Kertoelmia ja kuvauksia

by Juho Heikki Reijonen

RÄÄTÄLI-KALLE.

Harvoin on muissakaan miehissä, sitä vähemmän kyläräätäleissä niin perin pulskaa poikaa kuin Kalle Kelvoton oli. — Kelvoton ei tietysti ollut hänen oikea sukunimensä. Kirkonkylän joutilaat tyttölipakot ne vain olivat hänelle semmoisen nimen panneet, sen vuoksi muka, kun Kalle ei ketään heistä hennonut hyväilemättä heittää.

Kelvottoman nimellä olikin räätäli-Kalle yleisimmin tunnettu koko pitäjäässä, mutta tuo sana ei hänen liikanimenänsä merkinnyt lähestulkoonkaan samaa kuin tavallisesti. Päin vastoin oli Kalle kaikkien sekä nuorten että vanhain ja varsinkin naisväen yleinen suosikki ja mielitietty. Sen huomaa jokainen jo siitäkin, kun itse lukkari-vainajan raihnainen Reetakin nimitti Kallea "oikein miellyttäväksi nuoreksi mieheksi," vaikka hänellä ei suinkaan ollut tapana ihmisiä ylistellä.

"Mutta", lisäsi Reeta tavallisesti edellisiin sanoihinsa huoaten: "Kalle on vain suruton maailman lapsi, niinkuin useimmat muutkin, eikä vähääkään välitä vakavammista asioista. Pahasti minä pelkäänkin kauneuden lahjan olevan hänelle annetun uskovaisten ihmisten koetuskiveksi, eikä muuksi."

Mitä varten kauneuden lahja oikeastaan lienee Kallelle annettu, sitä ei kukaan aivan tarkkaan tiennyt, mutta kaunis hän oli, vieläpä hutikassakin ollessaan. Silloin tosin hänen suurista tummista silmistään katosi niiden tavallinen vilkkaus ja loiste, mutta siihen sijaan nousi poskille semmoinen heleä puna, että sehän vasta oli jotakin, ainakin tyttöjen mielestä.

Toiset sanoivat Kallea kauniimmaksi vesipäällä, toiset taas hänen hieman hieprakassa ollessaan. Laukkalan molemmat piikatytöt olivat kerran siitä seikasta riidellessään olleet ihan tukkanuottasille joutua. — Se on aivan totta, sillä Laukkalan muori oli riidan omin korvin kuullut ja kertoi sitte lukkarin Reetalle esimerkkinä nykyajan nuorten jumalattomuudesta.

"Niin, niin! Kyllä ne aina edessäpäin Kallea haukkuvat", arveli muori, "mut ei sitä uskoisi mitä kuitenkin mielessä on. Ihan ne jok'ikinen ottaisivat hänet, vaikka ovatkin muutoin niin olevinaan. — Jaah, jaah sentään tätä maailmaa ja sen kavaluutta! Ei sitä uskoisi, jos ei omin silmin näkisi."

"Miksipäs sitä ei uskoisi", tarttui lukkarin Reeta puheesen. "Näkeehän tuon jo kirkonmäelläkin. Kyllä on tyttöjen kaulat kenossa, kun Kalle kirkonmäelle ilmestyy; ja mikä silmän isku silloin aina syntyy! Ihan toki ovat nauruun tikehtyä, kun Kalle jumalattomuuksiaan laskettelee, eivätkä ajattele, tyttöparat, että heidän naurunsa pitää itkuksi kääntyä, niinkuin ukko-Paavo sanoi."

"Eivät ajattele, eivät ajattele, vaikka virressäkin veisataan: 'o ihminen ain' ajattele.' — Eikä se minusta vielä niin ihme olisikaan, jos eivät piikatytöt ja muut semmoiset ajattelisikaan, vaan kun talonkin tytöt, niinkuin tuokin Rekulan Riitta." —

"Mitä?" huudahti Reeta ja laski pöydälle kahvivadin, jota juuri oli huulillensa nostamaisillaan. "Joko se Rekulan Riittakin nyt on Kallen kimpussa? Sitä en olisi uskonut sellaisen äidin tyttärestä, mutta ketäpäs se paha säästänee."

"Ei ketään, ei ketään", vakuutteli muori. "Ei se näy säästävän, vaikka pitäisihän sen Riitan jo äidistäänkin vihollisen vehkeet nähdä, mut eipäs näe. Sanokaa minun sanoneeni, että ei siitä vielä lopuksi Riitallekaan kunnian kukko laula, kun niin imelästi Kallen kujeille nauraa. Kun oikein muistan, niin hänhän se yötsy-yönä pyysi Kallen meidän saunassa kielillä-puhujoitakin matkimaan. Veiterähän se onkin Kalle semmoisiin, niin että oikein se meitä kaikkiakin nauratti, kun Kalle tirtatti puita heiniä ihan niinkuin tekin kokouksissanne."

"Vai niin! vai niin, jotta se Riittakin jo juoksee niissä paikoin, joissa lihaa palvellaan."

"Eihän Reeta-kulta, siellä lihaa palvattukaan. Piika-Miinan pellaviahan siellä vain loukutettiin", selitti muori.

"Palvattu? Enhän minä sanonutkaan palvattu", tiuskasi Reeta, "minä vain tarkoitan, jotta joko se nyt Riittaraukkakin juoksee tanssipaikoissa ja muilla synnin retkillä, — semmoinen keskenkasvuinen letukka! — Ja tuskinpa Rekulan Kaisa itse tietäneekään, että hänenkin tyttönsä jo on sillä tiellä. 'Ne vanhempain synnit ne pohjustavat', sanoi ennen ukko-Paavo. Nehän ne pohjustavat, vaikka Kaisa itse on jo tehnytkin katumuksen, eikä kahteenkolmatta vuoteen ole pannut päälleen muuta kuin tummansinistä ja suorarantuista."

"Mut olipahan Riitalla siihen sijaan muutakin ja niin äleätä punaista olikin, jotta oikein se pärerompsunkin valossa silmiä huikasi."

"Mikä? Röijykö sillä oli punainen?"

"Ei, vaan es'liina — eli kyllä se itse es'liina oli valkea, mutta siinä oli punaisia kukkia helmassa ja kummallakin kupeella semmoiset helakat valetaskut, jotta oikein se oli ihmettä."

"Kas sitä kummaa ihmettä.
Kuinka se paha yllyttää!"

hyräili Reeta Sionin virsien nuotilla ja nyökytteli ruumistaan. Yht'äkkiä keskeytti hän kuitenkin virtensä ja kysäsi: "no, mutta mistä kummasta se Riitta on sellaisen hekkuman helon käsittänyt? Kunhan ei vaan Rekulan eloaitassa olisi taas hiiret käyneet?"

"Eihän sitä tiedä", mutisi muori vastaukseksi. — "Niin todellakin, — Miinahan se sanoi kylällä kuulleensa, jotta Kallen olisi muka pitänyt se Riitalle laukkuvenäläiseltä ostaa."

"Kenen? Kalle Kelvottomanko? Ei ikinä", huudahteli lukkarin Reeta ja muuttui vieläkin enemmän Venäjän nahan näköiseksi kuin tavallisesti olikaan. "Ei ikinä, sanon minä, sillä sehän jo olisi selvä kihlaus! Ja Kalleko saisi Riitan kihloihinsa, ohoh! Mitenkä se Kaisa antaisi ainoan lapsensa ja sen kanssa Rekulan talon semmoiselle suruttomalle kylänratille, jota kunnon kristitty ei kartanoltaan korjaisi?"

"Ei suinkaan se annakaan, vaikka ahkerasti se Kalle kuuluu tätä nykyä
Rekulassa pisteleytyvän", tuumaili muorikin ja lisäsi: "mut eihän sitä
Kallea ole vielä milloinkaan taidettu oikein sikana nähdäkään."

"On se jo nähty jonkin näköisenä hänkin. Ukko-Paavo sanoi aina eläessään, jotta lähimmäisensä vikoja tulee painaa ja peittää, enkähän minä sitä Kallea alentaakseni sanokaan, vaan voinhan sen kuitenkin teille kertoa."

"Voitte, voitte. Enhän minä ole mikään kylän kello", vakuutti muori uteliaisuudesta kiiluvin silmin.

"Ni-niin, ettepä suinkaan. — Silloin Havukkalan häiden jälkeisenä päivänä — ne olivat olleet oikeat syntihäät tanssineen ja tappeluineen — silloin kellotti Kalle tuossa peuran taljalla koko pitkän pituisen päivän. Minä häntä hoitelin, kuin omaa miestäni ja arvelin, että sattuuhan se vahinko viisaallekin ja sattuihan tuo joskus ukko-Paavo -vainajallekin. Silloin lohduttelin minä Kalle parkaa jos jotenkin ja kun luin hänelle 'saatanan vimman' ja 'sanan syntisille', sain hänen luontonsa heltymään niin paljo, että kirosi kaikki karhukupit ja lokarit. Silloin oli minulla hänestä jo hyviä toiveita, mutta tuommoista pitää nyt kumminkin hänestä kuulla, poikaparasta."

"Vai oli siinä siis kuitenkin perä", lausui muori, "ja minä kun sitä kaikille ihmisille valheeksi penäsin."

"Missä niin? Siinäkö Kallen katumuksessa?"

"Ei, vaan siinä, jotta te olitte täällä koko päivän kahden kesken olleet. Silloin kaiketi te pyysittekin Kallea kanttorivainajan seuraajaksi? — Niin, niin — te olette vielä nuori, ainakin kymmentä vuotta nuorempi minua, enkähän tuota vielä minäkään ole seitsentäkymmentä täyttänyt."

"Minäkö? Ja Kallea! Kaikkea ne kehtaavat puhuakin, ja tekin vanha ihminen uskotte tuommoisia juoruja."

"Enhän minä tuota uskonutkaan, vaan niin sitä kylällä huhutaan."

"Ne puhuvat suunsa mauksi mitä sattuu, vaan ei siinä ole tikuistakaan perää", intti Reeta ja hänen silmänsä vilkkuivat rauhattomasti ympäri huonetta. "Minähän olen herännyt leski, semmoinen, josta huoneentaulu sanoo: se on oikea leski, joka yksinänsä on —"

"Hm, yksinänsä", hymähti muori, "mut nepä sanovatkin teidän olleen kahden kesken, ja kyllä siitä Kalle sitte on saanut toisenkin kerran kuulla, kun nyt kaikki vetelevät teitä hänelle."

"Voi noita hupsuja!" sanoi Reeta ja oli hiukan naurahtavinaan. "Mikä pakko minun on ottaa semmoista huoneristiä nyt vanhoilla päivilläni? Ei, onhan minun yhtä hyvä yksinänikin syödä kruunulta juoksevaa pemissooniani ja sitä paitsi johan minä olen sivuitse siitä iästäkin. Ensi Vappuna täyttyy minulle näet jo neljäskymmen."

"Vai vasta neljäskymmenes? Kumma kuinka ne muutamat pysyvät kauan nuorena! Tehän jo olitte ilähtänyt ihminen, kun kanttorivainaja teidät otti, sitte viisitoista vuotta naimisessa ja nyt taas jo viidettä vuotta leskenä ja sittenkin vasta ensi vappuna." —

"Elkää muorikulta jäähdyttäkö kuppianne, ei se enää ilmankaan liian kuumaa ole", kiehitti Reeta väliin äänellä, joka ei oikein tuntunut sopivan yhteen tuon ystävällisen tarjouksen kanssa.

"Suuri kiitos, kost' Jumala!" kiitteli muori ja rupesi härppimään höyryävää kahvia.

Siten hämmennettyänsä muorin luvunlaskuharjoitukset, kysäsi Reeta aivan viattoman näköisenä: "no, mitäs se Kalle itse semmoisista hullutuksista tuumii?"

"Mitäs se — alussa löi vain kaikki leikiksi ja lauleli: 'ennenhän elätän lehmän ja lampaan, ennenkuin eukon harvahkohaampaan', mutta nyt kuuluu jo siitä suuttuvan silmittömäksi. Oli meidän tytöille uhannut, jotta jos eivät jätä häntä teistä rauhaan, niin hän vielä tekee teille pitkän nenän ja uhallakin viepi teidät vihille, käyköönpä sitte syteen tahi saveen. — Kyllähän siltä veitikalta voisi sekin syntyä, sillä mitäpä se semmoinen velikulta itsestään välittää?"

"No, ja tytöt tietysti sitä uhemmin häntä näärittävät?" uteli Reeta.

"Tytötkö? Eikös mitä — ne eivät enää uskalla hiiskahtaakaan koko jutusta, vaan pojathan ne siitä vielä pitävät puhetta. — Johan se Kalle oli siitä samasta seikasta Nokkalan renkiä hiukan kurittanutkin niin, jotta eikö tuo nyt siihen jääne koko juoru", kertoi muori.

"Hm hm", arveli Reeta ja näytti vaipuvan hyvin syviin ajatuksiin.

Laukkalan muorikin istui ääneti ja katseli pöydällä olevaa, mustakylkistä kahvipannua, ikäänkuin olisi silmillänsä mittaillut sen kokoa ja miettinyt oliko siinä enää jälellä yhtään kuppia, vai joko hän joutaisi lähtemään.

Tuokioisen kuluttua näkyi Reeta heräävän ajatuksistaan ja loi silmänsä
Laukkalaan päin olevaan akkunaan.

"Hyväinen aika!" huudahti hän, "hyväinen aika, kun taas ovat laskeneet kaikki kylän porsaat teidän perunamaahanne!"

Ketterästi nousi muori istuimeltaan ja riensi akkunan luo päivitellen: "voi noita riiviöitä, minkä taas tekivät!"

"Missä, missä? Enhän minä näe mitään?"

"Tuolla, — ettekö näe tuolla aitovarrella — nyt jo taas painuvat penkkien väliin."

"Kiviähän ne ovat."

"Niin nuo kaksi, mutta entäpäs nuo toiset!"

"Mitkä toiset? Enhän minä siellä eroita mit'ikään, vaikka minulla on vielä niin tarkat —"

"Vai jo teidän silmänne niin hämärtävät, jotta ette enää tältä matkalta —"

"Jahah tuolla! Jo minä ne nyt näen. Kas, kun en alussa niitä hoksannut, vaan kun silmä ei satu siihen kohti, niin eihän sitä — — — vaikka ihanhan nuo selvästi — vaan nyt minun pitää joutua kotiin, jotta eivät ennätä koko maata pengostella. Ne nykyiset ihmiset ovat aina semmoisia — — veräjät vain aina auki, kuin kirkon ovet — — mutta hyvästi nyt vain. Hyvästi ja suur' kiitos, kost' Jumala kahvista! Se aina niin lämmittää vanhaa sydäntä; — kyllä minä vielä huomennakin täällä teidän rattonanne pistäydyn."

"Minä en huomenna taida olla kotona", sanoi Reeta.

"Vai ette? Mihinkäs teitä huomenna viedään?"

"Olen vähän aikonut käydä Rekulassa pyytämässä Kaisaa ensi sunnuntaina kumppanikseni Vuokkoon. Sinne kuuluu ukko Pyykkö silloin tulevan seuroja pitämään ja samalla tielläni minä hierottaisinkin."

"Vai vielä se Antti yhä jaksaa kulkea seuroja pitämässä. Ilmankos jääpikin talo rappiolle, kun aina on maailmalla", sanoi Laukkalan muori ja lähti viimeinkin.

Muorin lähdettyä paiskasi Reeta ovensa lukkoon, niinkuin hänellä aina oli tapana, kun otti "Madakaskariviinaa" raihnaisen ruumiinsa vahvistukseksi. Sitte hän vielä vilkasi akkunasta ulos ja kuunteli hyvin tarkkaan.

Laukkalan kesantopellolla huusi renki Heikki "sooh! vaolle sen vietävä"; akkunassa surisi pari kärpäistä, kaappikello nurkassa käydä raksutteli harvakseen ja Mirri kehrätä hyrritteli hiljoikseen vuoteen jalkopuolella. Muuta erinomaista ei kuulunut.

Reeta otti vyöltään, avainkoukusta, nurkkakaapin avaimen ja aukasi varovasti kaapin oven. Syrjään siirsi hän sillä kertaa tuohipäällyksisen rohtopullon ja siihen sijaan kaivoi kaikenlaisen rojun takaa vanhan ja vanuneen villasukan.

Se oli köytetty kiini kyllä kymmenelläkin siteellä ja solmulla, joten kului hyvä aika, ennenkuin Reeta sai sukansuun auki. Aukesihan se vihdoinkin ja Reetan eteen lattialle ilmestyi siitä koko joukko kolikoita, sekä Ruotsin riksiä että Venäjän ruplia. Reeta laski niitä sitte monta monituista kertaa, mutta kyllästyi viimein ja pani kaikki takaisin paikoillensa.

Kirjakopasta otti Reeta vielä pienenlännän puupuitteisen kuvastimen ja katseli kauan siitä näkyvää kuvaa. Kuta kauemman hän sitä katseli, sitä sileämmäksi kävi hänen otsansa — ainoastaan suupieliin ja silmäin nurkkiin jäi muutamia huomattavia ryppyjä.

"Sata kahdeksantoista on niitä, ja" — silloin siveli hän hiuksiaan — "ja tässähän ei vielä sanottaviksi ole harmaata, ja kun milloin joku ilmestyy, niin saahan tuon poiskin. Kasvojen hipreys ei tosin enää taida olla ennellään, mutta kukas kumminkaan voisi uskoa minun ja olevan kuuden kuudetta? Ei kukaan, vaikka se muorin räähkä arveli: 'mitäs se semmoinen velikulta itsestään välittää', ikäänkuin minä jo olisin ihan ikäloppu. — Niin, jospa minäkin voisin olla hänestä välittämättä, mutta hän on kuin Herran enkeli ja minä olen niin itsekseni. — Kyllähän Kalle juopi ja katselee tyttöjä, mutta vielä hän sittekin on parempi kuin muut, enkä minä muista huolisi, vaikkas nah, eneh! — Köyhä poika ja ihan yksinään maailmassa — — kumpahan vaan älyäisi oman etunsa, mut ehkä se viimein älyääkin ja suostuu tuumaan. Hätäkös olisi suostuessakaan, sillä vielähän minä vuotta parisenkymmentä; — vaikka se muori aina on semmoinen kiusankappale, mutta semmoisiahan ne ovat kaikkikin. Mesi kielessä, myrkky mielessä on muorilla, kuin muillakin, mut mahtaa, muoriparka, kurkkusi saada minun kahviini nähden hyväksikin kuivaa."

Sillä tavoin mietiskeli Reeta yksinään kuvastimen edessä istuessaan ja päästi viimein kalkkuväkkärän pyörimistä muistuttavan äänen, kun mieleen juohtui, miten sukkelasti hän olemattomilla porsailla oli muorin saanut pois lähtemään narratuksi.

Seuraavana aamuna ei lukkarin Reeta lähtenytkään Rekulaan, niinkuin Laukkalan muorille oli sanonut, vaan, aamuaskareiden toimitettua, istahti akkunan poskeen ja silmäili siitä Laukkalaan päin. Siellä, Laukkalan pihamaalla, liikkui ihmisiä edestakaisin, niinkuin muinakin aamuina.

Piiat pesivät rannalla vaatteita ja sitä mukaa kuin hierotuksi saivat asettivat niitä kuivamaan joko nurmelle tahi pajupensaille. Pesutulen luona leipoi paljaspaitainen Anni savileipiä naatikkasavesta ja koetti paistaa niitä rikkonaisella aironkappaleella. Pikku-Matti, Annin vanhempi veli, seisoi polviaan myöten vedessä, housujen lahkeet käärittyinä, ja koki narrata neulaonkeensa nuottakodan edes leikkiviä sären poikia. Tuolla lahden toisella puolen taas ruotiukko, ruuhesta käsin, käesteli päivää paistattamaan nousseita haukeja ja väliin näytti kuuntelevan mäkirinteeltä kuuluvaa karjan kellojen klikatusta.

Pihakoivussa visertelivät pikkulintuiset samalla kuin eräs pääskynen istui kaivon vivun nenässä katselemassa, miten toiset avossa suin ajelivat navetan ympärillä surisevia hyönteisiä. Laukkalan isäntä ja renki Heikki kyntivät vielä tulevaa ruismaata ja emäntä näkyi olevan leipomapuuhissa, koska vei puita pirttiin ja kävi kopsan kanssa jauhoaitassa. Tuolta peltojen periltä kantoivat vanhukset takkavitsoilla lehtikerppuja ja laittelivat niitä kuivamaan aidan seipäisiin. Lämpymän näköinen, hiilakka taivas katseli tuota kaikkea aivan pilvettömänä, liikkumattomana.

Sanalla sanoen, kaikki oli muutoin niinkuin tavallisesti, vaan Laukkalan muori ei nyt, niinkuin tavallisesti, tullut Reetan luona pistäytymään.

"Ei se nyt tule", huokasi Reeta, "ja kenen kanssa minä nyt saan puhella Kallesta. Jos hänestä muille sanankaan sattuu virkkamaan, niin hetihän ne ovat asian perillä, mutta muori ei arvaa mitään. Sen toki saa vaikka sormensa ympärille kääriä, ei se sittekään älyä mitään, mutta ei se nyt tule. Suuttuikohan tuo siitä eilisestä niin pahasti?"

Pitkä äänettömyys seurasi, jota kellon naksutus ja mirrin hiljainen hyrinä vain hiukan häiritsivät. Viimein nousi Reeta akkunan poskesta ja läheni kissaa, joka silityksen toivossa köyristi hieman selkäänsä ja raukeasti longahdutti silmiään. Pahasti pettyi kuitenkin mirriparka, sillä Reeta otti sen syliinsä, tempasi seinän huolaimesta aitan avaimen ja riensi ulos. Vähän ajan perästä kuului jo pimeästä aitasta mirrin surkeasti valitteleva: "miau, miau!"

"Ole nyt vaiti, vanha mies", lohdutteli sitä Reeta, "ole vaiti ja pysy koreasti siellä, niin iltasella saat lilliä". Sitte lähti Reeta astua lekertämään Laukkalaan päin ja pääsikin onnellisesti perille. Ennenkuin Reeta uskalsi sisään astua näytti hän ikäänkuin miettivän, miten olisi paras talossa käyttäytyä, ja sitte rohkeasti astui pirttiin.

"Hyvää päivää", tervehti tulija.

"Mitäh?" kysäsi muori karsinanurkasta, jonne ovensuun puoli ei sopinut näkymään.

"Jumalan terveeksi!" lausui Reeta ja meni muoria oikein teivimällä tervehtimään, sittenkuin emännälle ensin oli kättä tupannut.

"Ka! ettehän te ole mennytkään Rekulan emännälle kielimään, vai ettekö uskaltaneet perunamaatanne jättää", alotti muori jokseenkin äreänä.

"Enhän minä uskaltanut lähteä", vastasi Reeta liukostellen, "minulla on taas niin raskas elämä ja ruumistakin pakottaa, jotta en kyennyt. Eikö tuota taas lienekin ukkosta ilmassa, kun niin vaikealta tuntuu."

"Sitä minä jo tän'-aamuna tytöille sanoin", puhui emäntä uunia luutiessaan, "mut tytöt vain inttivät, jotta ei siitä vielä tällä viikolla sada. Saapihan nähdä eikö sada, kun pilvet illalla näyttivät niin ruskeilta ja koirakin söi heiniä."

"Mirri kanssa", toimitti Reeta. "Ei sitä mirriä ole taitanut täälläkään näkyä? Minä lähdin sitä kyselemään, kun ei koko päivänä ole näkynyt. Se on semmoinen metsämies, ettei yhtään kestä kotosalla, vaikka korvatkin ovat leikatut."

Reetan puhe oli hätäistä ja hänen kasvonsa lohen karvaiset, mutta emäntä ei huomannut mitään ja selitti sen vuoksi, jotta ei mirriä ole heillä nähty sittenkuin koira taloon tuotiin. Reetalla ei kuitenkaan näkynyt kiirettä olevan. Hän vain istui muorin luona ihmettelemässä, miten tasaista nauhaa muori vielä vanhoillaankin sai syntymään, ja sai kuin saikin muorin niin hyvälle tuulelle, että muori lähti viimein Reetaa "kotiin saattamaan."

Reetan mökille päästyä löytyi tuo pahankurinen mirri kumpaisenkin ämmän ihmeeksi aitasta, jossa se pilkkoisen pimeässä surkeasti huuteli "miautansa." Sitä oli mahdoton käsittää, miten mirri oli aittaan päässyt, kun ei ovessa ollut katin reikää, mutta siellä se vain oli.

"Se raukka ei ollenkaan tahdo viihtyä pimeässä", selitteli Reeta muorille, "ja nytkin, kun yöt taas alkavat pimetä, valittelee se jo usein, mitä sitte talvella, joka taas kohta on käsissä."

"Ei se nyt toki niin aivan kohta tule", sanoi muori, "koskapahan ei vielä vilustele minuakaan, vanhaa ihmistä."

"Kyllä yöt jo ovat paljoa viileämmät kuin alkukesästä, eikähän nyt enää iltasella tahdo tuletta kirjaakaan selittää."

"Vai niin jo alkaa teidänkin näköänne hämärtää, vaikka vasta ensi vappuna täyttyy neljäskymmen. Minä vielä niillä ajoin näin —"

"Ainapahan se on ikä kulumassa", sanoi Reeta keskeyttäen ja mytisteli huuliaan, ikäänkuin olisi niitä asetellut hienoon hymyyn. "Niin se on kuin Ruotsalais-Paavo sanoikin: 'lyhykäinen on meidän menom' ja kaikk' elom', tääll' surkiass' surun alhoss'' — ja lyhyt se on kesäkin. Minunkin pitäisi tässä ennen talvea saada turkkiini kaulus korjautetuksi, jotta sillä edes kirkossa tarkenisi, mutta eihän tuota räätäli-Kallea saa siksikään käsiinsä. Missähän se nyt taas lieneekään?"

Kärsimättömänä katseli Reeta Laukkalan muoria, mutta se vain rauhallisesti puhalteli höyrypilviä sormiensa nenillä olevasta kahvivadista, ikäänkuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. Vasta viimeisen pisaran suuhunsa saatua vastasi muori: "Saviniemen pohjalla se nyt on. Viime viikolla käytti meiltä viulunsa ja oli arvellut siellä riittävän työtä ihan jouluun asti. Tottapahan ne sen kuitenkin talkoiden ajaksi kirkolle hankkivat, sillä mistäs se muutoin peluri niihin saataisiin."

"Niin, se Kalle-parka kuuluu senkin konstin oppineen — eikä tiedä, että kadotuksessa vihollinen vielä häntä itseäänkin viulunansa käyttää, niinkuin ukko-Paavo sanoi pelureille käyvän", arveli Reeta.

"Siitä ukko-Paavosta te vain aina puhutte, mutta provasti sanoo itse
Taavetinkin soittaneen."

"Ei tuo toki liene", arveli Reeta, "ja jos onkin, niin ei se varmaankaan ole soittanut muuta kuin virsikanteletta, eikä semmoisia synnin helistimiä."

Laukkalan muoria tultiin nyt hakemaan kuppisaunaan ja Reeta pääsi viimeinkin Rekulaan lähtemään tiedustelemaan, "lähtisikö Kaisa ensi pyhän tienoissa Wuokkoon seuroihin?"

Kaisa ei joutanut seuroihin lähtemään, vaikka kyllä sanoi mielensä tekevän. — "Mitenkäs sitä tästä joka mielitekoonsa pääsee", sanoi Kaisa, — "mitenkäs pääsee, kun heinäntekokin on vielä vähän kesken, ja johan sitä ensi viikolla pitäisi ruveta rukiinkin panoon. Tuosta meidän ukon-kutuksesta ei taas siksikään aikaa ole isännäksi; — sen tosin tekee, min käskee, mutta itsestään ei ymmärrä mitään."

Kuitenkaan ei lukkarin Reetan Rekulassa käynti aivan hukkaan mennyt, vaan jo samana iltana nähtiin sen seuraukset. Iltaruoalta päästyä kutsui näet Kaisa-emäntä Riitan etehisen pohjakammariin ja sieltä kuului sitte hyvän aikaa semmoista ääntä, ettei väki perheentuvassa uskaltanut liikahtaakaan. Isäntä istui hiljaa pöydän päässä katsoa tuijottaen edessään olevan kaljahölkin uurretta; rengit sivuseinän rahilla ja piiat karsinapuolella näyttivät kilpaa lukevan oksan kohtia lattiapalkeista, mutta kaikki olivat he ääneti, kuin kirkossa.

Viimein tuli Riitta takaisin tupaan ja pyysi piika-Leenan nyt arkustaan tuomaan sen "Kallen antaman esiliinan."

"Hyvä isä nähköön!" supisi Leena kalveten, "joko se emäntä nyt senkin tietää."

"Minä en enää toiseksi vuodeksi jäisi tähän taloon, vaikka en leipää missään näkisi", sanoi Taavetti juhlallisesti, ja Mari kuului nurkassa itsekseen jupisevan: "koita, koita kekriaamu!"

Sitte hiipivät palkolliset tuvasta pois hiljaa, kuin varkaisin menijät ja lähtivät jokainen vuoteelleen aittoihin ja ylisille. Isäntä yksin jäi paikoillensa toisten lähdettyä ja huokasi syvään, mutta heti kutsui emäntä hänetkin levolle ja rauha vallitsi taas Rekulassa.

Lukkarin Reetan mökissä vallitsi myös ulkonainen rauha, mutta Reetan sydän oli levoton. Hän ajatteli: "tähän asti se Kallen tyttöjen kanssa narikoiminen ei ole kovin vaarallinen ollut, mutta nyt on vaara tarjona, koska hän on kerran silmänsä yhteen iskenyt. Millä ihmeen tavalla hänet taas saisi kahdenkeskiseen?"

Sitä pulmaa mietti Reeta monta monituista viikkoa, mutta turhaan. Vihdoinkin tapasi Reeta Kallen eräänä sunnuntaina Laukkalassa, mutta siellä ei kahenkeskisestä voinut olla puhettakaan. Viimein keksi Reeta keinon ja pyysi sekä muorin että Kallen luokseen katsomaan, "vieläkö hän tohtisi turkillaan talvelle lähteä."

Kalle oli kuin kahden tulen välissä, ei uskaltanut ihmisten naurun tähden kieltäytyä, eikä kuitenkaan olisi tehnyt mieli kuulemaan Reetan tuumia yhteenmenosta. Viimein hän kuitenkin lähti arvellen, ettei Reeta muorin kuullen ilkeäisi oikeasta asiastaan ruveta puhumaan, ja astui edelläpäin. Ikäänkuin Reetan kiusaksi hyräili hän:

"Ennenhän elätän lehmän ja lampaan,
Ennenkuin eukon harvahkohampaan,
Lehmä syöpi heinää ja lammas syöpi lehtii,
Eukost' on kiusaa enemmän kuin ehtii."

Tuskin oli päästy perille kuin Reeta jo kuiskasi muorin korvaan: "heittäkää muorikulta meidät vähäksi aikaa kahden kesken! — Minä puhelen hänelle hänen sielunsa tilasta, eikä hän ehkä tahtoisi, jotta muut sitä kuulisivat, vaan minä —"

"Kyllä minä yskän ymmärrän", lausui Laukkalan muori ja pistäytyi Kallen huomaamatta ulos, jolle tielleen jäikin.

Reeta antoi turkkinsa Kallelle ja sanoi ottavansa kaapista laukkuvenäläiseltä ostamansa uuden kaulusnahan. Ikäänkuin itsestänsä ilmestyi sieltä kuitenkin rahasukka ja vahingossa luiskahti sen sisällys lattialle, ennenkuin Reeta "osasi aavistaakaan."

Yhdessä keräilivät sitte Reeta ja Kalle kolikot kokoon, ja luonnollisesti piti Reetan laskea olivatko ne kaikki tallella, vai oliko niistä joku päässyt "lattian raosta sillan alle pyörähtämään."

"Sata ja kahdeksantoista", sanoi Reeta lopuksi terävästi katsoen Kallea silmiin, "sata ja kahdeksantoista niitä on. On minulla sitäpaitsi vielä hopeainen pikarikin, pemissiooni kruunulta, tuo kaappikello ja lehmä ja — kaikki mitä tässä näkyy."

Kalle hymyili pilkallisesti, mutta ei virkkanut mitään.

Reeta, ajatellen hopeiden jo hiukan lämmittävän Kallen kylmää sydäntä, jatkoi entistä rohkeammin: "mitäs olet tuumaillut?"

Kalle ei vastannut mitään, joten Reeta yhä jatkoi: "täällä on yksinään niin hirveän ikävä olla, mutta kahdenhan meillä olisi hauska sukerehtaa. Sinä tekisit täällä kotona räätälin työtä, eikähän se mitään olisi, vaikka et aina työtäkään tekisi. Tarvitseehan sitä ihminen välistä levätäkin, ja mikäpäs pakko sinun olisikaan itseäsi työllä tappaa."

Reeta tuli lähemmäksi Kallea ja myhäillen selitti: "tuonne oven päälle pantaisiin merkiksi sakset, niinkuin kaupungissakin räätäleillä kuuluu olevan, tahi jos ei saksia raskittaisi panna ruostumaan, niin vaikkapa pantaisiin minun keritsimeni. En minä ymmärrä" — tässä Reeta leikillisesti nykäsi Kallea kädestä — "en minä ymmärrä mitä sinä vielä emmit. Mikä meillä tässä olisi hätänä; vai pidätkö sinä jo minut liian vanhana? En minä vielä niin kovin iäkäs ole, vaikka ehkä jo näytän vanhemmalle kuin olenkaan. Tietysti olenkin vanhempi kuin nuo keskenkasvuiset tyttöletukat, joiden joukossa sinä niin mielelläsi oleksit, mutta ajattele kauanko se nuortenkaan kauneus kestää! Tuossa on nyt esimerkiks' tuo Laukkalan emäntä, joka tyttönä ollessaan oli jos kuinkakin impakka, mutta missä on nyt se ihanuus? Jos taas, niinkuin minut ottaisit", — Reeta rykäsi vähän ja loi silmänsä maahan — "jos minut ottaisit, niin saisit nähdä, jotta vanhast' on vara parempi, vaikka nuori aina hempeämpi, ja saisithan sinä, ummistettuasi minun silmäni, vielä nuoriakin koetella. Sen minä kuitenkin sanon, jott'eivät ne nuoretkaan ole sen kummempia, vaikka ne vain ovat enemmän ujostelevinaan miesväkeä. — Ja mitä niillä on sitte talon alkuakaan? Huivirepale tahi kaksi — siinä kaikki, mutta tässähän tuota jo olisi yhtä ja toista valmista. — Niin mitäs arvelet?"

"Sitäpähän arvelen", vastasi Kalle, jotta ei tässä turkissa olijan vielä ensi talvena tarvitse kävellä nenä kourassa ja hartiat korvissa."

"Mitäs turkista", keskeytti Reeta, "mutta mitäs tuumailet siitä meidän yhtymisestä?"

"Ei se taida sopia pastihuivi silkkisaalin rinnalle."

Reeta kävi kasvoiltaan tuhkaharmaaksi ja paremmin huusi kuin puhui: "kyllä minä tiedän sinun toivovan Rekulan Riittaa, mutta häntä et saa niin kaukaan kuin Kaisan peukalot liikkuvat, — sen lupasi hän minulle itse. Vai annettaisiin semmoinen perintöläinen tuommoiselle tyhjälle viinaratille! Yhyh kaikkiakin! Minäkin olisin sinut vain säälistä ottanut, mutta nyt en enää huolisi, vaikka maassa edessäni ryömisit."

"Ettehän vain", tuumaili Kalle, kumarsi pilkallisesti ja heti kuuli
Reeta hänen mennessänsä kujoisilla kaileasti laulavan:

"Ei oo lesken syytä, vaikka leski pyytää, jokaisella leskellä on palavainen sydän."

Reetaa harmitti kovasti tuo Kallen pilkka, niin kovasti, että kyyneleet tillahtivat silmiin, mutta mitäs se auttoi. Heti joutui Kalle itsekin irvihampaiden pilan esineeksi. Seuraavana päivänä pidettiin näet Havukkalassa leikkuutalkoot, joihin Kalle oli kutsuttu soittomieheksi. Siellä hänen ihmeekseen kyselivät pojat häneltä: "paljonko lukkarin Reetalla oli rahoja" ja muuta semmoista. Varsinkin oli Nokkalan Esa Kallen kimpussa, kuin takiainen, milloin tarjoutuen puhemieheksi, milloin ihmetellen, äidikseenkö vai ämmäkseenkö Kalle rupeaisi Reetaa kutsumaan.

Laukkalan muori oli näet, suutuksissaan siitä, kun Reeta hänet suunavauksetta mökistään pois toimitti, kuunnellut oven takana ja kertonut siitä kylällä. Kallea harmitti hiukan tuo toisten naljaileminen, mutta hän päätti olla välittämättä toisten pilapuheista mitään. Illemmalla ei Kalle kuitenkaan voinut aivan välittämättömänä olla, kun hän kauli tyttöjen kertovan eilistä kohtausta Rekulan Riitallekin. Se saattoi Kallen alakuloiseksi, ja yhä alakuloisemmaksi hän tuli Riittaa tarkastellessaan. Riitta tuntui nyt hänestä olevan liian korkealla, ja melkeinpä näytti siltä kuin tyttö itsekin olisi tahtonut Kallelle sitä huomauttaa. Eihän hänellä nyt edes ollut päällänsä tuota esiliinaakaan, vaikka olihan hän luvannut sitä aina nuorten kisoissa pitää. Selvästihän sitä paitsi näkyi koko tytön olennosta, että hän tahtoi vältellä Kallea.

Päästäkseen noista masentavista ajatuksista kulahdutti Kalle ryypyn toisensa perästä ja siten tultuaan rohkeimmilleen koetti pyörötansissa halata Riittaa, niinkuin oli muitakin tyttöjä halannut. Silloin se Riitta Kallen mielestä teki päätemppunsa. Hän ei tosin muiden tyttöjen tavoin Kallea sättinyt eikä soimannut, vaan katsoi häneen niin pitkään ja kummallisesti, että Kalle heti selvisi viinahöyryjen huumauksesta.

Oliko tuo Riitan silmäys hellä vai vakava, sitä ei Kalle tiennyt, mutta siinä oli jotakin, joka pani koko sydämen levottomaksi; sen Kalle sekä tunsi että tiesi.

Ei ollut sinä iltana Kalle Kelvottomassa miestä, niinkuin ennen, kompasanoilla toisia huvittamaan. Pari kertaa hän koetti pinnistää jotakin sukkeluutta ilmi, mutta koetus onnistui niin huonosti, että Riitan kanssa tanssiva Nokkalan Esakin sen tyhmyydeksi huomasi, mitä sitten muut.

Yhä huonommalle tuulelle joutui Kalle tuosta, eikä hänen alakuloisuutensa vielä seuraavina päivinäkään ollut haihtunut. Hän vain jurotteli yhtenänsä ja vastasi nenäkkäästi jokaiselle, joka häntä koetteli puhutella, eikä edes itsekään saanut selväksi, minkätähden hänellä oli niin tukala elämä.

Ei työkään tahtonut enää häneltä oikein sujua, eikähän se ollut ihmekään, kun ommellessa vain aina pyöri Riitta silmien edessä ja tuo kummallinen katse tuijotti Kalleen milloin saksien peristä, milloin muualta. Usein lähti Kalle Rekulaan, että saisi Riittaa puhutella ja pääsisi aivan selville siitä, mitä tyttö hänestä ajatteli, mutta mikä lienee aina rohkeuden lopettanut, jotta ei ilennyt sisään mennä. Kalle jo arvelikin jättää pois mielestään koko tytön, sillä "Nokkalan Esahan sen kuitenkin saa", päätti hän, mutta tyttö ei niin hevin mielestä lähtenytkään.

* * * * *

Eräänä lauantai-iltana huomasi Rekulan emäntä Kallen kirkkomiesten joukossa talonsa pihamaalla ja erittäin ystävällisesti pyysi Kallen tulemaan sisään, kun hänellä muka oli Kallelle tärkeää sanottavaa. Mitään pahaa aavistamatta seurasi Kalle emännän kutsumusta, mutta tuskin oli hän päässyt perheentupaan, kuin Kaisa-emäntä salaman tavoin leimahti hänen eteensä ja viskasi punakukkaisen esiliinan vasten vieraansa silmiä.

Silloin sekä jyrisi että paukkui niin, että ihmisiä joka suunnalta riensi sitä melua kuulemaan, vaikk'ei se mitään erittäin harvinaista Rekulassa ollut. Eräs kirkkomies arveli siitä jälkeenpäin, että "eipä syysmyrsky taivaslakisessa kuusikossa usein pidä pahempaa pauhua kuin Rekulan Kaisa Kallelle piti." Kuitenkin jaksoi Kalle kotveroisen aivan tyynenä kuunnella emännän sanatulvaa, mutta kun ihmisiä yhä saapui lisää kuulemaan miten häntä häväistiin, suuttui Kallekin viimein.

Hän oikasi suoraksi mittavan vartalonsa, ja nuo suuret, tummat silmät näyttivät hehkuvan kuin hiilet, kun hän ryhtyi vastustamaan Rekulan kiukkuista ja peljättyä emäntää. Ei ainoastaan emäntä itse, vaan kaikki muutkin hämmästyivät tuollaisesta rohkeudesta, sillä Kaisa emäntää ei luultavasti vielä sitä ennen kukaan kuolevainen ollut tohtinut vastustaa.

"Ei emännän tämän rievun tähden tarvitse pedoksi ja peijakkaaksi suuttua", sanoi Kalle, antaen takaisin sanan sanasta ja kaksi parhaasta. Sitte hän jokseenkin elävästi kuvasi, kuinka Kaisakin oli "samaa syntistä lihaa ja luuta, kuin muutkin ihmiset, vaikka hän kävikin körttiröijyssä." Vielä lisäsi Kalle: "Sitäpaitsi Riitan oma isä näki sen, kuin tuon esiliinan tyttärellenne annoin."

"Ja mitä varten sen hänelle annoit; — sinunlaisesi ei minun tytölleni tarvitse mitään antaa", tiuski emäntä.

"Minä näin Riitan mielen sitä tekevän", vastasi jo vähän tyyntyneenä, "ja Riitta on niin hyvä tyttö, jotta hänelle antaisin, vaikka mitä — itsenikin, vaikka hänen äitinsä onkin tuommoinen papumylly."

"Entäs sitte sinä, herra ja mestari? Mikäs sinä olet muu kuin renttu ja narri, joka kaikkien kometiiana kyliä kiertelet", sanoi emäntä.

Kalle punastui hiukan, mutta näytti malttavan mielensä ja melkein ystävällisesti vastasi: "eihän sitä juuri taida olla kehumisen varaa minussakaan, mutta antakaapa koetteeksi suostumuksenne Riitan ja minun tuumiini, niin tulee minusta ihan toinen mies. Sitte en minä enää tappele, en hurjastele, enkä edes ryypikään, vaikka eihän se taida ollakaan synti. Uskokaa pois, minusta saatte oikein siivon vävypojan ja teette vielä hyvän työn pelastaessanne minut hurjuuden retkiltä. Mutta ymmärrättehän, minkäs mies tekee, kun lapsuudesta pitäen on enimmäkseen veitikoimalla täytynyt leipänsä ansaita, eikä paremmista päivistä ole toivoakaan. — Tuskinpa tuttavanikaan antaisivat minulle työtä, jos eivät samalla toivoisi saavansa jotain hauskuutta taloonsa — sitä se tottumus tekee, emäntä-kulta."

Kaisa-emäntä ei oikein tienyt, tekikö Kalle hänestä pilkkaa vai puhuiko hän aivan tosissaan, sentähden hän vähän hämillään päätti vastatakin pilkalla ja sanoi: "olkoon menneeksi! Ei suinkaan minusta vastusta ole, kun vaan ensin näytät minulle talosi perintöpäätökset tahi lyöt pöytään pari tuhatta omaa, rehellisesti ansaitsemaasi hopearuplaa."

"Rekulan Riitta myytäisiin kahdesta tuhannesta," huudahti Oksa-Heikki väkijoukon takaa. "Pahuus, kun minulle ei tällä kertaa sattunut kuin puolitoista riunaa!"

Useimmat joukosta uskalsivat purskahtaa äänessä nauramaan ja toisetkin pureksivat huuliaan tuon sukkeluuden kuultuansa. Emäntää näkyi harmittavan niin, että kyyneleet väkisin pyrkivät silmänurkkiin, ja hän uhkasi vielä "roistoille näyttää —"

"Jätetään nyt jo pois koko tora", sanoi Kalle säälivällä äänellä ja jatkoi ojentaen emännälle kätensä, jota se ei kuitenkaan huolinut, "jätetään pois koko tora, muutoin tässä vielä tekin joudutte 'kaikkien kometiiaksi'. Hyvästi nyt siis ja erotaan sovinnossa, kun on toisillemme niin ystävällisesti selitetty millaisia olemme!"

Oksa-Heikki ja joitakuita muitakin lyöttäytyi Kallen seuraan hänen Rekulasta lähtiessään. He ylistelivät Kallea oikein miesten mieheksi, eivätkä enää itsekään sanoneet pelkäävänsä Rekulan Kaisaa, kun nyt olivat nähneet, ettei se todellakaan ollut "muuta kuin papumylly, koko Kaisa."

Masentunein mielin kuunteli Kalle heidän liehakoima-lörpötyksiänsä ja näkyi miettivän ihan toisia asioita. Viimein istahti hän kivelle tien viereen, ikäänkuin levähtämään, ja mutisi siinä itsekseen sormiansa lukien: "jos vaikka saisi kaksi ruplaa viikossa, niin se ei olisi kuin — — kuin — — sata ja neljä — — ja siitä vaatteisiin — — kymmenessä vuodessa — — perhana! Siinähän menisi kolmattakymmentä vuotta — ja olisikos se sitte enää saatavissa?"

"Mikä olisi saatavissa?" kysyi Oksa-Heikki.

"Eipähän paljo mikään, mutta soma olisi panna Rekulan emäntä kimmille, kun kellä olisi kaksituhatta ruplaa."

"Mutta kun sitä ei ole, niin heitä sinä Rekulan emännät ja Riitat oman
Jumalansa nimeen, ne eivät ole köyhän kukkasia", neuvoi Oksa-Heikki.

"Ja lähtään nyt miehissä Havukkalaan huuhtomaan kaikki huolet hunnikolle ja laitetaan siellä hupainen ilta", esitti muuan joukosta.

"Ka lähtäänpä vain", sanoi Kalle hypäten ylös ja alkoi astua toisten edellä täyttä kulkkua huutaa hoilottaen:

"Köyhä mies on viisas mies, kun se viinaa juopi, viinakulta se surussakin huojennuksen tuopi. Hei rallin lallin, lallin lallin! ja huojennuksen tuopi."

Havukkalaan mentiin, ja varmaankin oli siellä pidetty hupainen ilta, koska se oli jatkunut niin pitkäksi että vielä kirkkomiehet, seuraavana aamuna kirkkoon mennessään, kuulivat saunasta käheä-äänistä renkutusta sekoittuneena kirouksiin ja omituiseen ärinään.

Räätäli-Kalle ei siellä enää kuitenkaan ollut. Hän oli jo ennen puolta yötä kyllästynyt toisten seuraan ja lähtenyt kävellä toikkaroimaan kylään päin. Viimein saapui hän Laukkalaan ja kompuroi tallin parvelle maata. Oli kuitenkin niin paha elämä, ettei uni tahtonut tulla silmään, vaan ajatukset häilyivät sinne tänne, jotta ei oikein tiennyt missi ne kävelivätkään. Viimein seisahtivat ne tuonne Rekulan perheen tupaan ja alkoivat kulkea paremmin yhdessä jaksossa. Tuntui niin hyvältä, kun oli näyttänyt Rekulan Kaisalle, ettei sitä niinkään hätäpoikia olla, ja huulet vetäytyivät itsestään hienoon hymyyn. Hymy poistui kuitenkin, kun mieleen juolahti, että se sanoi rentuksi ja roistoksi. — — "Mitähän jos olisi oikeuteen vetää? Ei, ei, siellä voisi itsellenkin käydä ohraisesti". lausui Kalle itsekseen puoliääneen.

Siitä ne ajatukset sitte siirtyivät entiseen elämään, niihin monen monituisiin toiveisiin, joita oli tuolla rinnassa aika ajoin oleksinut ja sitte haihtunut tietämättömiin, jättäen jälkeensä sydämen niin tyhjäksi ja kolkoksi. Mitäpä sitä kumminkaan huolisi välittää koko elämästä, kun se on semmoista sekasotkua; parasta on antaa päivän mennä toisen tulla! Kun tuntuu elämä autiolta, niin tuntukoon; minkäpäs sille voi? — Varmaankin olisi kaikki toisin, jos saisi Riitan — — niin, kun saisi, mut otappas!

Sitte koetteli Kalle olla ajattelematta ihan mitään ja päätti nukkua viimeinkin, vaan silloin rupesi renki Heikki kuorsaamaan tuolla parven toisessa päässä. Ei saanut unen päätä käsiin eikä edes päässyt noistakaan ajatuksista; niitä vaan tuli ja lähti. Niinhän hän teki itsekin, tuli johonkin, oli aikansa ja lähti. Miltään tuo tuntuisi, kun ei tarvitsisi lähteäkään. Miltäpäs se. Samallaista se mahtaisi olla sittenkin, autiota ja tyhjää vain.

Sanoihan se Reeta: "tekisit täällä kotona työtä." Melkein taitaisikin olla parasta taipua Reetan tuumiin. — Oikein se nauratti tuo ajatus alussa, mutta sitte ei naurattanutkaan. Sehän olisi Rekulan emännälle parahiksi. Luonto kyllä löi vastaan, mutta Kalle pakotti ajatuksensa takaisin Reetaan.

Eihän se Reeta vielä todellakaan ollut kovin harmaassa, ja kuta enemmän sitä parempi. Mutta entäs Riitta ja muut tytöt? Riitta — no niin; onhan Nokkalan Esa ja paljo muitakin rikkaita maailmassa — ja sitä paitsi, mitäs siitä muutenkaan tulisi, sillä mitä Kaisa-emäntä sanoo, se on kuin "taivaasta pudonnutta", niinkuin koko maailma tietää. Vai ovatko ne tytöt sitte oikeastaan parempia? Vielä mitä, Reeta on oikeassa ja tohtii sanoa suoraan, mitä muutkin miettivät mielessään. Niin, ehkäpä se Reeta on muita hiukan parempikin. Tuntuihan hänkin mielestään paremmalta siiloin kuin ei Kaisa-emännälle liukastellut, vaan lauloi selvän totuuden. Kun sitä oikein mietti tuota asiaa, niin ei se niinkään hullua ollut se Reetan tuuma kuin se alussa näytti; ja mikäpä hänestä kuitenkaan viimein tulisi?

Renki-Heikki kuorsaeli vielä yhtä mittaa, ja Kalle vaan ajatteli, ajatteli läpi kaikki ajatukset, mitkä milloinkin ajateltaviksi tulivat. Lopuksi hän tuumaili, että se ihminen on mitä kurjin narri ja pelkuri nahjus, joka ei uskalla sitä ei tätä; mutta hän tahtoi uhallakin uskaltaa, sanokoon maailma mitä tahansa! Reeta olikin aina ollut ystävällinen ja hyvä hänelle. Jo pikkupoikana, kun hän vielä kerjäten kulki, johan Reeta silloin oli hänelle ollut parempi kuin muut, antanut vaatteita, neuvonut, varoitellut, vieläpä opettanut hiukan lukemaankin.

Renki-Heikki heräsi ja alkoi kysellä illallisesta metakasta, josta kirkkoväki oli kertonut.

Lyhyesti ja vastenmielisesti teki Kalle siitä selon, sillä häntä inhotti koko juttu. Sitte lähti Kalle Heikin luota suoraan lukkarin Reetan mökille. Päivä oli juuri noussut ja oikein sunnuntaipäiväpä olikin, mutta Kalle ei uhmallakaan katsellut luonnon kauneutta eikä päivän kirkkautta, joka häntä muulloin suuresti viehätti. Nyt hän ei siitä välittänyt, sillä hän oli päättänyt syöksyä suoraan kohtaloansa kohden, vaikka tuolla sydämen pohjalla särisi niin kummallisen ilkeästi, ikäänkuin olisi siellä joku kieli katkennut.

Mietitti Kallea kuitenkin vähän, kun piti tarttua Reetan oven ripaan, mutta ikäänkuin sisällisestä pakosta ojentui käsi ja ovi aukesi. Ihmetellen katsahti Reeta vieraasensa ja hiukan hämillään kysäsi: "no mitäs sille Kallelle nyt kuuluu?"

"Nyt minä olen sitä asiaa tarkemmin aprikoinut ja tullut siihen päätökseen, että —"

Lieneekö Kallen sitte tarvinnut Reetan edessä maassa ryömiä, sitä ei tarkkaan tiedetty, mutta epäiltiin yleisesti. Varmaa vaan oli, että Reeta oli suostunut, koska seuraavana lauantaina Reeta ja Kalle yhdessä kävelivät pappilaan kuulutuskirjan teettoon. Laukkalan isäntä, puhemies, oli sinne jo edeltäpäin mennyt hevosella, kun hänellä oli syyssaatavatkin rovastille vietävät; siis yksi tie kaksi asiaa.

Kevästi ja iloisesti kävellä kepsutteli Reeta, kuni morsian muulloinkin. Hän oli pukeutunut parhaasen pukuunsa, tykkimyssyyn ja vihtorinihameesen. Siihen sijaan astui Kalle tavallista hitaammin, sillä hänestä oli kuin jokainen askel veisi häntä onnettomuuteen. Reeta tervehti vastaantulijoita hymyhuulin, mutta Kalle käänsi aina silmänsä toisaalle, kun joku saatavan maksaja tuli vastaan, ja niitä tulikin monta, ihan lakkaamatta.

Riutta-ahteella sattui Kalle ja Reeta kohtaamaan pari laukkuvenäläistäkin. Ne nähtyään seisahtui Kalle äkkiä, ja tuskin ehti Reeta kääntyä katsomaan, mikä hänelle tuli, kun Kalle jo juosta vilisti pois metsään.

Turhaan huhuili morsian: "Kalle mihin sinä menet?" Turhaan rupesi hän vielä tien vieressä odottamaan sulhoansa, luullen hänen piankin metsästä palaavan. Kului hetki, kului toinen. Yhä harvemmiksi kävivät pappilasta palaavat saatavan maksajat ja yhä lännemmäksi kulki päivän terä. Puiden varjot alkoivat venyä yhä pitemmiksi ja pitemmiksi. Sitä mukaa synkkeni Reetankin mieli. Hän muisteli mökkinsä tyhjyyttä, muisteli niitä suloisia kuvia, joita hän vielä hetki sitte oli mielessään kuvitellut, ja nyt olivat jo kaikki toiveet rauenneet. Kalle oli pettänyt hänet ja saattanut yleisen naurun alaiseksi.

Tuhatta tyhjemmältä tuntui nyt tästälähin mökkikin. Kyyneliensä lävitse oli Reeta näkevinään mökkinsä ja kuolinvuoteensa siinä. Aivan yksinään oli hän vuoteellansa murtuneena, masennettuna. Ei tullut kukaan häntä katsomaan, ei Laukkalan muorikaan, sillä Reeta ei enää jaksanut nousta muorille kahvia kiehauttamaan. Luurankomies yksin tuli. Se lähestyi vuodetta ja kohotti viikatteensa. Maailma musteni silloin Reetan silmissä. Hän ei voinut ajatella muuta kuin ulkokullaisuuttaan, jolla aina oli koettanut ihmisiä pettää. Nyt ei teeskentely enää auttanut. Ihmeen selvinä ja kirkkaina väikkyivät hänen muistissaan kaikki ne valheet, joilla hän oli kokenut Kalle Kelvotonta pauloihinsa kietoa. — Miksi oli hän niin tehnyt? — Ensi kerran juohtui mieleen, ettei suinkaan Kalle olisi voinut olla onnellinen hänen kanssaan, vaan hän oli vain tahtonut saada Kallen leikkikalukseen.

Reeta päätti ruveta aivan toisenlaiseksi ihmiseksi tästälähin, mutta silloin — oi hirmua! — silloin jyrähti taivaan pilvissä tuomiotorven hirveä ääni. Ympärillä välähtelivät kirkkaat, häikäisevät liekit ja Reetan korviin kuului edempää ilkeää ääntä, juuri kuin naurun räkätystä.

Kamalalla äänellä parkasi Reeta sielunsa tuskissa. Hän painautui pitkäkseen maata vasten odottamaan, mitä nyt tulisi. Ei tullut muita kuin Laukkalan isäntä, joka vaivoin sai seisautetuksi Reetan kiljaisemista ja ukkosta säikähtäneen kimonsa.

"No, siinäkös te olettekin, ja narrasitte minun koko päivän odottamaan itseänne pappilassa", lausui isäntä.

Reeta alkoi hiukan tointua. Hän huomasi jo illan olevan käsissä ja ankaran ukkosen käyvän. Tuntui kuin olisi raskas taakka pudonnut hänen sydämmeltään, kun näki, ettei armon aika vielä ollutkaan lopussa.

Isäntä pyysi Reetan nousemaan rattaille ja selittämään, mihin Kalle oli joutunut ja miksi eivät pappilaan tulleet.

Unohtanut oli Reeta äskeiset aikeensa ja matkalla selitteli isännälle arvelleensa, että hän jo oli liian vanha Kallelle vaimoksi, koska ei suinkaan olisi liian nuori hänelle äidiksikään. "Sen tautta sitä ei pappilaan tultu, vaan minä en jaksanutkaan tulla pappilaan asti teille sanaa tuomaan", lopetti Reeta puheensa.

Läpimärkänä pääsi Reeta mökkiinsä, tuohon autioon mökkiin ja kiitteli Laukkalan isäntää kyydistä. Isäntää säälitti Reetan kohtalo ja hän päätti hyvästi läksyttää Kallea, kun oli antanut kujeensa niin pitkälle mennä. Siksi isäntä kysäsi kotiin päästyänsä, oliko Kalle siellä kotona käynyt.

Kului päiviä, niistä tuli viikkoja ja kuukausia, mutta Kallea ei nähty
Laukkalassa eikä missään; hän oli kadonnut kuulumattomiin.

Kallen katoamisesta ajattelivat ihmiset yksi yhtä, toinen toista.
Viimein vuoden parin perästä ei hänestä paljoa kylällä enää puhuttu,
Sitte tapahtui kuitenkin pieni seikka, joka vähän virkisti muistoa
Kallesta ja hänen katoamisestaan.

Muutamana Elokuun iltana, vähää ennen maata menoa, kulki näet kylän lävitse kummallinen kuorma. Näytti siltä, kuin olisi siinä ollut paljaita matka-arkkuja, ja paljo niitä oli, mutta kun mustat polstat tiivisti peittivät koko kuorman, niin ei voinut selvästi eroittaa, mitä siinä mahtoi olla. Vielä sattui, kuorman kylän kohdalla kulkiessa, pilviä kuun eteen, että oli jotenkin hämärä, mutta sen näki jotta ei se tavallinen kuorma ollut. Hevonenkaan ei ollut tavallinen rahtikoni, vaan uljas ja vahvannäköinen, kuin paras syöttiläs. Mies se kuitenkin kaikista merkillisin oli, pitkä, solakka ja muutenkin pulskan näköinen. Ruumiin mukainen puku teki vielä hänen tarmokkaan vartalonsa erittäin huomattavaksi.

Muuan kyläläinen huomasi miehen leveälaitaisen huopahatun alta kiemurtelevan esiin aivan samanlaiset kiharasuortuvat kuin Kalle Kelvottomalla "aikoinansa oli ollut". Kalleksi ei kuitenkaan kukaan matkalaista uskonut, sillä ensiksikin oli hänellä parta ja toisekseen ajoi hän kylän lävitse virkkamatta pienintäkään pilapuhetta ihmisille, joita vielä oli kylliksi liikkeellä, että olisi voinut leikkiä laskea.

"Ei se ollut Kalle", päätti Oksa-Heikkikin, "sillä mistä se Kalle olisi niin hyvät vaatteet saanut, kun oli kengätkin semmoiset poimuvarret kuin kaupungin sotaherroilla."

Laukkalan pihaan se meni tuo eriskummainen kuorma. Talon isäntä tuli juuri tallista syöttiläsorittansa illastamasta, kun matkamies kartanolle pääsi ja pyysi yösijaa.

"Mielellänsähän se isäntä yösijan antoi, ja kuormakin kuletettiin ylisille lukon taakse", kertoi Laukkalan Miina jälkeenpäin lukkarin Reetalle, ja lisäsi: "ei siinä siis mahtanut paljaita ruumenia olla. Eipä se itse vieraskaan tavallisia rahtimiehiä ollut, koska sille tehtiin tila kammariin ja emäntä itse hilasi sinne ruokaakin niin, jotta ei tuolle meikäläiset piikatytöt passariksikaan kelvanneet. Aamusella kysyi sitte renki-Mikko isännältä, että: mikä se meidän viimeinen yövieras oli, mut isäntä vain sanoa toksautti: se oli niitä kaupungin saksoja. Ei se kuitenkaan saksoja ollut, vaan mikä lie ollutkaan herra."

Samana yönä oli Rekulassakin ollut vieraita, kummituksiako lienee ollut vai muita. Kaisa-emäntä itse oli näet yhteen aikaan ollut kuulevinaan jyskettä tyttöjen aitoista päin. Eräs piioista taas väitti selvään kuulleensa Riitan aitan ovea "auvottavan", ja kun hän oli koettanut ylä-ikkunasta sinne päin katsoa oli portailla liikkunut jotakin mustaa ja kuulunut sipinää ja naurun hihitystä, mutta hän ei ollut uskaltanut ulos katsomaan lähteä.

Riitta itse ei tietysti ollut aittansa portailla nauramassa käynyt, sillä eihän hän vuosikausiin ollut edes huuliansakaan hymyyn vetänyt, sitä vähemmän nauranut, eikä hän sanonut mitään tavatonta nähneensä eikä kuulleensa, vaan oli nukkunut yönsä rauhassa, "niinkuin tavallisesti."

Katsellessaan tyttärensä kalvenneita kasvoja, joilla nyt kuitenkin heikko punerrus näkyi, alkoi Rekulan Kaisa pelätä, ettei tuo yöllinen tapaus hyvää merkitsisi. Riitalle ei kumminkaan tapahtunut entistä enempää, eikä hänen sairautensa entisestään yrtynyt ei ärtynyt, milt'ei vaan liene ollut paremmin paranemaan päin.

Sitte kului taas vuosi vuotensa perästä tavallista hiljaista latuansa ilman erityisittä iloitta, jos huolittakin, mutta eräänä talvena ilmestyi Rekulan emännälle taas huolta. Naapurin Matti oli näet vihdoinkin saanut hurjalla elämällään talonsa vasaran alle. Kirkossa kuulutettiin muutamana sunnuntaina, että Harjulan maa myydään kansselissa silloin ja silloin kruunun "rästeistä ja ulosteoista." Siitä päivästä oli Rekulan Kaisalla rahahuolia, sillä hänen mielensä teki ja oli jo kauan tehnyt Harjulaa, kun se mukavasti olisi sopinut yksiin viljelyksiin Rekulan kanssa.

Nokkalan Esallahan niitä olisi rahoja ollut käsissä, mutta se ei ruvennut antamaan muulla keinoin kuin sillä, että Riitan olisi pitänyt taipua hänen kosimistuumiinsa. Riitta taas teki puolestaan semmoisen tenän, ettei häntä hyvällä eikä pahalla saatu Esaan suostumaan. Papit ja Kaisan tuttavat heränneetkin kieltelivät häntä tytärtään pakottamasta, ja yksin hänen oma miehensäkin uskalsi siinä asiassa vetää Kaisalle vastakynttä. Sanalla sanoen "koko maailma" oli noussut kapinaan Rekulan emäntää vastaan aina siitä asti kuin Kalle Kelvoton oli hänet kerran masentumaan saanut.

"Kova onni", ajatteli Kaisa, "kova onni, kun minun poikani piti kuolla niin nuorena! Hän kyllä olisi heidät saanut tottelemaan, vaikka olikin synnin lapsi."

Poika oli kuollut, eikä emäntä saanut rahoja. — Harmillista se oli, varsinkin kun naapuriksi voisi sattua vieläkin heittiömpi mies kuin Matti oli ollut. Kuitenkin rauhottui Kaisa-emäntä hiukan, kun saatiin tietää Harjulan omistajaksi tulleen erään teurastajan kaupungista, sillä "sehän ei toki itse viitsine ruveta tänne salon sydämeen asumaan, vaan ehkä antaa talon arennille", ajatteli Kaisa.

Sekin toivo petti, kun jo keväthölseissä rupesi Laukkalainen, jolle omistaja oli lähettänyt sitä varten rahaa, parannuttelemaan Harjulaa. Laukkalainen kertoi vielä omistajan itsensäkin muuttavan Harjulaan, kun vaan saa asiansa kaupungissa järjestetyiksi. Ei sitte kovin kaukaa kulunutkaan, kuin Harjulan omistaja jo muutti taloonsa asumaan ja innolla ryhtyi sitä korjailemaan.

Melkein ensimmäisiksi töikseen pani tuo uusi isäntä miehiä purkamaan peltojensa välitse kulkevia Rekulan karjakujoisten vierusaitoja. Nähtävästi oli sillä aikomus tuketa koko kujoiset.

Tavallista joutuisammin kiiruhti Rekulan Kaisa aidan purkajain luo ja kysyi heiltä, kenen luvalla he hänen karjaltansa tietä tukkesivat. Miehet vain nauroivat Kaisan kiivaudelle ja pilkallisesti käskivät hänen menemään "äystäämään" Harjulan isännälle itselleen, se ehkä pelkäisi "eukkojen toria", mutta heidän täytyi tehdä työtä käskettyä ja syyttömiähän he siihen olivat.

"Mutta mistäs kautta minä sitte karjani kuletan?" tiuski Kaisa.

"Luultavasti ympäri järven eli minusta nähden vaikka venheellä", vastasi muuan vintiö miehistä.

"Ympäri järven? Kuusi pitkää virstaa? Hulluk—" Kaisa huomasi olevansa pilan esineenä ja lähti nolona kotiinsa.

Hetken perästä nähtiin Rekulan emäntä taas matkalla Harjulaan, mutta nyt hän oli kirkkovaatteissaan. Perille päästyänsä ei Kaisa tahtonut uskoa silmiänsäkään, sillä portaille häntä tervehtimään tuli tuo jo aikoja sitte kadonnut Kalle Kelvoton ja ihan ilmielävänä. — Millaiseksi se sitte vielä oli paisunut tuo Kalle! Nyt hän ei enää ollutkaan mikään humalaseiväs, vaan harteva ja tukeva kuin kangashonka ja kuitenkin solakka. Kasvoilta oli kadonnut niiden entinen kalpeus ja nyt niillä näkyi miellyttävä ruskeus. Kaikki hänen liikkeensäkin olivat niin mahtavia, että Kaisakin ikäänkuin sisällisestä pakosta totteli, kun Kalle viitaten käski häntä vierashuoneesen. Kaisa tunsi, että Harjulan uusi isäntä oli jäykkä naapuri, mutta samalla oikea isännän malli, eikä hänellä ollut vähääkään voimaa vastustamaan tuota miestä.

Ennenkuin emäntä ehti asiaansa alottaakaan, sanoi jo Kalle: "minä juuri odottelinkin emäntää tänne?"

"Minua? Mistä sinä minua tiesit odottaa?"

"No tuon kujoisjutun tautta —"

"Niin, niitä sinä et saa tuketa", sanoi Kaisa, ja ensi hämmästyksen haihduttua alkoi hänessä taas entinen voima ilmestyä.

"Kyllä minä saan", naurahti Kalle. "Minä saan mitä ikänä tahdon, kun en koskaan mahdottomuuksia tahdokaan. Mutta, jott'ei meidän taas tarvitse riitelemään ruveta, selitän minä teille tuon kujoisjutun, sillä riidassa te varmaankin tappaisitte."

Kalle avasi vahvasti raudoitetun kirstunsa ja nosti siitä ensin pöydälle punakukkaisen, raskaan näköisen nyytin ja sitte pitkän paperitorven, jonka avattuansa levitti pöydälle.

"Katsokaas", sanoi hän, "tässä on minulla sekä Harjulan että Rekulan kartat. Tässä on Harjulan maa, ja niinkuin näette ei koko tiluksilla ole muuta tietä kuin tuossa on tie rantaan ja tuossa teidän kirkkotienne. Mutta tässä on vielä toinen seikka. Teidän uusi riihirakennuksenne on näette sen kokonaan minun puolellani ja se on teidän heti siirrettävä pois —"

Se oli Kaisalle liikaa ja vihasta aivan tulisena huusi hän: "sinunko tähtesi minun pitäisi siirrellä omia huoneitani, ohoh — en kuuna päivänä!"

"Kyllä teidän pitää", vastasi Kalle Kelvoton peloittavan tyynesti, "kyllä teidän pitää, jollette myy minulle koko taloanne. Minä maksan teille Rekulasta hyvän hinnan, kun tämän talon sain niin helpolla ja nämä talot sopivat niin hyvin yhteen käteen."

"Haha haa! Millä sinä voisit Rekulan ostaa?"

"Eiköhän tuota rahalla saisi, ja ehkäpä voisin teidät pakoittaa antamaan sen rahattakin, jos tahtoisin", vastasi Kalle. Osoittaen pöydällä olevaa nyyttiä lisäsi hän: "jo tuossa esiliinassakin luulisin olevan Rekulan hinnan, vaikka siinä onkin vain liikerahoja karjan ostoksi."

Kaisa-emäntä ei kyennyt vastaamaan sitä ei tätä, katselihan vaan kummastuneen näköisenä pöydällä olevaa nyyttiä.

Kalle katkasi äänettömyyden kysymällä: "paljoko te vaaditte Rekulasta?"

"Mutta en minä ymmärrä", vastasi Kaisa kierrellen, "en kuolemakseni ymmärrä, miten sinä puoleen kymmeneen vuoteen olet voinut niin paljo rahaa säästää?"

"Siitähän onkin jo lähes kymmenen vuotta, sillä kohtahan teidän Riittanne täyttää seitsemänkolmatta", selitti Kalle. "Enkä minä muutoin ole säästänytkään, vaan ansainnut." Sitte kertoi hän vielä emännälle laukkuvenäläisten tavoin ruvenneensa kyläkauppiaaksi ja kulkeneensa ympäri maata. Vähitellen oli hän saanut niin paljon kokoon, että voi ruveta pitämään teurastajan tointa ja hevoskauppaa.

"Niillä toimilla en minä kuitenkaan olisi aivan äkkiä päässyt vaurastumaan, kun piti voidella kruunun miehiä ja senkin seitsemiä, vaan sitte sain urakkatöitä sekä kruunulta että yksityisiltä ja niissä voitin enemmän kuin edeltäpäin aavistinkaan. Sillä tavoin kertyi siksi varoja, että nyt tuota jo pääsee rauhassa leipäänsä syömään."

"Varmaan olet sinä ryyppimisenkin jo pois heittänyt?" sanoi Kaisa ja katsoi terävästi Kallea silmiin.

Kalle naurahti hiukan ja tuumaili: "konstikos sitä oli heittää, niinkuin muutakin vallattomuutta, sillä en suinkaan minä ryyppimällä olisi tarkoitusteni perille päässyt."

"Et — et suinkaan! — — Kyllä sinä Kalle näyt olevan toimen mies, mutta etköhän kuitenkin heittäisi noita kujoisia auki?"

"Ei se oikein kannata, sillä pelto menee hukkaan", vastasi Kalle, mutta vähän mietittyään jatkoi: "naapurisovun vuoksi olkoon auki siksi kuin ehditte teettää takapalstallenne karjamökin, esimerkiksi yhden kuukauden."

"Yhden kuukauden!" huudahti emäntä, "eihän siihen ehdi mitään —"

"Siihen ehtii hyvinkin paljo," sanoi Kalle, "kun vaan ihmisellä on hyvä tahto."

Kotiin tultuansa ei Rekulan emäntä enää oikein itseänsä ymmärtänyt. Tavallansa häntä harmitti ja tavallansa oli hän iloinenkin. Pitkiksi ajoiksi jäi hän sitte yhteen kohti istumaan, eikä pannut rikkaa ristiin pitkinä päivinä, van näytti miettivän, — mitähän lienee miettinytkään. Ei hän edes väelleenkään virkkanut hyvää, ei pahaa, vaan jokainen sai tehdä, mitä itse tahtoi. Riittaa hän usein katseli pitkään, kun luuli, ettei tyttö huomaisi. Silloin näki hän tytön kokonaan vieraantuneen hänestä, ja se koski äidin sydämelle. Juohtui mieleen paljon kaikenlaisia pikku tapahtumia menneiltä ajoilta, ja silloin selvisi Kaisalle, että hän oli elänyt ikänsä pelkkänä Rekulan emäntänä, kylmänä, kolkkona käskijänä. Kuulipa vieläkin talossa oleva piika Leena emännän kerran itsekseen puhelevan "jotain semmoista, ettei hän ollut rakastanut mitään eikä ketään." Ei kukaan rakastanut häntäkään, vaan sama jäykkyys, jota hän oli ympäristöönsä levittänyt, henki nyt häntä itseäänkin kohtaan. Perheensä keskellä tunsi hän olevansa kuin yksinänsä kaukana synkässä erämaassa. Niin kertoi Leena Oksa-Heikille ja sanoi: "ihan varmaan emäntä nyt tulee hulluksi, kun on ollut niin hyvä meille kaikille."

Ikävät päivät olivatkin Kaisalla käsissä. Hän katseli kirjojaan, jotka jo vanhastaan olivat hänelle tutut, mutta nyt olivat nekin tuntemattomat, vieraat. Ihan toista kuin ennen oli nyt niiden lehdillä. Niissä puhuttiin rakkaudesta, toisten hyväksi uhrautumisesta, sydämen, eikä vaatteiden uudistamisesta, anteeksi antamisesta, eikä tuomitsemisesta. Tuo oppi oli valoisaa ja lämmintä, siihen nähden jota Kaisa ennen oli tuntenut ja tunnustanut, mutta vaikeaa oli äkkiä muuttaa mielipiteitään. Vanha ja uusi käsitys taistelivat Kaisan sydämessä vallasta, eikä ollut ketään, jolta olisi kysynyt neuvoa. Olisihan se tosin ollut tuolla Harjulassa mies, joka näytti olevan selvillä kaikesta, joka olisi kyennyt neuvomaan, mutta se oli siellä eikä tullut edes käymäänkään Rekulassa. Niin, nyt se ei varmaankaan enää välitä Riitastakaan, koska ei tule. Eikähän äidin sovi mennä tytärtänsä tarjoamaan, vaikka nähtävästi Riitan onni riippui kokonaan tuosta miehestä, sillä Kallen kadottuahan hän rupesi näivettymään ja kuihtumaan.

Kaisaa kadutti niin, että kyyneleet tahtoivat pyrkiä silmään, ja taisipa ne joskus päästäkin esiin, kun hän katseli Harjulaan päin ja mietti kaikkea, mitä oli tapahtunut ja mitä olisi voinut tapahtua.

Renki-Pekka sanoi emännän jo alkavan käydä vanhaksi, mutta tytöt arvelivat hänen vain olevan äkeissään, kun oli naapurikseen saanut Kalle Kelvottoman eikä saa Kallea tanssimaan pillinsä mukaan, niinkuin muita. "Eikä Kalle enää kuulu Riitastakaan huolivan", lisäksi joku.

Siitä, mitä väki ajatteli, ei Kaisa välittänyt vähääkään, vaikka hän useinkin huomasi toisten ilkkuvat tai surkuttelevat katseet. — Sillä tavoin toimettomuudessa ja sisällisissä taisteluissa kului Kaisalta päivä päivän perästä, ja jo oli joutunut käsiin viimeinen viikko Kallen määräämästä kuukaudesta. Kaisa yhä tuijotteli Harjulaan päin, ikäänkuin olisi sieltä lohdutusta odottanut, mutta ei sieltä mitään tullut. Sen vuoksi käski Kaisa-emäntä eräänä päivänä miehensä mennä Harjulaan ja pyytää "Harjulan isäntää" toki kerran heilläkin käymään. Ihmetellen katsahti mies vaimoonsa, mutta kun tuo käsky kuului nöyrältä pyynnöltä, lähti hän sitä täyttämään. — Vähän ajan perästä tulivatkin molemmat isännät yhdessä Rekulaan, ja sekä Kaisan että Riitan silmät välkkyivät niin somasti nähdessään heidän tulevan.

"Nyt kohta jyrisee", kuiskasi piika-Anni karjakolle, kun Kaisa-emäntä meni portaille tulijoita vastaan. Uteliaina kuuntelivat sitte tytöt vierashuoneen oven takana, milloin myrsky nousisi Kallen ja emännän välillä.

Eipä huoneessa näkynyt myrskyn enteitäkään. Iloisesti keskusteli siellä vieras talon vanhusten kanssa, kertoen heille näkemiänsä ja vaiheitansa. Emäntää kyllä näytti painavan jonkunmoinen levottomuus, niinkuin jotakin erinomaista odottaessa on tavallista, mutta vieras ei siitä näkynyt huomaavan mitään. Aikansa oltuaan nousi Kalle ja aikoi lähteä pois, kuni muutkin vieraat. Ennen jäähyväisiä hän vielä kuitenkin kääntyi emäntään ja sanoi: "meidän pitäisi rakentaa Juokoskeen yhteinen mylly; se varmaankin kannattaisi hyvin."

"Rakenna sinä vaan, jos tahdot", lausui Kaisa.

"Toinen puoli on teidän maata, enhän minä yksin voi miten rakentaa."

"Sinä näyt kostavan ankarasti", lausui Kaisa, "sinä saatat onnettomaksi meidät — — vaan, se — — onkin minulle parahiksi." —

"Minäkö, ja miten?" kysyi Kalle erittäin ystävällisesti.

Vastaamatta pistäytyi Kaisa ulos, josta vähän ajan perästä palasi
Riitan kanssa.

"Jos et todella tahdo meitä onnettomiksi, jos et ole kokonaan unhottanut entisiä aikoja, niin tuossa on Riitta", soperteli Kaisa melkein pyörtyneenä ja liikutuksesta vapisevalla äänellä.

"Nyt äitisi antaa sinut minulle, niinkuin sinä tahdoitkin", sanoi Kalle iloisesti puristaessaan Riittaa rintaansa vasten.

"Enhän minä aivan näin perinpohjaista antamista tarkoittanutkaan", sanoi Riitta lempeästi, onnellisena katsoen Kallea silmiin. "Vaan tämä on vieläkin parempi."

Seuraavassa silmänräpäyksessä saivat Rekulan isäntä ja piikatytöt nähdä mielestänsä ihan ilmeisen ihmeen. Kaisa-emäntä itse näet riippui Kalle Kelvottoman kaulassa ja itki, itki ihan kuin pieni lapsi.

"Sinä, sinä", tyrski Kaisa-emäntä, "sinä et ole nahjus mies, vaan aukasit minun silmäni, sillä minä olin sokea, mutta kun naiselle jää kaikki hallitus, niin muuttuu hän väkisinkin 'pedoksi' — — ja sitte on sydän haleta — — mutta nyt on taas kaikki hyvin. — — Voi Kalle-kulta! Et usko, miten onnellinen nyt olen, niin onnellinen että — että, — kun taas voin luottaa johonkin."

"Niin mekin", sanoi Kalle likistäen Riittaa rintaansa. "Riitta arvasi oikein, kun sanoi, jotta te vielä suostuisitte kerran."

"Oletko sinä sitte Riittaa tavannut?"

"Enpä oikeastaan moneen vuoteen, mutta kerran kävin katoamiseni jälkeen hänen puheillansa ja silloin tuumimme kaikki valmiiksi, mutta isäntä neuvoi kovuudella pehmittämään teitä, jos mieli teitä saada taipumaan."

"Kaisa", sanoi isäntä, "anna anteeksi, mutta minä luulin, ettei sinulla enää olisi sydäntä, ja sentähden —"

"Oli sinulla siihen syytäkin", vastasi Kaisa, "mutta sinun toimeesi nähden olisi jo aikoja sitte oltu mieron tiellä, eikä arvattavasti nähty tätä siunattua hetkeä."

"Eiköhän?" arveli Kalle.

"Tuskinpa todellakaan", mutisi Rekulan isäntä miettivästi.

"Kas kun toisinaan sataa, vaikka ei ole yhtään jyrissyt", kuiskutti piika-Anni taas karjakolle ja salavihkaa oven raosta tirkistellen osotti sormellaan ilosta kyynelöivää emäntää, jonka kasvoilta entisen jäleyden asemesta loisti tyytyväisyys ja ilo.

* * * * *

Paria vuotta myöhemmin oli Rekulan talon väki ja muutamia vieraitakin koolla tuvassa katsomassa erään sairaan hengen lähtöä.

Vuoteella lepäsi vanha, kurttuinen ja aivan hopeanharmaa ämmä. Hänen rintansa kohoeli harvaan ja hengitys kävi raskaasti.

Viimein avasi sairas silmänsä ja puhui vaivaloisesti: "Kalle, kiitos, että — otit minut tänne, — siellä mökissä yksin oli niin tyhjää ja — — pelottikin, kun minä olen ollut — — — niin ulkokullattu. — — Mutta, Kalle, luuletkos kaikki annettavan anteeksi?"

"Kaikki, jos vaan Häneen turvaatte", sanoi Kalle lohduttaen.

"Mutta minä tein niin paljo — paljon pahaa — — ja olin kuin käärme —"

"Mutta Hän ei tahdo syntisen kuolemaa", selitti Kalle taas.

"Sanoikos ukko-Paavokin niin?"

"En tiedä, vaan Hän itse sanoo, ja Hän on totuus."

"Niin, niin Hän itse sanoo, — nyt minä sen us—kon, kun sinä — — sen sanot — Kalle."

Seurasi sitte hetkisen äänettömyys, mutta viimein puhui sairas taas änkyttäen: "siellä — — sinä tiedät — Kalle — siellä — — villasukassa — — on ne — kahdeksan—toista — — ne — — ne pienelle — — Reetalle — — muis—toksi — — kum—mistaan. — — Hyvästi — — en jaksa — — kiitos! Siunatkoon teitä —"

Sairas vaipui jonkunlaiseen horrostilaan, jota kesti kotveroisen.
Viimein aukenivat taas hänen silmänsä ja yhteen jaksoon puhui hän:
"täällä ei ole tyhjää, kun sinäkin olet täällä, Kalle. Tule Kalle!
Tanssitaan, nythän ovat meidän häämme. Tie auki morsiamelle! Hei!"

Silmänräpäys kului, eikä morsiammen rinta enää kohoellut. Kaikki oli lopussa, ja kyyneleet kiiluivat Riitan silmissä, kun hän ummisti lukkarin Reetan silmät. Kalle koetteli silloin siellä jotakin, joka ei oikein ottanut mennäksensä alas. Samassa alkoi vanha isäntä veisata: "maailma, sinun jätän", johon Kaisa-emäntä vapisevalla äänellä ensiksi yhtyi. Vähitellen tarttuivat virteen kaikkikin tuvassa olijat, paitsi pikku Reeta, joka vielä kuunteli lattialla isoäitinsä jalkojen juuressa.