IV.
Iloisena jätti Jeriko kotikylänsä. Hänen äidiltä perimänsä isot, syvät silmänsä oikein hohtivat riemusta, kun hän eräänä varhaisena kesäkuun aamuna matkaan varustettuna, seisoi Sormulan navettakartanon edustalla kärsimättömästi odotellen lähtömerkkiä. Vihdoinkin viimein oli karja kunnossa ja ajopatukat viuhahtivat ilmassa. Kuivasti narahti veräjäportti pojan sitä perästänsä sulkiessa, mutta hänestä oli tuo ääni suloista soittoa; nyt rohkeni hän täysin siemauksin hengittää tuoresta aamuilmaa ja parempien aikojen toivo täytti hänen sydämensä.
Karja-Anni, Mataleena ja Maitomäen Pekka ryhtyivät heti vilkkaasen keskusteluun keskenänsä. Siten sai vaihdokas rauhassa matkatoveriensa kysymyksiltä, vaipua haaveksiviin mietteisinsä. Hän ajatteli mennyttä elämäänsä ja iloitsi siitä, ett'ei äitipuolensa nyt tuolla salolla enää olisi häntä kiusaamassa, vaan hän saisi yksin, karjan kanssa, metsissä elellä päiväkausiin näkemättä noita ihmisiä, jotka häntä olivat kiusanneet.
Aamu oli sangen kaunis. Metsä tuoksahteli niin raittiisti tuskin tuntuvassa aamutuulessa ja linnut, nuo sinisalojemme siivekkäät laulajat visertelivät oksilla iloisesti peippelehtäen. Kiilusilmäinen sisilisko, lehmiä säikähtäen, puikeltihe ruohokkoon kauemmaksi karjotiestä. Kukkasten kuvussa kimalsi kastehelmi, jota auringon, hienon autereen läpi paistavat säteet kultasivat. Edempänä, kumpujen rinteillä lainehti himmeää, terhenistä päivän sauhua; kaikki veden selätkin saarineen, niemineen olivat kiedotut läpinäkyvään utuiseen harsoon. Sydänmaan hallaisilta soilta kiirehti vilkas puronen, kivikon kautta solisten kirkasvesisen järven laajaan syliin, ikäänkuin olisi se pelännyt myöhästyvän hautaansa ehtimästä.
Silloin tällöin nykäsi joku hatasarvi tiepuolesta tukkosen tuoretta ruohoa tahi tavoitti suullaan äsken lehteen pahennutta koivun oksaa. "Viuh, vauh", äänsi silloin Pekan vitsa ja verkallensa jatkoi matkue kulkuaan. — Tuossa seisahti karjan perässä källeröittelevä mullikka maistelemaan lietteen rantaista pitkää heinää. Sen viereen asettui vaihdokaskin imehtimään lähteen silmässä kuvautuvaa kuulakkaa taivasta ja muistelemaan viimeistä keskusteluaan äitivainajansa kanssa.
He jäivät muista jälelle, mutta jo huomasi Mataleena joukon jakautuvan. Hiukan toruvalla äänellä huusi hän heleästi: "poika! aja mullikka karjaan, äläkä itsekään kaikkia hettehisen heiniä syö!"
Jeriko kiinnitti matkalla höllittyneet konttinsa viilekset paremmin selkäänsä, lyödä ropsahutti virsuparillaan viivyttelevää elikkoa ronkolle ja kiiruhti sitten kilpaa mustan ystävänsä kanssa toisten perästä.
Leikkiä laskien kului matka melkein huomaamatta siksi, kuin jo oltiin Järv'salmen sillalla. Siinä yhtyi seuraan Salmelan karjakin saattajoineen ja paimenineen. Nekin pyrkivät järvien tuolle puolen, vaaran-maille, sillä siellähän on runsaasti voimakasta rehua eläimille ja viatonta huvitusta sekä karjakoille, että paimenille. Iltapuolella päivää saavuttiinkin tuonne sinisalojen syliin. Kukin joukko ajoi karjansa talonsa maitomökille ja nyt alkoi vilkas liike noissa syrjäisissä, tavallisesti hiljaisissa asunnoissa.
Lähdekaivon kupeella hankasi joku tytöistä valkoisella hiekalla pyttyjä, toinen puhdisti siivilää, kolmas keitti katajavettä, jolla isot piimäkorvot, hinkit ja hulikat huuhdellaan. Paimenet koristelivat haavan lehdillä ja pihlajan lehvillä huoneita ja matkasta väsyneet lehmät märehtivät tyytyväisinä kesantopellolla.
Työskennellessä kerrottiin kirkonkylän uutisia, kihlauksia arvosteltiin, tiedusteltiin kuka sen ja sen talon karjakoksi täksi kesäksi tulee ja kaikenlaista semmoista. Jokaisella näytti olevan jotain tekemistä ja vasta uuden talouden jommoiseenkin kuntoon saatua muistettiin vatsan vaatimuksia. Lehdistä tuoksuvassa ruoka-aitassa nautittiin sitten tosin yksinkertainen, mutta makuisa ja iloisilla kokkapuheilla runsaasti höystetty atria. Syötyä lähtivät karjan saattajat kotimatkalle, jättäen vaalijat ja paimenet nauttimaan saloelämän kesäistä suloutta.
Hauskaa onkin tuo idyllinen elämä metsien sylissä. Paimenet kisailevat marjoista punoittavilla ahoilla, joita pitkin kevyt; aikaiset vasikat juosta vipeltävät sillä aikaa, kuin vanhemmat eläimet syövät siimeksessä. Poikanulikat paukuttelevat viidakossa ukonnuijaa, syläisten alakivelle pannulle koivun hiilelle ja samalla iskevät päälle pienellä mukulakivellä. Säikähtyen hypähtävät tyttöset tarhaleikistään ja kieltelevät vallattomia poikia, mutta yhä raikuvat rotkot pamauksista, eivätkä metsän heiluhännät uskalla kourusarvia lähestyä. Toisinaan käpyää uskalias poika korkeaan oravikuuseen, jonka latvasta sitten toitottaa pitkällä tuohitorvellansa. Heti kuuluu vastauksia kaikilta ilman suunnilta. Linnut, ajellen surisevia hyttyisparvia, livertelevät humisevassa kuusikossa ja käet kukkua helkyttävät lehtorinteillä. Jonkun kallion nyppylältä kajahtaa koivutorven eli paimen huilun soinnukas sävel ja karjan kellot säestävät sitä kilkatuksellaan. Ne ovat luonnon lapsien laulajaiset salon sydämessä.
Kun aurinko on lounaa lähennyt, lakkaavat tytöt leikistään ja sammuttavat paimensavun sil'aikaa, kuin pojat keräävät kunkin karjan eri ryhmään. Karjat käännytetään kotia kohden ja iloisesti huhuillen kävelee paimen perässä. Tyytyväinen on hän mielessään, sillä hän tietää kotona voileivän ja lämpimän maidon odottavan itseään palkinnoksi siitä, kun hän tyhjentyneesen eväskonttiinsa on kerännyt kaikenlaista tarviskalua.
Jerikollakin oli jo ensimmäisenä paimenpäivänänsä kaikenmoista kampsua Karja-Annille tuomisiksi. Kontissa oli hierinpuu, kerä huosiaintuohta, vispilä, melkein valmis tohvelipari ja kädessään kantoi hän pienoista pihtiin pistettyä käärmettä. Leppikummulle näki poika lehmisavun jo palavan kesannolla. Sinertävänä nauhana kohosi siitä savu yläilmoihin. Tuon tuostakin torahdutti paimen torveensa, että Karja-Anni tietäisi suolakopan kanssa tulla karjaa vastaan. Veräjää avatessaan näki Jeriko Annin jo mökistä lypsylle kiiruhtavankin. Hymyillen läheni Karja-Anni paimenta. Kainalossa oli karjakolla lypsinkiulu, jonka korvassa riippui rasvasarvi, sillä nännit ovat ennen lypsämistä voideltavat. Päästyään pojan luokse hurautti karjakko yht'äkkiä kiulustansa vilua vettä paimenen päälle sanoen:
"Mimerkki metinen muori.
Tapiolan vaimo tarkka!
Mettä maidosta sinulle,
Simoa salojen eläjä,
Vettä karjan katsojalle
Pikkuiselle paimenelle
Kannan minä kiulussani
Runsahasti rainnassani:
Kun annat kuuta karjalleni,
Lilliä mun lapsilleni,
Minä kiiltoa sinulle,
Sikiöillesi simoa
Kannan kaikkina kesinä,
Hilailen hyvillä säillä,
Vaikk'en maitoa halua,
Enkä voistakaan välitä.
Poika kielasti sinua,
Valehti vanhukselle
Minun voita vuottavani,
Kermoa kyseleväni,
Sinut petti paha paimo,
Märkähattu, kaksikieli,
Se on itse maidon juoja,
Rakastaja rasvakeiton,
Hälle annan härkinpuusta,
Varvun päillä varvikosta,
Minä häntä härkittelen
Koivun oksilla opetan,
Valelen vilulla veellä,
Lähdeveellä lämmittelen."
Sen sanottuaan nauraa kikatti Anni niin imelästi kepposelleen, että kyyneleet silmissä kiilsivät, mutta paimen-parkaa ei vain naurattanut. Hän ei tuntenut paimentapoja, eikä tiennyt paimenta aina ensimmäisnä paimenpäivänä kasteltavan. Senpä vuoksi seisoikin hän hetkisen Annin edessä, avossa suin ihmetellen, mitä moinen vastaanotto merkitsi. Jotain koivun oksilla opettamisesta oli hän kuullut Karja-Annin lorusta ja peläten kohta ryhdyttävän siihen toimeen, alkoi hän "mi saatua väkeä" juosta takaisin metsään, jättäen kaikki tuomisensa maalle maan hyviksi. — Maitomäen Tiina, joka Pekkoinensa talvellakin asui karjamökissä, oli juuri tulossa kesannolle Annia auttamaan, kun huomasi Jerikon väärillä säärillänsä viidakkoon päin pinttävän. Tiinasta oli pojan juoksu niin lystikästä, ett'ei hän malttanut itseään hillitä, vaan kädet polvia vasten purskahti hillimättömään nauruun. Sikke-muori, Pekan anoppi, ei myöskään jaksanut mökissä pysyä, vaan kiiruhti katsomaan: "miksi toisilla niin imelä säkki leuan alla oli," kuten hän sitten itse kertoi.
Metsänneidon tavoin oli kuitenkin poika jo pujahtanut pensasten peittoon, ennenkuin muori hänet ennätti nähdä. Siksipä tahtoikin Sikke-muori kärkkäästi tietää, mikä toisia "niin tyrskytti?"
Kuultuansa syyn siihen, piti hän pienen nuhdesaarnan Annille ja Tiinalle, kun olivat hänen "vanhan ämmän-rottelon pelolle narranneet, eikä edes tuota iloa pitänyt saada nähdäkkään."
"Eihän äitiä kukaan kutsunut tänne," muistutti Tiina hymyillen.
"Häh! — kutsunut? Kun tuota vielä olisitte kutsuneet," murisi Sikke-muori nyreissään — "ja toisekseen ole sinä vaiti. Oli minulla nuorikkona muutakin tekemistä, kuin tyhjällä nauramista, mutta tähän aikaan on nauru ja nästäytyminen naisten paraana työnä. Sentähden rankaiseekin Herra huonoilla ajoilla ja vilja "maast' ja merest'" vähenee, niinkuin kirja sanoo ja mikä lopuksi tulleekaan; — eikö jo kohta koittane tuomiopäivän lauantai ja silloin ne naurut loppuvat. Niin, niin ja nyt pelotitte sen poika paran pois metsään, vaikka minä jo panin puuron kuppiin ja Jumalan vilja saa taas jäähtyä aivan pahan päiväiseksi."
"Älkää nyt äiti-kulta taas tyhjästä toruko," sanoi Tiina, iskien Annille silmää, "kyllähän se poika pian takaisin tulee, jahka vain ensi säikäyksestään selviää." Sitten tiuskasi hän lähimmälle hatasarvelle "vat siihen" ja kyyristihe heruttelemaan Mansikkia. Sikke-muorinkin ruppastuuli haihtui vähitellen ja unohtui kokonaan, kun hän lehmisavun lähellä keksi paimenen kontin.
"Kyllä herra on täksi kesäksi saanut toimekkaamman paimenen, kuin viime kesäinen oli," sanoi Sikke-muori mielihyvillään. "Katsokaas, miten paljo rössyä se jo ensi päivänä on kotiin tuonut! Vispilä on, kuin ollakin pitää, hierin tulee tuosta hyvä, mutta nuo tohvelin tapaiset eivät ole mistään kotoisin. —"
Kentiesi olisi ämmä enemmänkin Jerikoa ylistellyt, jollei Karja-Anni siinä samassa tuskasta parkaisten olisi hypähtänyt ylös ja kaatanut vieressään olevaa maitohinkkiä, joka kaikeksi onneksi vielä oli tyhjä.
"Herr'estä ja varjele!" siunasi Sikke-muori ja alkoi udella: "mikä sinulle tuli Anni? — Vastaa hyvä lapsi; mikä se oli? Saitko sinä kohtauksen — no vastaa nyt jotain?"
"En, en, vaan tuo — tuo puri minua," sopersi Anni pelosta vaaleana ja vapisten osotti hän vieressään olevaa käärmettä.
"Mikä? Sano Herran nimessä mikä?" huusi hätään rientävä Tiinakin melkein yhtä säikähtyneenä, kuin Karja-Anni itsekin.
"Käärme, käärme," huokaili tyttö tuskissaan. "Ettekö näe; tuo kyy paholainen tuossa?"
"Voi hyväinen aika! Ja nyt sinä kuolet, kuin Viikunan vasikka viime kesänä," lausui Tiina osanottavasti.
"Niin, niin, jos ei apua saada. Voi, voi! Kuolla näin nuorena! Voi tokiinsa, enkähän minä vielä ole valmiskaan — ja entäs Lauri sitten —" tyttö hyrähti itkuun.
"Eikä ole edes lähimailla käärmeen jälen katsojaakaan," toimitti Tiina säälitellen.
"Eikös Sikke-muori osaa," kysyi Anni-raukka nihkuttaen.
"Mitä osaa? Luuletko sinä jumalaton minua noidaksi?" lausui Sikke-muori loukatun äänellä. "En minä, Luojan kiitos! taikoja tee, enkä loihtia osaa! Siunaa nyt vaan koreasti itsesi, tunnusta syntisi ja anna henkesi Herran haltuun," lisäsi hän, osottaen kepillään korkeuteen.
"Eihän minulla tietääkseni muita niin pahoja syntejä, ole, kuin — kuin — voih, miten se on vaikeaa," huokaili Anni ja tillahti taas itkuun.
"Tunnusta pois, se helpottaa lähtöäsi," kehoitti Sikke-muori, "tunnusta pois ujoilematta. Onko Lauri —?"
"Ei, ei Lauri, vaan minähän sitä itse. —"
"Mitä sinä itse onneton? Voi Anni-parka! mitä sinä," — tiedusti Tiina?
"Minä — sanokaa se Laurille, kun minusta aika jättää ja käskekää hänen ottamaan Miina; kyllä se on hyvä tyttö ja pitää niin paljo Laurista."
"Kyllä, kyllä, mutta mitäs meidän pitää Laurille sanoa. — Sano pian; sinä vapiset, kuin virran päällä — sano pian, sinulla ei näy enää paljon aikaa olevan elettävänä," tuumaili Sikke-muori.
"Sanokaa hänelle, että minä olen hänen joskus luullut pitävän Miinasta enämmän, kuin minusta ja siksihän minä olen Miinaa parjannut," sai Karja-Anni viimein lausutuksi.
"Oh! Eikö mitään muuta?" huoahti toiveissaan pettynyt vanhus, joka oli luullut Annin huulilta saavansa kuulla jonkun kauhean salaisuuden; mutta Tiina hengitti nyt kevyemmin.
Sillä välin oli Pekkakin, naisten hätähuudot kuultuaan, tullut kesannolle ja saatuaan vaimoltansa tietää mitä tapahtunut oli, kaivoi hän peltoon jokseenkin syvän kuopan, sillä vanhat upottivat aina käärmeen pureman jäsenen maahan. Karja-Anni kantaa retuutettiin sitte kuopan luo ja jalka pohkeineen peitettiin multaan.
Vakuutettuna keinonsa kunnollisuudesta lohdutteli Pekka naisia, ett'ei "ne kaikki taudit ole kuolemaksi," mutta epäillen pudistelivat naiset päätään. Varsinkin paipatti sairas itse selittäen: "ei se mahda auttaa, kun se ryökäle vielä pisti niin arkaan paikkaan, päkiäisen kohtaan. Aijai jai!" huudahti hän keskeyttäen itseään, "nyt tuntuu litistävän ja muutoinkin niin ilkeältä, että oikein sydäntä etoo."
Siinä sai nyt Anni istua kyköttää ja vähän väliä vastaella kysymyksiin: "tokko tuntuu vähääkään helpottavan; vieläkö sitä pakottaa: läätääkö hyvin?" ja muihin semmoisiin, joita hänelle milloin mikin läsnäolijoista teki. — Hankittuaan Annille niin paljo hoitoa, kuin mahdollista rupesi Pekka käärmettä etsimään. Eipä sitä kaukaa tarvinnutkaan hakea, sillä kuollut käärme pötkötti pihtinensä samalla paikalla, johon Jeriko oli sen kädestään singahduttanut ja jossa Karja-Anni oli sen päälle polkaissut.
"Mitä", äännähti Pekka "kuolluthan tämä onkin ja vieläpä pihtiinkin pantu?"
"Mikä," huudahtivat naiset yhteen ääneen, "mikä? käärmekö?"
"Niin justiinsa käärme," myönsi Pekka myhäillen.
"No, mutta mitenkäpäs se kuolleena olisi Annia purrut," arveli Tiina?
"Siinäpä se juuri temppu onkin," vastasi Pekka, "eikö tuo liene koko hätä ollut eukkoväen hätäilyä ja Anni pelkästä säikähdyksestä parahtanut?"
"En, en! Kyllä se purasi ja niin kipeästi purasikin, että oikein se sydäntäni vihlasi ja tuntuuhan koko jalka vieläkin olevan turtana," puolusti Anni itseään, koettaen, vaikka turhaan, haavaa näyttääkseen riuhtoa jalkaansa irti.
"Vieläkös mitä," väitti tuo itsepäinen Pekka, "sinä vain säikähdit, kun satuit polkasemaan sen päälle ja näit madon."
"Hupsista pussiin ja pussin suu auki! Mitenkähän olisi sen päälle sattunut polkasemaan, kyykkämyisissäänhän hän oli koko ajan," arveli Sikke-muori hyvin viisaan näköisenä.
"Miten lienee niehentäytynyt, sillä sehän on kai ihan varmaa, jott'ei käärme itsestään ole pihtiin tunkeutunut," intti Pekka yhä.
"Kukas sen siihen olisi pannut?" kysyi Anni ylönkatseellisesti ja aivan terveenä tuli hän nyt, vankeudestaan päässeenä, luultua kyytä lähemmin tarkastelemaan. Sikke-muori katseli sitä myöskin ja puhkesi lausumaan: "voi hupakko itseäs! Johan minä sitä arvelinkin — vaskitsahan tuo on koko käärmeesi. — Eihän vaskikäärme ketään pure, eikä se olekaan mato, se vain syö myrkyn pois ruohoista," selitti hän Karja-Anniin kääntyen.
Hiukan nolona myönsi Karja-Anni viimeinkin Pekalle: "en minä sitä enää niin tarkoilleen muista, tunsinko sen juuri pistävän jalkaani, mutta ihan olin pyörtyä, kuin sen näin."
"Niin säikähdyksestä," tuumaili Pekka, "ja toisillakin oli vielä nenän pää pelosta valkeana. Semmoisia hätä kelloja te olette kaikki."
"Kyllä minulla oli todellakin sydän kintaan peukalossa," sanoi Tiina, "mutta kuka kumma sen on mahtanut pihtiin panna?"
"Kukas muut, kuin se pojan heittiö sen olisi siihen tuonut," päätti Anni ja jatkoi innokkaasti "ansaitsisi saada aika lailla koivurieskaa se hylky, kun semmoisen sekamelskan aikaan sai. Ja nyt se herja luultavasti makeasti nauraa kolttoselleen jonkun pehkon kupeessa, kun sai minut niin säikäytetyksi, jotta kuolevani luulin, mutta tulehan kotiin, kyllä minä sinua siitä nauratan, vekkuli!"
"Ole tuossa äystäämättä," kielsi Tiina nauraen, "hyväpä tuo oli, että päästiin kerrankin selville millä kannalla asiasi Laurin kanssa on. —"
"Ole vaiti," tiuskasi Karja-Anni punehtuen ja rupesi työhönsä.
"Kas sitä poikaa vaan," puuttui Sikke-muori puheesen, "se toki ottaa neuvon varteen, eikä unhota, niinkuin viime-kesäinen paimen. Kun oikein muistan, niin minähän hänen käskinkin käärmeen tuomaan kotiin, jos semmoisen yhdyttäisi. — Jos näätte", pitkitti hän unhottaen kokonaan, "ett'ei hän, Luojan kiitos! taikoja tee, eikä loihtia osaa, "jos näätte, käärmeen saa ensimmäisenä paimen-päivänä lehmisavussa poltetuksi, niin saa niiltä, sen kesän varsinkin rauhassa olla. Sitten muori tunki käärmeen tulehen pihtineen päivineen ja haltioissaan, toisten nauruksi teukalehtaen, höpisi polttaessaan:
"Mato musta maan alainen,
Toukka tuonen karvallinen;
Jospa nostat nokkoasi,
Häilähdytät hänteäsi,
Tungen sun tuohuksen tulehen.
Panen papin valkeahan,
Jos tulet tuville näille,
Matelet mataramaille;
Pistän pihtihin isäsi,
Pulikkahan emosipuolen. —
Pistänet minun lihoa,
Vunukoita vaimon vanhan;
Tapan silma (sinut)taioillani,
Pakahdutan pulmillani. —
Purret minun karjojani,
Maidon tuojia mokoma,
Käytän sun kärytulessa,
Aalloissa Aluejärven;
Kun et tuostana totelle,
Vääjänne väheäkänä,
Vien sun viime taivosehen
Ukon tulihin tuherran.
Pysy mato poikempana
Kulon alla kurja lintu,
Pure puita pökkelöitä,
Rauskuta Raunio-kiviä,
Älä meitä, älä muita,
Eikä meidän maitosuita; —
Tunge pääsi turpehesen,
Mene mättähän sisälle,
Siellähän sinun majasi,
Asuntosi ankeloinen. —
Tiedän sykkä synnyntäsi,
Maan on kammo kasvantasi,
Oot sä suusta Syöjättären,
Hiiden kuolasta kotoisin,
Siksi pala pihtinesi,
Hiserry häjy-niminen."
"Voi anoppiparka", lausui Pekka nauruansa pidättäen, "ei ne nuo temput nyt enää mitään auta, niiden aika on ollut ja mennyt".
"Sepähän nähtäneen", tuumaili muori, keräillen Jerikon tuomia tavaroita ja ihmetellen, miten tottelevainen, toimekas ja kiltti lapsi tuo uusi paimen oli.
"Kiltti? Kyllä onkin koko kiltti", matki Karja-Anni, "hilaa metsästä kaikenlaista roskaa ihmisten peloksi — ja mihin lienee nyt vielä juossutkaan. Jäähdyttää puuronsakin pilalle ja nälkähän sillä raukalla varmaankin jo on, kun on koko pitkän päivän saanut karjan kanssa kulkea. Oikein käy säälikseni poika parka etenkin, kun hän näyttää kivuloiselta ja äitinsä kuului niin pahasti pitävän häntä."
Silloin Karja-Anni oli saanut Viikunan lypsetyksi ja melkein kyynelsilmin hän nyt kelkkeällä äänellänsä huutaa huhautti: "Jerikooo! Jeriko hoi! Puurosi jäähtyy; tule pooois, puurosi jäähtyy!" — Semmoinen oikea Huhtikuun päivä on naisen sydän, — myrskyä ja päiväpaistetta!