa hänet jälleen patjoille.)

KERTTU. Ei huolita. Nyt lapset maata saa, vain aikuiset nyt vierait' ottaa vastaan.

(Aaro kääntyy huohottaen sohvalla seinään päin.)

ROUVA VESTMAN.
Kaikk' ylösalaisin…

MOISIO (koputettuaan astuu heti sisään, reippaasti.) Taas täällä olen, mut olihan nyt syytä… —

(Kättelee kaksin käsin vastaan rientävää rva Vestmania.)

ROUVA VESTMAN (hämillään ja loistaen.)
Tervetullut!

MOISIO.
Vai mitä, täti —? —
(Ottaa käsipuolesta rva Vestmania, joka
yrittää jatkaa pöydän järjestelyä.)
Antaa olla vain,
— näin suvun kesken eihän väliä.
(Kumartaa taiturillisesti Kertulle,
ojentaen kättä pöydän yli.)
Valoisaa vappumieltä, kallis neiti!

KERTTU (hymyillen veikeästi.)
Mitäpäs muuta, herra tirehtööri!

MOISIO.
Mut — isäntäkö täällä puuta pitkin?
Vain ruusuin tuoksuun ehkä uupunut —?
vai vielä vaarallisemp' onko tauti?

KERTTU.
Ei juuri. Kiitosta vain oudoksuu —

MOISIO. Ah, terveydeks on vain se sairaus! ja tottua hän kyllä saakin siihen.

KERTTU (silittää Aaron hartioita.)
Vaan kun ees kiittämään ei jaksa nousta —.

ROUVA VESTMAN. Niin, Aaro-parka, hän on laatuaan —, ei osaa koskaan olla niinkuin muut.

MOISIO. Ei haittaa mitään! (Alentaen ääntään.) — Oikein nukkuu, vai Ma onnitella häntä tahdoinhan kädestä pitäin… Oishan sitäpaitsi taas asiaakin — i:ltä piste puuttuu… — tai kahdeltakin i:ltä — muuten on molemmat kirjat selvät.

ROUVA VESTMAN (hyvillään.) Sehän on… Mut eihän kiirehditä — Aaro siihen päänkipuunsa vain vähän nukahti, vaan pian noussee —. Käydään istumaan. On siellä kahvi juuri valmista. (Kuiskaa jotain Kertulle.) Tokihan Aaro, kunhan toipuu tuosta, i:t pilkuttaa — sen verran sentään hänkin —, niin mun ei tarvitse…

(Kerttu hiipii varpaillaan Aaron luota, tuoden hetken kuluttua kahvitarjottimen, sitten leipäkorin.)

MOISIO (laskien pöydälle papereita.) En mukanani ma muuta tuonut kuin nää paperit, — parasta mit' on mulla tarjota. Muut kyllä kukat kantaa, arvasinhan.

ROUVA VESTMAN.
Voi, voi, sen parempaa ei kukaan vois —!

(Aaro on Kertun hiivittyä pois kohottanut hieman päätään, painanut sen jälleen värähtäen, nousee kuitenkin nyt kalpeana, silmissä hiipuva tuli, menee nyrkkejä ohimoille painaen huoneen toiselle puolen. Rva Vestman katsoo huolissaan. Moisio leppoisaa arvokkuutta tapaillen, kuitenkin kummissaan.)

AARO. Hoi sielu nostaja, mä myyn, mä myyn — pahaisen sieluni myyn joutilaan sun papereihis —.

MOISIO (tulee pehmeästi luo.)
Onneksesi, veli!
Vai ehk' et enää mitään kaipaa lisää
sä siihen onneen, mit' oot saanut nyt —?

(Tarjoaa kättä, Aaro ei ole huomaavinaan.)

AARO.
Tuo kauppakirjat, tuo, on kiire mulla!

MOISIO.
Näin hätäisest' ei sentään, silmät kiinni —

AARO. Nimeni ota, vie, niin kauan kun ees tähän heikkouteen on voimaa mulla!

MOISIO. On tuolla paperit. Vaan muista aina: sua neuvoin punnitsemaan ehtoja!

AARO (rientää heikoin jaloin pöydän luo, kirjoittaa papereihin
nimensä.)
Mua ehdot auta ei!

MOISIO. No niin, — ja niitä kyll' aina parannetaan tarpeen mukaan.

(Kirjoitettuaan nojaa Aaro käden pöytään, katsoo raukeana ulos; Moisio tulee ja laskee käden hänen olalleen, koettaen leikillään peloittaa häntä.)

MOISIO. Ja huomaa, mihin loukkuun läksit nyt: (naurahtaen) isännän ikeeseen et ainoastaan, vaan vielä virkatoimen valjaisiin… Ja minun julman johtooni. — Mies-parkaa! Sua, veli pyhä, vielä varoitan!

(Aaro seisoo liikahtamatta, kuin ei mitään
kuulisi, lähtee sitten toiseen huoneeseen.)

KERTTU (helakasti.)
Jo kahvi jäähtyy meiltä, hyvät herrat!

(Muut paitsi Aaro istuutuvat kahvipöydän ääreen.)

MOISIO (voimatuntoisesti.)
Kas niin!

Rouva Vestman (hykähtäen ) Ei koville se ottanutkaan! (Puristaen liikutettuna Moision kättä.) Ei Johan Wilhelm arvaa, kuinka mun on helppo nyt. En osaa kiittää tästä tään paremmin.

MOISIO. Mun myös on hyvä olla — vuoks Aaron ennen muuta —.

ROUVA VESTMAN.
Tehdään hyvin!
Kyll' Aarokin viel' yhteen seuraan taipuu.
— Nyt todistajat vain —.

KERTTU (hypähtää toisen pöydän luo.)
Mä yhdeksi.

(Aaro palaa toisesta huoneesta, jäljissään Kalle Tikka.)

AARO. Käy tänne. Tääll' ei aristella suotta, mun talossani!

TIKKA (aikoo ensin suoraan toisen pöydän luo, mutta kääntyy sitten esittäytymään Moisiolle.) Tikka.

MOISIO (nousten hiukan vastenmielisesti, ojentaen kätensä.)
Moisio.
— Niin, olkaa hyvä, todistakaa meille
ne paperit. —
(Väkinäisesti hymyillen.)
Vaan kuulkaas! — Vesuri,
sua vielä kehoitan, ett' etees katsot!

AARO (Tikalle.) Jos osaat lukea, niin etees katso, puumerkkis mihin pistät!

TIKKA (vetäisten nimensä papereihin.)
Lempo vie!

AARO.
Se veikin sinut jo!

(Moisio on jälleen kääntynyt naisten seuraan. Aaro jatkaa
Tikalle puoliääneen, ottaen pöytälaatikosta uutta paperia
ja astellen edestakaisin hänen edessään.)

Vaan, mieron mies, sua haluttaisko joskus astua yl' oman kynnyksesi omaan kojuus, ett' ain ei tarvitsis sun muiden luota pään päälle suojaa anella?

TIKKA.
Jo vain!
Kävelis sekin —. Hee, vai gulashiksi
het' aiot, kun saat talon hyppysiis?

AARO. Voin lahjoittaa sen sulle, ota, vie! Mä siirryn kaupunkiin, mua elontyöni omakseen vaatii — tääll' ei sovi mun —. Sua sinne tietysti en viedä voi, tuul'ajollekin taas on paha jättää.

TIKKA.
Mut äitimuoris, — herra hallitkoon —?

AARO.
Oh, vaikka tänään lähtis kaupunkiin.
— Niin, töhräsormi, huoleti saat haltuus
tään töryn kaiken, — vaikka hinnattakin.

TIKKA.
E-hei, en papereilla tyhjillä —!
Täys summa, niinkuin sunkin papereissas!

AARO.
En ole summaa katsellut.

TIKKA.
Viis siitä.
— No olkoon menneeksi, mä tähän jään.

AARO (Alkaa täyttää paperia; Tikkakin varustautuu urhokkaasti kynällä.)
Ja lesken tuosta nait.

TIKKA. Sun leskes — tai sun morsiames kaupass' ehkä seuraa —?

AARO. Sä hänen kättään kerran vuodessa saat suudella, kun täällä käymme me.

MOISIO (on höristellyt korviaan, nousee ja tulee katsomaan;
rva Vestman hänen takanaan, kädet päällekkäin sydänalan
kohdalla.)
Kai selvill' ollaan papereista jo —?

AARO (ei ole kuulevinaan, alkaa täyttää uutta paperia;
hetken kuluttua.)
Sinunkin nimes tänne tarvitaan.
Saat hiukan todistaa.

MOISIO.
Vai — todistaa?
Ei taida olla tarpeen, veli hyvä…

AARO.
Niin tarpeen tosin ei, ett'en mä tulis
sun nimettäsi toimeen — vielä kerran.
— Saan tuolta mankon kyllä…

MOISIO.
Jätähän!
Vain paperia tietes tuhlaat turhaan.
Asemaas taivu kerta kaikkiaan,
— kuin mies.

AARO (nousee kiihkon palo poskillaan.)
Kuin mies mä hirtin itseni.
Nyt silmukka vain kireämmin kaulaan,
niin taivun asemaani kerrassaan.
— Hei, vedä Kalle Tikka, niinkuin mies!

(Ojentaa paperin Tikalle, joka varustautuu
vetämään nimeään.)

TIKKA.
Mun täytyy, tohtori, mun täytyy, nähkääs!

MOISIO.
Ahaa, vai pallosille ruvetaan
talolla heti, kun on käsiin saatu!
Mä pyydän, herrat, lopettakaa pila.

AARO (tarttuen Moision papereihin, aikoen repiä ne.)
Lopetan silloin tämän pilan myös!

ROUVA VESTMAN. Voi hyväinen! Ei, poika, tule pois, sun kahvis jäähtyy!

AARO. Kylmänäkin juon sen, vaan rautani ma taon kuumiltaan, kun käsiini se jäi.

ROUVA VESTMAN (surkeasti.) Vaan minne minä, kun sinä jätät tielle kerrassaan —?

KERTTU (vähemmän surullisesti.)
Ja minä — minutkin nyt myyt sä kai?

AARO. Oo, virass' ollaanhan me kaupungin ja säädyn jälkeen asutaan ja syödään, vain silkiss' äitimuori siellä käy, — jok' aamu suuriin sukulaisiin kulkee.

TIKKA (menee notkeasti rva Vestmanin luo, laskee kätensä hänen lapaluulleen, sitten tarttuu lähelle tullulta Kerttuakin käsipuoleen.) Ja sunnuntaisin tänne meidän luo tulette lepäämään —

ROUVA VESTMAN (kääntyy murheellisena poispäin.)
Voi kuitenkin!

AARO. Mä enhän muuta taida, tahdo en, ei sovi mulle muu —.

MOISIO (Tikan puoleen.)
Mut teille sopii —
Te rohkenette vastuullenne ottaa —?

TIKKA (puoliääneen.) Ei hätää, pois ma kaupan peruutan, kun katumoilleen kääntyy kauppias.

MOISIO (rva Vestmanin luo, lohduttaen, taputtaen.) No niin, ei hätää kaupungissakaan, vähäisen aikaa toki viihtyy siellä.

ROUVA VESTMAN (pysähtyen oven suuhun.) Ei Aaro palaa, kun näin lähtee kerran. — ma vainaana ees saisin palata!

AARO (ikäänkuin itsekseen.)
Yks ikähän vain alttiina on tässä.
Vaikk' aidan vitsana —

MOISIO.
Nyt, herrasväki,
ei muuta jäljellä kuin harjakaiset.
Mä pyydän tarjota ne, ystävät.

(Kerttu niiaa, rva Vestman myhähtää hajamielisesti.
Aaro on jälleen vaipunut sohvan kulmaan erilleen.)

MOISIO. Siis, täti, kaupunkia katsahdamme, ei meitä pure se!

ROUVA VESTMAN.
Ei, ei kai nyt!

TIKKA (jonka Moisio on unhoittanut selkänsä taa, astuu näkyviin.) Saan kiittää, mutta valitettavasti en voi ma —

MOISIO (kääntyen, ivallisesti.)
Mun on valitettava!

KERTTU (Aarolle hetken kuluttua.)
No, poju —?

AARO. Min' en lähde minnekään, — en ennenkuin mua vaatii — elontyöni.

(Moisio menee hartioitaan kohauttaen oikeanpuoliseen ikkunaan. Ja Tikka noutaa maalausvehkeensä vasemman ikkunan ääreen, alkaen sieltä salavihkaa maalata Aaroa.)

KERTTU. Jopahan oot! Kun onnistumaan lähdet, et lähde minnekään, et piittaa mistään; — minutkin heti unohdat!

(Aaro katsoo häntä pitkään, raukean kysyvästi.)

KERTTU.
Niin teet!
Vai kuka mulle tanssikengät tarjos?

AARO.
Ah!

KERTTU. Huokauksella et pääsekään, kun itsekin niin paljon tänään sait!

AARO (kaivaa pöydälle kukkaronsa sekä lantteja liivintaskustaan; palaa sitten edelliseen asentoonsa, kietoen oikean käsivartensa otsansa yli.)

KERTTU (avaa kukkaron, laskee rahat, heittää pois halveksien.) Kas niin! Kyll' oisit voinut pitää sanas, jos oisit huolinut —!

MOISIO.
Ei siitä enää!
Nyt pikkuseikkoihin ei takerruta,
tää sovun, sovittelun päivä on.
(Mennen Aaron luo.)
Nyt, veli, mennään vappukenkäin ostoon,
ja muust' ei huolita —
(Aaro ei puhu, ei pukahda.)
Sa valtuutat
siis minut siihen puolestas —? No hyvä!
Tään palveluksen mielelläni teen.
— Ja täti kun on kolmantena vielä —

ROUVA VESTMAN (joka tällävälin on käynyt puoleksi muuttamassa pukua: hame musta, arkiröijy, — seisoen taas ovensuussa.) Ei tädistä nyt ole lähtemään, niin tuli heikkous —. Te menkää, nuoret.

MOISIO (mennen hänen luokseen, laskien taas kätensä hänen harteilleen.)
Tää kovin ikävästi kävikin.
Vaan levättävä on, kun heikoks kääntyy.
— Vain kaksi lähtijää siis meitä on?

(Kerttu on mennyt naulakon luo pukemaan päällystakkia ylleen; Moisio ottaa palttoonsa, pysähtää, saatuaan jonkun idean, puhuu hiljaa Kertulle, joka heittää kalossit jaloistaan ja menee nopeasti toiseen huoneeseen. — Samassa koputetaan, ja kohta astuu sisään Tanhua, liukuen kuin varjo ja hiukan viluisen näköisenä, käärö kainalossaan. Rva Vestman vetäytyy pois.)

TANHUA (hiukan hätäisesti.) Ah — hyvää päivää, herrat! Hetken vain taas häiritsen mä teitä.

MOISIO (jäykästi kumartaen.)
Hyvää päivää!

(Aaro on ikäänkuin horroksistaan havahtuen sujahtanut ylös, kaartaa riippuvin käsin oven-vastaiseen nurkkaan; entistään kalpeampi, miltei vapiseva; jää ääneti.)

TANHUA. Mä läksin jalan, mutta tiellä täytyi ajuri ottaa, nähkääs, autot voivat siell' aivan yli ajaa ihmisen. (Hetken kaikki vaiti; Tanhua edelleen.) — Mut enpä pitemmälti keskeyttää halua herroja. — Vain vappu-'Soihdun' avustajallemme ma kiitokseksi tuon ensiluokkaisesta avusta. Se tulee huomiota herättämään, voin vakuuttaa — ja on jo herättänyt! (Vie käärön Aarolle, laskien sen toiselle pöydälle.) Se lajiaan on verratonta meillä, se vappumieltä säihkyy. — Ah, suo anteeks, en sentään puhett' aio —. Kiitos vain! Mut aioin jälleen puolees kääntyä, meit' että autat helluntainkin yli runolla heleällä!

AARO (ivallisesti.) Miksi en, niin, miksi en.

(Tanhua katsoo pitkään.)

AARO (osoittaa Moisiota.) Vain tältä herralta jos luvan saat — tee hälle tilaus.

MOISIO (ojentavasti.)
Minulle —? Mik' oon minä välittäjäs?!

AARO. Ruumiini, sieluni oot valtias, oi herra! Tilaa multa mitä mielit, mä teen — mua käske, minä tottelen.

MOISIO (lyöden leikiksi.) No niin, ma luvan annan: teitä saa hän auttaa vielä yli helluntain.

TANHUA (kärkevästi.)
Mut ei sen koommin —? Kiitos siitäkin.

MOISIO. Sen koomminkin viel' ehkä — miten nähdään, — asianhaarain mukaan kulloinkin ja sopimusten mukaan.

(Kerttu tulee, piiloittaen selkänsä taa myrttiseppelettä;
hänen jäljissään väsyneenä äiti, jääden kädet päällekkäin
oven suuhun.)

TANHUA (Aarolle.)
Kiitos, veli!
Hyvästi, herrasväki!

MOISIO (kumartaa vastaan, pysäyttää hänet kuitenkin ovelle,
ojentaen kättään, huudahtaen.)
Hetki vielä!
Niin ei kai kiire, herra kirjailija?
Nyt ilonpäivä, juhlapäivä tääll' on.

TANHUA.
Ken sankar' on — te, herra tohtori?
— Todella — kukkia! Ma onnittelen.

(Kylmä kumarrus.)

MOISIO.
Vain runoilijat sankareista käy.
(Viittaa Aaroon.)
— On meillä syytä kaksin-, kolminkerroin
nyt häntä sankarina juhlia.

(Menee Aaron luo, joka seisoo kuin unenhorteessa, ottaa häntä
lempeästi hymyillen käsivarresta ja taluttaa keskilattialle
Kertun eteen, kasvot katsomoon päin. Jatkaa Aarolle.)

Ja tänään, rakas veli, saat kuin saatkin sä vähän sietää, kun sua juhlitaan; saat sietää myös mun puhettani hiukan. Pois hetkeks kainous, pää korkealle!

(Kokoontuvat puolikaareen hänen sivuilleen, rva Vestman ja Tikka äärimmäisiksi oikealle; Kerttu tuo esiin seppelen.)

Sä synnynnäinen vappurunoilija, on voittos tänään kolminkertainen: täst' alkain eduskunta-kelpoinen oot iältäsi — valmis kansan työhön; ja kansas sydämiä laulullas sa juuri alat valloitella jälleen; vaan suurin voitto, itsensä kun voittaa: sä senkin voiton, tuimaan taisteltuas, oot saavuttanut, sen me todistamme.

(Viittaa Kertulle, joka nostaa seppelen Aaron päähän ja nojaa sitten koristeellisesti sulhastaan vasten.)

Ja kolmin seppelöimme sinua me — äitis, morsiamesi ja minä: nää lehvät äitis lempi-myrtistään soi seppeleeksesi, ja morsiames ne viehkeänä painaa päähäsi; ja minä — niin, mä säästän sua nyt, niin juhlastas et muuta muistaa voi: se voittojuhlaks oli vaatimaton ja kaunis juuri vaatimattomuuttaan. — Ja minäkin jos sepittää saan säkeen: Lie ensi voittojuhlas, veli, tää, ei viimeiseks se jää, oi seppelpää!

(Alkavat hiljaisen liikutettuina onnitella ja hyvästellä
Aaro Vesuria, joka jää seisomaan paikalleen avuttomana.)

Esirippu.