PAPPILASSA.
"Ohhoijaa!" huokasi Pallassalmen vanha Heta-muori noustessaan kyykyltään ylös puutarhan kukkapenkkien välistä. "Kyllä se ottaa vanhaan selkään, kun tuntikausia kitkee noita joutavia. — — Ja mitä siitä sitte on edes hyötyä? Panisivat peltonsa perunaksi, niin olisi toista, mutta niillä herrasihmisillä on aina omat mielitekonsa. Eikä noiden neitihupakoiden mieltä henno pahoittaakaan, kun näkee, miten ne itsekin ovat innoissaan kukkiensa kanssa puuhaamisesta. — — Eikös totta toisen kerran Fanny ole nyt taaskin tuolla georgiineja sitelemässä. Hm! Niin se on kuin sanotaankin: lapsi on lapsi kuninkaankin, minkä rovastinkin lapsi."
Heta-muori kyyristyi uudestaan työhönsä, mutta kohosi taas heti pystyyn, kun kuuli kärryjen jyrinää maantieltä päin. Hän varjosti silmiänsä oikealla kädellään ja uteliaasti näytti tirkistelevän tulijoita. Yht'äkkiä hän kuitenkin laski kätensä alas ja huudahti: "Fanny! — — Fanny-neiti kuulkaas! Katsokaapas tuonne!"
Nuori, kesäpukuinen neiti läheni Heta-muoria, astuessaankin kukkaiskimppua sitoen.
"Mitä siellä niin erittäin katsottavaa nyt on?" kysyi neiti huolettomasti.
"Mitä? Eikö Fanny-neiti näe, että siinä ne nyt tulivat Kivelän isäntä ja Kokon Kalle?" tuumaili Heta-muori hiukan nurisemista osoittavalla äänellä.
"Kyllähän minä nuo näin. Niillä on varmaan papalle jotakin asiaa", arveli neiti.
"Varmaan", toisti Heta-muori painolla. "Ne varmaankin tulivat ottamaan kuulutusta Kallelle ja sille mukanaan olevalle naiselle; ja eikös se ole synti ja surkeus?"
"Mikä se nyt Heta-muorista on semmoinen synti ja surkeus?" kuului samassa iloinen ääni, ja vanhus tunsi pienten, pehmoisten käsien vallattomasti tarttuvan häneen kiinni takaa päin. Ennenkuin Heta-muori kumminkaan ennätti vastata, pyörähdytti tuo huomaamatta luokse päässyt tyttönen muoria ja veitikkamaisesti nauraen kuiskasi hänelle korvaan: "pappilan muori käski paistiaan pyöräyttämään!"
"Se Hanna se on aina semmoinen villikko, että siitä pitää vielä rovastille kieliä", sanoi Heta-muori, mutta oli nähtävästi mielissään leikistä.
"Sitä ennen sanokaa kuitenkin, — sanokaa Heta kulta, mikä se Hetasta oli niin surkeaa äsken!" uteli Hannaksi puhuteltu neiti.
"Ilmanhan minä tässä vain Fannyneidelle paipatin sitä, kun Kivelän isäntä toi Kokon Kallea kuulutuskirjan teettoon."
"Onkos se sitte niin surkeaa? Antakaa nyt, Heta kulta, Kokon Kalienkin saada emäntä", puheli Hanna. "Onhan teillä itsellännekin aikoinaan ollut mies."
"Onhan niitä ollut kaksikin, jos yksittäin luetaan, mutta sehän se minua suututtaa, kun ei Mikkolan Karlina lähtenytkään Kallen kanssa liittoon. Ja nyt tuotiin Kallea toisen kanssa pappilaan! Kuka lienee ollutkaan, ihan tuntematon, — ja köyhältäkin tuo näytti."
"En minäkään sitä tuntenut", selitti Hanna. "Riikaksi ne sitä puhuttelivat ja vesipuolelta pitäjästä kai tuo lienee, koska oli niin päivettynyt."
"Vai Riikka, vai Riikka se on! No, oli se sille Riikalle onni, kun sai semmoisen miehen — — — ja arvatenkin niin köyhä tyttö, että sillä ei ole muuta kuin kaksi tyhjää kämmentä", jahkaili Heta-muori. "Sanon vieläkin, oli se onni sille tyttö-rievulle."
"Onko se Kokon Kalle sitte niin miesten paraita?" kysäsi Fanny.
"Onhan se jälilleenkin. On se erinomainen mies? — Voi, voi sitä Karliina hupsua, kun ei älynnyt ottaa Kallea!" päivitteli Heta-muori edelleen.
"Teidän olisi vanhempana ja kokeneempana ihmisenä pitänyt sitte neuvoa
Karliinaa", pisti Hanna ilakoiden väliin ja hymyili sisarelleen.
"Neuvoako? Vähäkös minä sille roinusin, mutta pysyykös se kantovesi kaivossa! Sanoi vaan, jotta: ei antanut luonto myöten. — — — 'Ei antanut luonto myöten', vaikka Kallella on hevonen ja kaksi lehmää", lisäsi Heta-muori halveksivasti päätänsä puistaltaen.
Sillä aikaa oli sulhaismatkue mennyt sisään ja päässyt rovastin puheille. Vähän ajan perästä huusi rovasti avonaisesta akkunasta Heta-muoriakin virkahuoneesensa "vieraaksi mieheksi." — "Täällä on nimittäin pariskunta taas tekeillä", ilmoitti rovasti Hetalle.
Heta-muori pyyhkäisi hätäisesti käsiään nurmeen ja lähti astua köpittämään rovastin huoneesen. — Siellä istui rovasti keinutuolissaan puhallellen paksuja savupilviä eteensä. Todistajain kuullen hän — ensiksi saatuaan selville, että niin hyvin sulhasella kuin morsiamellakin oli "vapaaehtoinen ja kenenkään pakoittamaton aikomus mennä keskenään pyhään aviokäskyn säätyyn", — alkoi pitää puhetta kristillisestä avioliitosta. Kauniisti ja elävästi kuvailikin rovasti noille nuorille, kuinka avioliitot taivaassa päätetään, kuinka avioliitto on perheen ja perhe yhteiskunnan perustus, ja kuinka koti on Herran taimitarha.
Niin liikuttavasti puhui rovasti, että Heta-muorin täytyi tuon tuostakin pyyhkäistä silmäinsä nurkasta kyynelkarpalo mukaiseen esiliinaansa. Olisi sitä puhetta kelvannut kauemmankin kuunnella, mutta äkkipikainen loppu sille kumminkin tuli.
Rovasti näet kääntyi puhumaan rakkaudestakin, mutta ei päässyt vielä oikein alkuunkaan, ennenkuin Kivelän isäntä jo keskeytti hänet. Keskellä lausetta kiepsahti näet isäntä ylös sohvalta, jolla oli istunut, ja alkoi kohteliaasti kumarrella rovastia. — "Mitäs isännällä olisi ollut lisättävää?" tiedusti rovasti kesken puheensa.
"Sitähän minä vaan", lausui Kivelän isäntä, "jotta ei herra rovastin millään tavalla pidä luulla, jotta tässä olisi mitään rakkautta mukana. Minä tiedän ihan vissiin, että eivät nämä nuoret ole toisiaan ennen tunteneetkaan. Vastahan nämä eilen toisensa ensi kerran näkivätkin Jämsän markkinoilla, niin että ei tässä tarvitse ollenkaan luulla rakkautta olevan, tässä pelissä."
Rovasti kävi tuntuvasti hämille, kun ei ollut selvillä siitä, tekikö puhemies naittilaistaan pilkkaa, vai ymmärsikö hän rakkaudella jotain muuta kuin tavalliset ihmiset. Sentähden ilmoitti hän vaan lyhyesti aviokuulutuksen maksavan karttoineen 6 markkaa 60 penniä ja varottavasti katsahti toisen pöydän ääressä kirjoittavaan kappalaiseen. Sitte molemmat papit toivottivat onnea nuorelle parille ja hyvästelivät oikein kättä lyömällä sulhasta morsiamineen.
Ovessa tuli sulhaisväkeä vastaan Kotilan ontuva nuori isäntä, joka äskettäin oli isältänsä perinyt lautamiehen viran ja arvon ja jota pidettiin erittäin ymmärtäväisenä miehenä.
"Hyvää päivää, nuori herrastuomari!" tervehti rovasti tulijaa ja pyysi hänen "painamaan puuta" sillä aikaa kuin hän kävisi kutsumassa sisään kahvia.
Vieras istahti oven suuhun ja miettivän näköisenä pyöritteli siinä lakkia polvillansa. Kappalainen ei saanut puhetta oikein sujumaan, mutta heti tuli rovasti uudestaan sisään kahvintuojan kanssa ja alkoi kysellä kuulumisia vieraaltansa.
"Kiitosta vaan", vastasi lautamies. "Kuuluuhan sitä nyt yhtä ja toista ikävää."
"Vai niin", mumisi rovasti. "Eikös otakaan asiat oikein luistaakseen, kun vanhan isänne pää kallistui?"
"Mikäpäs niitä asioita riskaisi, mutta niistä sisaristahan se nyt meille kiusan ja ristin heitti", sanoi vieras vähän katkerasti.
"Kuinka niin ristin?" uteli rovasti. "Olivathan ne rippikoulussa siivoja tyttöjä."
"Kyllähän ne nyt muuten vieläkin, mutta kun se Kaarelan Hermanni ei lähdekään Mantan kanssa vihille. — Eikä taas Annikaan ota mennäkseen Toppolaan emännäksi, vaan väen väkeen inttää lähtevänsä Kuuselan torppaan — nälkää näkemään."
"No, no!" huomautti rovasti, "eihän Kuuselan emännän tarvitse nälkää nähdä. Onhan se elävä torppa ja Pekka on siisti nuorimies."
"Onhan tuo, mutta torppa on aina torppa. Eikähän siinä ole kartanoakaan. Ei lämmintä huonetta koko paikalla muuta kuin yksi ainoa tupapahanen — — ja sauna ja riihi", sanoi vieras naurahtaen ylönkatseellisesti. "Sitä vartenhan minä nyt oikeastaan lähdinkin teidän puheille, että eikö sitä Annia voisi niinkuin pakoittaa Toppolaan menemään?"
Kun rovasti ei vastannut mitään, jatkoi lautamies: "äiti sanoi, jotta ei hänkään ollut aikonut isävainajalle tulla, mutta minkäs sille voi, kun vanhemmat sen kerran olivat niin keskenänsä sopineet. Vielä oli äiti riskannut vastaan vihille lähtiessäänkin, mutta kun tätinsä oli oikein tukasta jutuuttanut ja sanonut että 'selekääs tarvihteisit', niin olipas pitänyt lähteä, vaikka kyllä oli itkettänyt. Äiti sanoi vielä, jotta olisihan tuo häpeä koko meidän suvullekin, jos torpan mies sukuun tulisi — varsinkin kun ei ole pelkoa naimattomaksi jäämisestä, vaan Anni pääsisi taloonkin emännöimään."
"Vaikea sitä on pakottaa", sanoi rovasti, "varsinkin kun Toppolaisella on jo ennestään melkein Annin ikäisiä lapsiakin."
"Vaikeatahan se on", myönsi vieras. "Kyllä sitä on koetettu parastamme mekin — minä ja äiti — mutta ei sille saa mieltä päähän. Enkä minä ymmärrä, mikä sen Annin onkaan semmoiseksi vimmannut, vaikka Toppolassa on niin suuri kartanokin."
"Onhan siinä isot rakennukset", tiesi rovastikin, "mutta eihän niitä tyttöjä kartanoihin vihitäkään, vaan miehiin."
"Ei suinkaan kartanoihin, ei suinkaan", tuumaili lautamies, "vaan kovin se on kuitenkin jälyä se Annin menettely. Ette te voi arvata, hyvä rovasti, mitä Anni sanoi minulle, kun minä sanoin hänelle, jotta Kuuselassa ei ole kuin tupa asuinhuonetta?"
"Mistäpäs minä sen", arveli rovasti, "ehkä sanoi rakastavansa — — tahi tuota — — mieltyneensä Pekkaan?"
"Ei se siitä mitään virkkanut, vaan niin sanoa mäjäytti, jotta 'vaikka ei olisi tupaakaan', — — aatelkaas — — 'vaikka ei olisi tupaakaan', sanoi."
"Tahtookos se sitte Toppolan isäntä niin mielellään Annia?" kysyi rovasti. "Annihan on vielä ihan nuori tyttö ja hän jo harmaapäinen — ja vielä päälle päätteeksi leskimieskin."
"Miinaahan se oikeastaan tuli Toppolainen katsomaankin, mutta kun Miina ei enää ollut joutilaana, niin viittasi Anniin ja sanoi, että ihminenhän se on tääkin."
"Mutta eikös teidän sopisi ottaa Kuuselan Pekkaa vävyksi Kotilaan.
Minusta — — —"
"Me jo myytiin Kotila tässä toisella viikolla."
"Vai jo myitte! Mistä se ostaja niin äkkiä ilmaantui?"
"Tuoltahan se on Hämeen puolelta", vastasi lautamies.
"Vai niin. No paljokos te Kotilasta saitte?"
"Kymmeneen tuhanteen se nyt meni", sanoi vieras.
"Mutta olisihan Särkän Joonas muistaakseni antanut siitä kaksitoistakin tuhatta", ihmetteli rovasti.
"Kyllähän se olisi, mutta nyt siinä meni sisar Miina mukana yhdessä kaupassa", selitti lautamies. "Sitäpaitsi saamme äiti ja minä eläkkeen, kun tuota minussa ei kuitenkaan ole miestä työn tekoon."
"Mutta suostuikos Miina semmoiseen kauppaan?" kysyi rovasti hymyillen.
"Mikäs siinä? Suostuihan se toki. Oli sitä Miinalla ollut vähän puhetta yhteen menemisestä Takkulan Matin kanssa, mutta sitte hän kumminkin arveli, että samahan tuo on kelle sitä menee, kun vaan taloon pääsee. Mutta eipäs vain Anni ole niin viisas kuin sisarensa oli."
"Hm, hm!" mutisi rovasti ja neuvoi sitte: "kyllä se on parasta, että annatte Annin noudattaa oman sydämensä vetoa. Ei pidä pakottaa ketään väkisin vihille. Siitä on kallis edesvastaus vielä viimeisellä tuomiollakin, jos sattuu tulemaan toinen onnettomaksi meidän tähtemme."
"Niin kai siitä lienee", tuumaili Kotilan lautamieskin, mutta näpelöi yhä lakkia käsissään. Viimein hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja eperoiden kysäsi: "ei siitä sitte taida tällä kertaa tulla mitään siitäkään Kaarelan Hermannin vihkimisestä?"
"Jaa, se on tykkönään toinen asia", arveli rovasti. "Hän on jo Mandan kanssa täysissä kuulutuksissa, ja johan se Manda on taitanut asuakin Kaarelassa?"
"Johan se Marian päivästä asti on siellä ollut vaalissa. — — Montako viikkoa siitä jo tulleekaan", sanoi lautamies.
"Tuleehan siitä jo kolmisen kuukautta. Ja se yksissä oleminen ennen vihkimistä on vasten lakiakin, niin että kyllä minun, virkani puolesta, pitää ruveta Hermannia vihille ahdistelemaan", selitti rovasti. "Minä kutsutan hänet puheilleni siitä asiasta."
"Täällä se Hermanni jo onkin, — tuolla tuvan puolella", ilmoitti lautamies. "Minä en jättänyt häntä rauhaan ennen kuin sain mukaani, että jos hyvinkin saataisiin hänet vihille yksin tein — ja Manta lähti kanssa siinä toivossa."
"Kutsukaa heidät sitte tänne", käski rovasti. "Minä sillä aikaa hankin vihkimätodistajat ja pistän kapan päälleni."
Kun Kotilan lautamies saapui takaisin rovastin virkahuoneesen, oli siellä jo lattialle levitetty punainen matto ja sille vierekkäin asetettu pari kirjavaa sohvatyynyä. Fanny-neiti istui harmooniumin edessä koraalikirjaa katselemassa sillä aikaa kuin Hanna taas auttoi papin kappaa isänsä selkään. Heta-muori ja pari piikaa seisoi ovensuu-seinällä, hyvin hartaan näköisinä, toimitusta odottamassa.
"Noo Hermanni! Asetupas nyt vaan koreasti tuohon oikealle puolle ja Manda seisoo tässä vasemmalla. Minä annan merkin silloin kuin teidän pitää polvillenne laskeutua", selitti rovasti.
"Jottako vihille?" tiedusti Hermanni pitkäveteisesti.
"Niin tietysti, kun rovasti käskee", kiehitti Manda vastaukseksi ja alkoi vetää sulhoaan osoitetulle paikalle.
"Ei herra rovasti", ähkyi Hermanni kumarrellen ja tempoen käsivarttaan pois Mandan käsistä. "Kyllä minä en voi ruveta vihille tämän ihmisen kanssa."
"Mutta sinun täytyy, kun nyt kerran olet narrannut tyttöä niin pitkälle", lausui rovasti pontevasti.
"Enhän minä, herra rovasti, ole narrannut. Setähän se pani alkuun koko asian. Ja siksi toisekseen, nämähän ne Kotilaiset ovat petkuttaneet minua pitkin matkaa."
"Punnitsepas mies sanasi. Mitenkä me olemme sinua petkuttaneet?" tiuskasi lautamies kärsimättömästi.
Hermanni siihen sijaan selitteli rovastille hyvin tyynenä: "nämä lupasivat tehdä talonsa kaupat minun kanssani, ja setäkin sen tähden rupesi koko tähän hommaan; mutta nyt nämä ovatkin myyneet talonsa toiselle."
"Mutta hyvä ihminen!" huudahti rovasti. "Onhan sinulla jo hyvä talo ennestäänkin."
"Onhan se, mutta isä oli ryyppypäissään tässä tuonoin luvannut ottaakin sisar Eliinalle Kekkolan Matin kotivävyksi — —"
"Mutta Matillahan on vielä vaimo elossa", sanoi rovasti.
"Niin vanhalla Matilla, vaan poika Matinhan se isä oli luvannutkin vävykseen ottaa sitte kuin se mieheksi kasvaa", tuumaili Hermanni. "Ja montakos vuotta siihen enää meneekään."
"Ei, Hermanni kulta, ei se poika-Matti sitte enää sisarestasi huoli, vaan ottaa ennen jonkun Ylätalon tytöistä", väitti Manda,
"Niitäpä sitä olen minäkin meinannut odotella, ja niillä onkin talo joka tytöllä", sanoi Matti. Kääntyen rovastiin jatkoi hän vielä: "ei tästä Mantasta muutenkaan ole minulle, kun tämä on niin huusava."
"Huusava — mitä se on?" kysyi rovasti tyttäriltään.
"Tuhlari", vastasi Hanna ja juoksi ulos.
"Ei suinkaan se tuhlari olisi, kun oikein oman talouden saisi — — ethän sinä olisi Manda?" sanoi rovasti morsiameen katsahtaen.
"Enhän minä sitte enää olisi", vakuutti Manda syvään nyykistäen.
"No nyt sen kuulit Hermanni", puhui rovasti. "Tottahan nyt toki tulet vihille?"
"Ei herra rovasti, ennen minä mennen vaikka Wenäjälle."
"No ota nyt kerrankin järkesi vangiksi ja ajattele mikä häpeä — — mikä häpeä se olisi niin rikkaan ja arvokkaan talon tyttärelle kuin Kotila on", puhui rovasti.
"En minä voi — — se ei minusta tunnu ollenkaan käyvän laatuun. Ei se tunnu käyvän minun verilleni", penäsi Hermanni.
"Puraise vaan luontosi, niin kyllä se käy", rukoili Manda.
"No, koska ei hyvä sana auta", lausui rovasti, "niin tiedätkös mies, mitä sinulle vielä tästä itsepäisyydestäsi seuraa? Sinä saat ensin tulla kirkkoneuvoston eteen, sitte matkustaa tuomiokapitulin tutkittavaksi ja juosta käräjillä — ja lopuksi menee sinulta talot ja tavarat kulutuksista ja palkkioista."
"Menköön sitte, jos niikseen tulee", päätti Hermanni, mutta silloin julmistui rovasti.
"Vai niin", puhkesi hän tuimasti lausumaan. "Vai niin, että sinä turhan päiten aiot toimittaa kunnialliset vanhempasi vanhoina päivinään mieron tielle. Ett'es jo häpeä! Minä annan nimismiehen jo ihan ensi käräjissä sakottaa sinua Mandan kanssa yhdessä asumisesta ja elämisestä. Ja sitte et enää saa itsellesi kunniallista vaimoa, vaikka maan alta etsisit. Se on varma se."
"Sakotetaankos sitä siitäkin?" kysyi Hermanni pelästyneenä.
Rovasti otti kirjakaapista lakikirjan ja selaili sitä hyvän hetkisen. Sillä välin kääntyi Hermanni lautamieheen ja kysyi: "antaisitko sinä lisäksi sen teidän mustan ruunan?"
"Lupaa, lupaa", kuiskutti Manda veljensä korvaan, mutta lautamies pysyi vaiti. — Viimein löysi rovasti mitä haki ja luki ääneen muutamia pykälöitä lakikirjasta.
"Tuletkos nyt vihille?" kysyi rovasti sitte tiukasti Hermannilta.
"No yks'kaikki, koska rovasti niin tahtoo ja tämä Aukusti antanee entisten lupaustensa lisäksi sen mustan ruunan", sanoi Hermanni.
"Voipihan tuon juuri antaakin", sanoi lautamies harvakseen.
Vähän ajan perästä kuuli sitte puutarhassa istuva Hanna isänsä juhlallisella äänellä vihkimälukuja lukevan. Hän ei siitä välittänyt kovin paljoa, vaan katseli tarkasti, miten pari köyhää pääskystä yksituumaisesti räystään alle pesäänsä rakentelivat. Mietteistään herätti Hannan vasta vihkimävirren sävel ja sitä kuullessaan hän tillahti itkemään. Sisällä laulavan Fanny-neidenkin ääni tuntui vapisevan vähän, mutta ihmeen selvästi ja voimakkaasti veteli Heta-muori sanoja:
"Vihollinen karkoit' kauas;
Suo meidän myös olla rauhass'".