HERRASMIES.
Monta monituista päivää oli jo vallinnut tavaton kuumuus. Nurmikko näytti hyvin nuivealta ja savikko irvisteli aika tavalla helteen tähden. Kärpäset, paarmat, perhot ja päiväpaisteessa monivärisille välähtelevät sudenkorennot olivat ainoat, jotka näyttivät olevan oloonsa tyytyväisiä. Muut, sekä ihmiset että eläimet kärsivät nähtävästi paljo kuumuudesta, mutta taivas oli ja pysyi kirkkaana, kellertävänä kumpuna, jolta aurinko kuivana, punaisena ja välinpitämättömänä silmäili janoon nääntyvää maata.
Räyhylän nimismieskin kärsi janoa. Vaikka oli jo melkein puolenpäivän aika, ei hän vielä ollut koskenutkaan aamukahviinsa, joka oli kupissa, istuimella, kokoamattoman vuoteen vieressä, ja kumma kyllä, lämpimästä huolimatta, näytti jäätyneen kuppiin. Tusinan verta kärpäsiä vietti makean leivän päiviä siinä parin sokeripalan ympärillä. Niiden tointa seurasi nimismies hajamielisesti silmillään, sammunut paperossi nojatuolin karmilla olevan vasemman käden koukkusen ja etusormen välissä.
Viimeinkin kävi viereisen huoneen ovi; sieltä kuului sipsuttelevia askelia, kun väli ovi oli raollaan, ja jotain kilinää kuului sieltä myös.
"Lottako se?" kysäsi nimismies.
"Niin on."
"Saitko sinä seltteriä ja amonjakkia?"
"Ei ollut seltteriä", vastasi naisen ääni. "Herrat kuuluivat yöllä juoneen kaikki, vaan sainhan minä amonjakkia — — ja kauppamiehestä ostin puolitusinaa olutta."
"Onko se edes kylmää?" uteli nimismies huuliansa maiskahduttaen, "kuivaa suuta niin vietävästi."
"Kellarista hakivat", sanoi Lotta, tullen makuuhuoneesen tilaa korjaamaan. "Ja pappilan renki toi tämän tänä aamuna, vaikka en muistanut sitä äsken antaa teille."
Nimismies otti Lotan kädestä kolmikulmaisen, kirkon sinetillä suletun kirjeen ja siirtyi viereiseen huoneesen, josta kohta kuului pullon avaaminen ja oluen pulputusta.
Sitte rupesi nimismies ääneen lukemaan: "h. v.! suntio Ukkelin kertoi sakastissa, eilen, herrastuomari Kososen heillä jutelleen, että Häivelän isäntä taas on kaupungista tuottanut kuorman viinaa, ja jo kuuluu sitä lauvantai-iltana myyneenkin kyläläisilleen. Ajattelin siksi, että ehkä hänet nyt kerrankin saisi asiasta kiikkiin, sillä Kosonen ei ole mies, joka turhia puhuisi. Veli tekee siis, niinkuin hyväksi näkee, mutta pidin velvollisuutenani asiasta ilmoittaa toivossa, että ehkä Häiveläinen vihdoinkin saataisiin asiasta langetetuksi ja vallattomuudestaan lakkaamaan. Ystävällisesti tuissimus: J. Ellonen."
Nimismies oli hetkisen ääneti, mutta puhkesi sitte kärsimättömänä mutisemaan: "nyt ne ovat raittiushulluina kaikki — Kososet, Elloset ja muut! Mutta kiitoksia paljo, hyvät herrat! — — Vai pitäisi minun tässä helteessä lähteä ajamaan Häivelään asti — — 3 peninkulmaa edestakaisin! — — ei sanottu passaavan! Ruuna on Kujalan haassa, ja Pollen jalka on kipeänä, ja sitte on vielä tämmöinen päivä, jotta on ihan sulaa. Menköön rovasti itse, jos tahtoo."
Hän tyhjensi toisen olut-lasin ja nousi edestakaisin virkahuoneessaan kävelemään. Hiki tuli siinä kävellessä päähän, vaikka mies oli jotensakin kelteisillään, ja katse synkistyi synkistymistään. Monenlaisia mietteitä mahtoi vieriäkin tuon ryppyyn vetääntyneen otsan alla, sillä kovin oli tuikea katse silmissä, mutta ei hän mitään puhunut. — Jo oli toinen olutpullo vähitellen tyhjentynyt ja siirtynyt pöydältä vaatekaapin nurkkaan, mutta yhä jatkoi nimismies kävelemistään lattialla. Viimein kirkastui kuitenkin hänen katsantonsa ja hän alkoi hiljaa itsekseen puhella.
"Niinpä minä teenkin — teen perhanaksi! Minä panen p:n moisten raittiuspuuhain eteen. Ne luulevat, että ei ihmisellä ole täällä muuta tekemistä kuin nuuskia salakapakoita ja käydä käräjiä, mutta minä sanon 'stopp' ja se pitää — — se stopp. — — Mutta kummanko minä panen ilmiantajaksi, rovastinko vai suntion?" — —
"Kyllä hehkuisi mieleni tanssittamaan rovastia itseään käräjissä, mutta ehkä ne ihmiset ottaisivat sen kovin pahakseen. Mutta entäs jos Häiveläinen suuttuu ja vielä tekee minulle mitä?"
Voimattomana hervahti nimismies istumaan pöytänsä eteen ja vaikeroi: "mitä minä onneton teen, mitä minä onneton teen, jos se Häiveläinen vielä ampuu minut? Kyllähän se sen tekee, — — — kyllähän se sen tekeekin — — ja tuo kirottu pappi on toisella puolen!"
Hetkisen ähkäiltyään alkoi nimismies huutaa Lottaa. Tytön sisään tultua käski hän Lottaa juoksemaan kiireesti rättäri Raukkelinin luo ja kutsumaan rättäriä aivan paikalla hänen puheilleen. "On näet, Lottakulta, taas semmoinen vaikea pulma selvitettävänä, että tarvitaan siihen kahdenkin miehen päätä", selitti nimismies, kun Lotta näytti vastahakoiselta tottelemaan käskyä.
"On niillä nuo oluet selvitettävänä", supisi Lotta kärtyisesti mennessään asialle, mutta hän meni kuitenkin.
Ei viipynytkään kaukaa Lotta asialla, ja heti sen perästä ilmestyi rättäri Raukkelin nimismiehen virkahuoneesen, jo ovessa tullessaan syvään kumarrellen. Nimismies viittasi käskevästi vierasta istumaan lavitsalle ja sanoi: "huomenta, huomenta Raukkelin!"
"Kiitoksia paljo, herra nimismies", sanoi Raukkelin, istahtaen ovensuuhun, ja katsellen halukkaasti olutpulloja pyöritteli hattua käsissään.
Lotta sai tuoda sisään toisen juomalasin, ja sitte ojensi nimismies rättärille rovastin kirjeen. Vaivaloisesti tavaili rättäri sen lävitse ja laski sitte varovasti, melkein kunnioittavastikin pöydälle nimismiehen eteen, mutta ei virkkanut mitään.
"Mitäs Raukkelin siitä sanoo?" kysäsi nimismies lempeästi.
Rättäri katsoi ensin tutkivasti esimieheensä ja arveli lopulta: "mitäpäs minä siitä."
"Niin mitäs nyt mielestänne olisi paras tehdä?" tiedusti nimismies.
"Jaa, mitenhän olisi paras", tuumaili rättäri.
"Jos lähdetään Häivelään, niin menee päivä, jos taas ei lähdetä, niin voi rovasti panna pahakseen", tiesi nimismies.
"Kyllä kai se niin on, kyllä kai se niin on, herra nimismies."
"Ja jos ei löydetäkään viinoja", sanoi nimismies.
"Ei siitä ole pelkoa", pisti rättäri vastaukseksi. "Kyllä sillä Häiveläisellä aina on takanaan joitakuita kymmeniä kannuja. Eikös se äskettäinkin käynyt taas herra nimismieheltä rahaa lainaamassa."
"Niin — voipihan sillä ollakin, mutta jos se suuttuu ja tekee meille vielä mitä kostoksi", sanoi nimismies vastaamatta kysymykseen.
"Kyllähän se suuttuu tietysti, suuttuuhan se, mutta mitäpäs hän voisi kruunun voimaa vastaan", lausui rättäri tyytyväisesti hymyillen.
"Esimerkiksi ampuu jonakuna pimeänä yönä, kun se kuuluu olevan niin raaka mies."
"Raakahan se mies on", tiesi rättärikin, "mutta näinköhän tuo uskaltaisi kuitenkaan."
"Vai ei uskaltaisi! Kyllä ne pedot uskaltavat jos mitä. Uskalsihan tuo Tikka-Nikukin mennä hovioikeuteen siitä viimeisestä viinan otosta. Ja tietääkö Raukkelin, miten asia siellä päättyi?"
"Ei — en minä muista kuulleeni, mutta totta kai viinat ja hevonen menee, niinkuin kihlakunnassakin tuomittiin."
"Vai niin Raukkelin luulee", sanoi nimismies ivallisesti. Päinvastoin hovioikeus sanoo, että meillä ei ollut oikeutta ottaa viinoja maantiellä pois, ja että pää-asiana ei kuormassa ollut viina, vaan mies itse — Tikka-Niku itse näettekös."
"Ja Tikka-Niku siis voitti asian?" sanoi rättäri epäilevästi.
"Voittihan lempo, kun sai herrassyötinki Toukkasen asianajajakseen ja lupasi antaa hevosen jos voittavat."
"No, mutta sitä ei olisi kukaan uskonut", päivitteli Raukkelin nöyrästi.
"Sanokas muuta", jatkoi nimismies. "Sanokaas muuta — — — ja mene näitä sitte, viinoja, meidän sijassa keltään pois korjaamaan."
"Vaan, kunpa ne aina käyvät niitä ilmiantamassa", tuumaili rättäri lasinsa tyhjennettyään. "Täytyyhän sitä viran puolesta, kun ilmoitetaan kerran."
"Sehän se juuri on", myönsi nimismies, "mutta minäpä aionkin nyt tehdä lopun koko ilmi antamisesta, vaan arvatkaapas miten."
"Mitenpäs minä koulun käymätön sitä osaisin arvata."
"Vasta nyt justiinsa sen minäkin keksin, kun Lotta antoi tuon rovastin kirjeen", selitti nimismies nauraen. "Minä panen — nähkääs, suntio Ukkelinin ilmi-antajaksi ja herrastuomari Kososen kanssa, ja jään itse vain sivusta katsojaksi."
"Niin. niin — kyllä minä nyt ymmärrän", puhui rättäri. "Niin, kyllähän sen Häiveläisen silläkin tavoin saa edes-vastaukseen ja sen kiukku kääntyy suntioon ja naapuriinsa, mutta voipi se äkäillä siitä kuitenkin teillekin. Voipi se äkäillä ja heittää vielä saatavanne maksamatta. — Ja onhan se teille paljo velassa?"
"Onhan sitä summaa karttunut", sanoi nimismies, "mutta minä kutsutinkin Raukkelinin tänne siksi, jotta te salavihkaa kuulustelisitte, ketä ne aikovat, suntio ja Kosonen, tuoda vierasmiehiksi Häiveläistä vastaan."
"Saadaanhan ne muutoinkin tietää", vastasi rättäri vähän hämmästyksissään. "Eikös niitä kuitenkin pidä kutsuttaa käräjiin — — niitä vierasmiehiä?"
"Pitää tietysti", nauroi nimismies, "mutta teidän on narrattava nuo vierasmiehet jo ennen käräjiä puhumaan tietonsa jollekin, ne eivät sitte kelpaa todistamaan. Minä annan oikeudessa tuomarin kysyä, että ovatko he asiasta jo ennen kellekään puhuneet, ja tietysti ne äimät sen myöntävät — ja silloin minä yks'kaks' teen niistäkin ilmi-antajiä. Eivät ne niin hupsuja ihmiset ole, että ne käräjistä käräjiin rupeaisivat suotta aikojaan tyhjän tähden juoksemaan ja — ilman palkatta."
"Eivät kaiketi ne rupea", arveli rättäri Raukkelinkin, "ja siitä saa herra nimismies olla varma, jotta kyllä minussa olisi miestä saamaan ihmisten suut auki, vaikka täytyisi koko pitäjään väkeä puhuttaa. Sanovat ne minulle tietonsa toki."
Nimismies nyykäytti päätään myönnyttävästi. Rättäri siitä rohkaistuneena jatkoi: "mutta ne kielikellot voivat ruveta juoksemaan yhä enemmän rovastin puheilla, ja se sitte aina kirjoittaa noita — — miten sanoisin — — -noita lappujaan, niin jotta tuskin niiltä sittekään rauhaa saapi."
"Kyllä minä Ellosesta sen taudin parannan", kehäsi nimismies.
"Mutta", väitti Raukkelin yhä, "jos ilmoittavat kylänluvuilla, niin täytyyhän sen rovastin virkansa puolesta. — — Ja ilmoittavathan ne, kun ne nyt kaikki ovat nousseet sellaiseen vimmaan viinaa vastaan."
"He he he!" naurahti nimismies. "Ehkä ilmoittavat, mutta rovasti ei ota kuuleviin korviinsakaan, kun annetaan ukon itsensä parikaan kertaa käydä käräjissä, ilmiantajana viinajutussa."
"Onhan tuo niinkin, mutta jos kirjoittavat kuvernööriin?"
"Paraalle!" huudahti nimismies. "Uskokaa pois Raukkelin, kun kuvernööri ensi kerran käy täällä, niin hän kiittää meitä molempia ja sanoo, että Räyhylässä on kerrassaan kelpo virkamiehet, jotka eivät omaa etuansa katso. Kyllä minä sille asian osaan maalata."
"Kyllä kai se niin on, kuin herra nimismies sanoo", tuumaili rättäri.
"Ja niinhän se onkin, kyllähän te lain ymmärrätte."
"Luulisin ymmärtäväni, luulisin ymmärtäväni", vatkutti nimismies. "Ilmankos sitä olisi oltu kymmenen vuotta 'tings-notariuksena' ja kuusi vuotta kansselissa. Mutta kirjoitetaan nyt rovastille, että hän toimittaa suntion tänne vieraita miehiä ilmoittamaan, sillä sen minä sanon, että ilmi-antajan ne on puuhattava. Ja jos hän ei saa asiaa selväksi, niin joutaa saada rapsauksen väärästä ilmiannosta. Minä en tästä edes ota yhtään viinajuttua omasta puolestani ajettavaksi. Ei siitä ole kuin vaivaa ja vihoja, mutta ken tahtoo niihin sotkeutua, niin koettakoon parastansa."
Nimismies istahti kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti hetkisen. Sitte sai Raukkelin lähteä sitä kirjoitusta pappilaan viemään, mutta nimismies arveli: "kyllä nyt kannattaa hiukan levähtää, sillä luulen tämän jo välttävän päivän työksi — vai mitä Raukkelin ajattelee?"
Raukkelin ajatteli: "kyllä kai se jo välttää."
"Sitähän minäkin", sanoi nimismies. "Se olikin niin sekava vyyhti, että oikein se tahtoi ruveta päätä pakottamaan."
"Rupeaahan se semmoinen", niinsi rättärikin. "Minunkin tuntuu pääni vähäsen raskaalta, vaikka en ottanut kuin pari lasia."
"Rupeaa se", toisti nimismies, "eivätkä nuo raittius-hupsut soisi ihmisen sittekään saavan virkistää itseään edes pienellä ryypyllä. Mutta sen minä sanon Elloselle ja vaikka kenelle, että ihminen tarvitsee aina jonkunmoista stimulusta, — stimulusta — kiihoitusta, ymmärrättekö te Raukkelin?"
"Kyllä minä ymmärrän, kyllä minä ymmärrän — — pikku hutikkaa, herra nimismies", selitti rättäri Raukkelin jäähyväisiksi kumarrellessaan. "Pikku hutikaksi sitä kansan kesken sanotaan."