II.
— — — — — — — — — — — — —
Poika se oli ja huusi tähän maailmaan tullessaan niin ettei mointa oltu ennen kuultu. Sussun kanssa häntä vastaan ottamaan tulleet kylän eukot pelkäsivätkin kuopan katon mokoman porun tähden sisään putoavan. Lampelan Liisa sanoikin sen vuoksi, asetellessaan hevoislänkiä pojan kaulaan: "kylläpäs sillä on ääntä ja keuhkoja, vaikka ei tuo kovin kummalta muutoin näytä".
Maalarin Maija lisäsi: "Jos ei vanhat merkit petä, niin tulee siitä pojasta jotain erinomaista, sillä en minä vielä tässä maailmassa ole kenenkään kuullut noin hirveästi rinkuvan hevoisonnea hänelle annettaessa."
"Tulee, tulee varmaan, jos ei vain luomiaan näe — eikä näekään, kun nystyräluomi on niskakuopassa," tuumaili Haapalan Sussu lasta käännellen ja tarkastellen.
"Minä olen paljon maailmaa nähnyt ja sen minä sanon, jott'ei se poika kellonsoittajana kuole, niinkuin ukkonsa ja isänsä ovat tehneet," sanoi päättävästi maalarin Maija, joka oli olevinaan viisaampi muita ja tunkeutui joka asiaan.
"Mitä sanot?" kysäsi Lampelan Liisa "vielähän hänen isänsä elää, tiedän minä."
"Eläköönpä jos," vastasi Maija kohottaen olkapäitään, "mutta kellonsoittajanahan se kuitenkin kuolee." Kääntyen lapseen alkoi hän säälitellä sitä: "paha oli poikaparka, ett'et malttanut odottaa, kunnes isäsi olisi ennättänyt pyhään soittaa; silloin sinusta varmaan olisi tullut suuri herra, niinkuin Martikais-vainajasta Haamanin hovissa, josta Esterin kirjassa kerrotaan."
"Ehkäpä tulee vieläkin", puuttui Sussu puheesen, "sillä nystyräluoma niskakuopassa on hyvän merkki, sanoi äitikallas, joka oli paras paapo koko pitäjäässä".
"Saattaa tulla, saattaa tulla," myönsi maalarin Maija, "mutta parempi olisi ollut, jos olisi soittaa ehditty, silloin se ehkä olisi papiksikin päässyt, niinkuin minun isäni ukkovaari on ollut ennen Punnus-kuninkaan sotia käydessä, jonka seikan tekin lienette kuulleet?"
"Kyllä sen aina saa sinulta kuulla," mutisi Lampelan Liisa, mutta Maija ei ollut hänen puhettaan huomaavinansakaan.
Hymyillen kuunteli onnellinen äiti eukkojen puhetta ja kuvaili mielessään pojasta varsinkin lukkarin tulevan. Sekin oli jo hänen mielestään jotakin erinomaista. Silloin koko seurakunta kirkkomäellä osottaisi häntä ja sanoisi: "tuossa menee lukkarin muorin anoppi kirkkoon," — eukkoparka näet luuli kaikkein lukkarien pitävän olla vaimonsa tahdon täyttäjiä eli akkavaltoja. — "Kirkossa istuisi hän sitten poikansa vieressä lukkarin penkissä; koko seurakunnan täytyisi seurata hänen poikansa laulua; hänen poikansa se messussa saisi itse provastiakin sinutella; hänen poikansa se saarnan loputtua seisoisi papin takana pöntössä; hänen pojallensa pitäisi itse rikkaan Sormulaisenkin kappoja maksaa ja hänen poikansa se joutessaan ajaisi käräjissä ihmisten asioita, aivan niinkuin muutkin lukkarit." Niin ajatteli nuori äiti, mutta ei hän mietteistään toisille mitään virkkanut.
Sussu pisti pojan vasuun, jonka hän varovasti asetti oven suussa olevalle rahille ja sanoi toisille naisille: "kuulkaapas, kuinka sillä on kirkas ääni! Olla pikkuisen enemmän ikää, niin pitäisi piiskaa antaa, mutta ennättääpähän se vielä varpurieskaankin tutustua." Vielä hommasi Sussu kaikenlaista lapsen kanssa, sillä hän oli äidiltänsä perinyt lapsimuorin ammatin, eikä toiset naiset siitä ymmärtäneet mitään; he olivat vain tulleet Sussulle avuksi. — Siinä puuhatessaan huomasi Sussu riepujen käyvän vähiksi ja päätti lähteä kotoansa lisää hakemaan.
"Pitäkää siitä nyt hyvä huoli," sanoi hän muille, "minä pistäydyn kotona tuomassa hiukan riepuja ja Tanelin vanhemman vyön kapalovyöksi."
"Tuo yhdeksän miehen-voimaakin (laakerisalvaa) Marjetalle rohdoksi," huomautti häntä Liisa.
"Kyllä," lupasi Sussu ja käski Liisan sytyttämään päreen, sillä kuopassa oli jokseenkin hämärä. "Maija tuo katsonee lasta sen aikaa," lisäsi hän vielä ja niin sanoen riensi asiallensa. Pian palasi hän kumminkin takaisin ja ovelta varoitti vielä: "Maija, muista sinä panna päreristi lapsen päälle niin kauaksi, kuin pyhään soitetaan, jott'ei rietas saa sitä vaihtaa."
"Ikäänkuin tuota ei neuvomattasi tiedettäisi," vastasi Maija äkäisesti, "mene sinä vaan asioillesi, kyllä me täällä sinuttakin toimeen tullaan."
Sussu meni ja kun Liisa mutisten itsekseen: "täällähän jo onkin pimeä kuin säkissä," sai pihkaisen päreen palamaan vaikeni poikakin itkemästä. Hän oli koko ajan ollut siihen asti äänessä, vaikka ääni jo lopulla oli ruvennut sortumaan.
Senpätähden unhottikin Maija Sussun varoituksen kokonaan ja ryhtyi Liisan kanssa kilpaa kertomaan kylän uutisia olkivuoteella olevalle Marjetalle. Ritisten paloi päre rahkossa kiukaalla. Se paloi loppuun. Muutettiin toinen ja mustahtavaa savua kohoeli siitä jo ennestäänkin noesta kiiltäviä katonalaisia kohti. Pari tahi kolme kertaa putosi palanut karsi lattialle, mutta se ei eukkojen harrasta puhetta laisinkaan häirinnyt. Viimein oli sekin päre palanut ja yht'äkkiä vallitsi kuopassa pilkkoisen pimeä. Samassa kuului oven suusta päin kummallinen rupsahdus.
"Herrainen aika! Mikä se oli?" huudahtivat eukot yhteen ääneen.
"Oliko lapsen päällä ristiä?" kysäsi Maija.
"Etkös sinä pannut?" kysyi Marjetta vapisevalla äänellä.
"Enhän minä onneton sitä muistanut, voi, voi!" valitti maalarin Maija masentuneena.
"Ja nyt se on varmaan vaihdettu," toimitti Lampelan Liisa ruvetessaan päreesen uutta tulta puuhaamaan. Ennenkuin hän sai siihen hiiloksesta tulen, tuli jo Sussukin takaisin. Sussun ovea avatessa kuului kuoppaan kirkonkellojen kajakka ääni, jota säesti Lampelan kartanokoiran surkea ulvominen.
"Pimeässäkö täällä vielä ollaankin?" lausui Sussu sisään astuessaan.
"Pimeässä, Herra nähköön!" vastasi Liisa, "ja mitä kaikkea lienee tapahtunutkaan; eikö lapsi liene vaihdettu."
"Ei se paholainen toki ristin alta lasta saa," lohdutti häntä Sussu.
"Niin, mut Maijapa ei muistanutkaan lapsen päälle ristiä panna — ja kuules kuinka meidän Musti ulvoo, se mahtaa nyt taas nähdä itse rymän," puhui Liisa.
"Onkos teidän Mustilla yösilmät?" kysyi kauhusta värisevä Sussu.
"Onhan sillä keltaiset yösilmät kulmissa," vastasi Liisa "ja sen tauttahan se haukkua luskuttaakin yökaudet ja ulisee niin surkeasti, kun aina pyhään soitettaessa näkee rymän kotiinsa kirkkomaahan palajavan".
"Varmaankin on poika sitten vaihdettu," päätti Sussu, "ja tuntuihan minustakin ovea avatessani niinkuin joku olisi ohitseni luikahtanut ja kitkerä, ikäänkuin tervassavu pisti silmiini."
"Voi, voi! Voi minua, voi minua, minä vaivainen mato!" marmatti maalarin
Maija kyyristyneenä lauteiden alle ja itki katkerasti.
"Voi sinua todellakin!" sanoi Sussu, "voi sinua, minkä teit! Eihän kastamatonta lasta saa siunaaman ajaksi ristittä heittää."
"Ylpeys on vika sangen suur', lauletaan jo virressäkin," sanoi Liisa pisteliäästi Maijalle.
Se lause tukkesi Maijan kyynelten lähteen juoksemasta ja ankara sanasota olisi alkanut eukkojen välillä, jollei Sussu olisi käskenyt heidän hoitaa sairasta Marjettaa. Vaaleana, liikkumattomana makasi tuo nuori äiti vuoteellansa, mutta hänen lastansa ei näkynyt, ei kuulunut missään — se oli kokonansa kadonnut. Tyhjänä kellotti lapsen vasu rahin alla. Sitä katseltiin ja käänneltiin nyt tulen luona, ikäänkuin poika neulan tavoin olisi voinut pujahtaa päreiden väliin.
Hämmästyksestä melkein kivettyneinä katselivat Haapalan Sussu ja Lampelan Liisa toisiaan. Viimeinkin puhkesi Sussu sanoihin: "no onhan se vanha mies toki aina ennen jättänyt jotakin sijaan, jos ei muuta niin kissan pojan. En minä vielä milloinkaan, en saduissakaan ole sen kuullut lasta kokonansa korjanneen; vai oletko sinä?"
"En minäkään," vastasi Liisa tuskin kuuluvasti.
Ovensuunurkasta, vanhojen vastojen seasta alkoi nyt kuulua outoa vikisemistä. Tarkemmin katsottaessa huomattiinkin siellä nirisemässä pieni jonkin joutava olento, jolla ruumista oli vain nimeksi, parahiksi sen verran, että ihmishenki siinä voi asua. Se oli nurkassa melkein päälaellaan silloin, kuin Sussu sen sai sieltä ylösperkatuksi ja näkyi jo olevan ihan menehtymäisillään.
"Herrainen aika! Aivanhan se on musta," huudahti Liisa.
"Niin on, niin on, Jumala paratkoon! mutta milloinkapas se vaihdokas valkea lienee," sanoi Sussu. "Onhan tällä kuitenkin ihmisen haamu jälellä," jatkoi hän puhettaan. "Pää on tosin isohko, kuin vaivaistukilla kirkon isolla ovella ja muuta runnakkoa on tuskin sanan sijaksi, mutta kyllähän sen toki ihmiseksi tuntee."
"Ihmisen kaavahan tuolla näkyy olevan," lausui Liisa "mutta mihinhän rymällä niin kiire lienee ollut, jotta ei joutanut saalistaan vasuunkaan panemaan, lähätti vain nurkkaan?"
"Kirkkomaahan tietysti," vastasi Maija karsinasta, "kyllähän sillä kalenteri on selvillä, — mutta," keskeytti hän itseään, "miksi se sormiaan noin siristelee?"
"Tuleenhan tuo taitaa pyrkiä ja tulen sukuahan se onkin," vastasi Liisa.
"Sussu! Sussu, nipistä Herran tähden sen vasemman käden nimetöntä; ehkä se siitä taas rupeaa huutamaan ja paha tuopi oikean lapsen takaisin," neuvoi Maija, viimeinkin kömpien ylös lauteiden alta.
Sormea nipistettin ja poika saatiinkin taas täyttä suuta huutamaan, mutta paholaista ei sittenkään kuulunut kauppaansa purkamaan.
"Hupsut," sanoi Sussu "nythän on jo pyhä käsissä; eihän rietas enää uskalla liikkeelle lähteä. Lapsiraukka vaan huutaa itsensä kuoliaaksi, eikä tuossa henki näy kovin sitkeässä olevankaan. Tuskin se elää siksikään, että pappi ennätetään sitä kastamaan juosta."
"Pannaan hätäkasteesen; kukaties' se sillä muuttuukin oikeaksi ihmiseksi takaisin," ehdotti maalarin Maija.
Siihen suostui Sussukin ja koetti kädestä pudistamalla saada äitiä hereille pojallensa nimeä sanomaan, mutta pyörtynyt Marjetta ei niin hevin herännytkään. Poika alkoi taas uudestaan itkerehtää ja Sussu, kun luuli sen jo rupeavan kuolemaa tekemään, sanoi hätäisesti: "Maija, sinä, joka olet papissukua, kasta hänet, vaikka miksi, mut kasta pian, ett'ei rietas sen sielua saa, jos ruumiin veikin."
"No ei siinä ole velikultaa, kyllä minä kastan" lausui Maija mahtavasti, "mutta nimi?"
"Pane hänet, vaikka miksi," sanoi Sussu.
"Pannaan sen kaimaksi, joka vanhankin testamentin aikana itki ja Jerusalemin raunioilla valitti, koska tämäkin yhäti on äänessä," kiehitti Liisa toisten puheen väliin.
"Niinkö Moosekseksi," uteli Sussu?
"Ei, ei, vaan siksi toiseksi — mikä se nyt taas olikaan — se, jota provasti saarnoissaan ukoksi kutsuu, se valitusvirsien veisaaja — Jer— Jer— kah, kun en ny muista, vaikka ihan kieleni selällä pyörii," tuumaili Liisa.
"Jerikohan se oli," tiesi Maija.
"Ei se aivan niin taida olla," intti Liisa, mutta Maija tiuskasi vain: "ole vait', kyllä minä sen tiedän," rykäisi ja ryhtyi toimeen.
Maija kastoi pojan Jerikoksi ja melkeinpä oikealla tavalla kastoikin, luki vaan pari liikaa lukua pitkästä katkismuksesta ja lopetti sanoilla: "erinomattain tunnustan minä teidän edessänne, kunnioitettava, rakas herra, että minä kerran kiroilin, kerran puhuin riettaita puheita, kerran sitä eli sitä tein ja antakoon sitten sillänsä olla. Amen!"
Hartaasti kuuntelivat toiset naiset toimitusta. Sen päätyttyä Liisa kyllä huomautti tuon viimeisen kappaleen kuuluvan rippiin, mutta Maija sanoi sen kuuluvan kasteesen ja lisäsi: "ikäänkuin minä en sitä tietäisi, joka kuulun papissäätyyn ja osaan kastaa, vaikka ruotsiksi; tahdotkos kuulla: hevonen on hest, pappi on brest —"
"Olkaa vaiti mokomat kieliniekat", keskeytti Sussu "ja ruvetkaa virvoittelemaan toimetonna makaavaa Marjettaa".
Liisa ja Maija jättivätkin riitansa sikseen ja saivat vähitellen Marjetan tointumaan, kun oikein kilvassa hieroivat häntä vedellä ja yhdeksänmiehen-voimalla. — Heti toinnuttuaan kysyi Marjetta lastaan. Eukot kertoivat hänelle, mitä tapahtunut oli ja Marjetta rauhoittuikin jotenkin tyyneksi kuultuaan lapsen jo olevan kastetunkin. Kun muijat kuitenkin huomasivat sairaan sangen heikoksi päättivät he hakea papin häntä lohduttamaan, vaikka Marjetta ei millään muotoa tahtonut pastoria näin lauantai-iltana vaivata.
Liisa, joka asui lähimpänä ja siis ensiksi sai kirkkovaatteet päällensä, lähetettiin sille asialle. Sussu hoiteli lasta ja Maija parhaan taitonsa mukaan koetti lohdutella Marjetta raukkaa. Hän selitti: "kuolema sinulle onkin parasta, kun te olette niin köyhiä ja tuo lukkarikin maksaa kellonsoitosta niin vähän. Kuolemalla pääset kaikista huolista ja puutteista ja sieluparkasi joutuu rauhan majoihin.
Minulle saatat huoletta heittää päivän-näkemättömäsi en minä sitä pahan palvelukseen käytä. — Ensi talvi teille olisikin kova, sillä nyt on perin huono vuosi. Haapalassa oli tän'aamuna ollut riihi, eikä ollut lähtenyt, kuin hiukan neljättä karpioa sadasta, kaskimaan rukiita".
"Ei kuin neljättä nelikkoa kolmivaaksaisista", oikasi häntä Sussu.
"Kyllähän minä mielelläni kuolenkin, jos niin on Herran tahto, mutta entäs Taavetti ja lapsi — mihinkäs ne joutuvat?" sanoi Marjetta vesissä silmin.
"Ole huoletta heistä", vastasi Maija rauhoittavasti, "poika pistetään viereesi hautaan ja Taavetti on vielä nuori; kyllä hän toisen vaimon vielä saa."
Semmoisissa keskusteluissa kuului aika sinnes, kuin kylän väkeä alkoi keräytyä kellonsoittajan asunnolle. Liisa oli näet kotonaan kertonut kaikki ihmeet, mitä hönnissä oli tapahtunut ja kun nyt lauantai-iltana viikon työt olivat lopussa, niin riensivät ihmiset saunasta tultuaan vaihdokasta katsomaan ja kyynelillään papin sanoille suurempaa merkitystä antamaan.
Saapuipa viimein kellonsoittaja itsekin kotiin. Hänen kerallaan tuli eräs voinkerääjä eli saksa, jota Taavetti oli luvannut nousevalla viikolla opastella karjataloihin. Muukalainen antoi vaihdokkaalle vähän hammasrahaakin ja kun hänellä oli kädessä iso puupuntari, pyydettiin häntä pappia odotellessa lasta punnitsemaan. Mies suostuikin siihen. Kapalovyöstään pistettiin siis poika puntarin nokkaan killumaan. Mittaaja oli puntarin hankkia liian kauas perästä sysännyt ja alkoi pian pudistella päätänsä ja ihmetellä: "no nyt mie vast' ihmeiss' oun! Eihän tämä paina mitään koko poika".
"Eikö mitään? Hyvä isä armahtakoon! Eikö mitään, vaikka se jo on kastettukin?" huudahtelivat naiset.
"Painaa, painaa se hituisen kuitenkin", vakuutti voin ostaja lähemmäksi tulta siirryttyään, "mut onkohan neljänneksen alle, vaiko päälle viiden naulan, sitä en osaa niin viti varmaan sanoa, mutta olla voina, niin polttinan siitä antaisin, tulipa sitten tappio tahi voitto".
Toiset läsnäolijoista väittivät pojan painavan neljänneksen päälle, toiset neljänneksen alle viiden naulan ja mittailivat häntä käsivaralla. Oikein yksimieliseen päätökseen ei kuitenkaan ehditty tulla, ennenkuin Liisa jo toi pastorin, joten tuo painava kysymys täytyi jättää ratkaisematta.
Yleisen hiljaisuuden vallitessa valmisti sitten pastori, tuo kunnon vanhus, Marjetan viimeiselle matkalle ja puhui muutamia sydämestä lähteviä, lämpimiä sanoja lohdutukseksi Taavetille, kun tämä kuulleessaan vaimonsa tunnustautuvan vikapääksi kaikkiin synteihin, rupesi nyyhkyttämään. Hiukan kummasteltuaan pojan outoa nimeä mutisi pastori: "*nomen et omen* (nimi ja enne)", mutta vahvisti kuitenkin kasteen ja mainitsi maalarin Maijan "tässä asiassa oikein tehneen", josta Maija ei aivan vähää ylpeillyt. Ottamatta mitään vaivoistaan lähti pastori rauhassa kotiinsa ja kyynelsilmin tunnustivat kyläläiset: "kyllä se tuo meidän pastori on kelpo ukko ja oikea hengen mies, eikä mikään mammonan orja. Kaikkivaltias jatkakoon hänen elämänsä päiviä!" huokasivat vielä muutamat.
Vähitellen hälveni muukin joukko. Ainoastaan Iso-Tiina, haudankaivajan vaimo, jäi muita jälemmäksi kehottaakseen Taavettia menemään voin ostajan kanssa pitäjäälle.
"Mitäs siinä aprikoit", sanoi hän, "mene, mene vaan hörymättä; etkähän juuri kotonakaan voi miksikään avuksi olla. Mikä on sallittu, se on sallittu ja kyllähän me sinuttakin ruumiit siunattuun maahan saamme ja voithan, jos ei rahaa ole, Mikolle korjata kenkiä haudan kaivamisesta. Paitsi sitä pitäähän sinun itsesikin joutua kotiin sunnuntaiksi, jolloin heille: "levätkööt he vahvass' rauhass'" luetaan — tähän aikaan ovat rahat tiukassa, pitää ottaa silloin, kuin saa. Mikä on sallittu, se on sallittu, eikä kukaan voi kuolevaa lähtemästä estää ja pitäähän sitä meidänkin saada jotain ansaita, niin jotta mene sinä vaan." — Sen sanottuaan lähti Iso-Tiinakin matkaansa, kiroten mennessään "mokomia varpaisia, joissa ei mitään suun kostuketta annettu." Sairaan luokse jäi vain Taavetti ja Haapalan vanha Sussu. — Niin päättyi ensimmäinen päivä vaihdokkaan elämässä.