I
Kylvettyään viimeisen ohrasitkaimensa Suvannon isäntä istahti peltonsa penkereelle huoahtamaan. Sattuipa hänen katseensa osumaan pellon alla olevalle lakealle niitylle ja kun näki siellä rotevan miehen suokirveellä iskevän ojan ääriviivaa harmaaseen rahkasuohon, vetäytyi isännän suu hymyyn, niinkuin tämä näky olisi johtanut hänen mieleensä jotakin huvittavaa. Hän nousi ja lähti kävelemään pellon ulkoaidan takaa johtavaa polkua metsään päin. Jonkun matkaa kuljettuaan hän tuli pienen aukeaman laitaan, jonka keskellä kyyhöttävä pieni harmaa mökki erosi kaltaisistaan sikäli, että tuvan päätyyn oli pystytetty korkeimman korpikuusen rungosta tehty suhteettoman pitkä salko. Sen yläosaan oli kiinnitetty ristiin kaksi pitkää nuolta, joista punaiseksi maalattu tähtäsi terävällä kärjellään pohjoista, sinisen ampuessa länttä kohti. Näiden yläpuolella oli ristissä kaksi lyhyempää nuolta väli-ilmansuuntia osoittamassa. Salon yläpäähän oli rautaiseen karaan kiinnitetty vihreäksi värjätty väkkärä mustine pitkine harakanpyrstöineen, ja ylinnä taivaan tuulissa kiekui viirinlehdellä iso punainen kukko.
Isännän astuessa tupaan istui akkunan pielessä paitahihasillaan vanha mies, syventyneenä kirjan tutkimiseen näköjään niin kiinteästi, ettei ollut huomaavinaankaan vieraan tuloa. Vihdoin hän kuitenkin heitti silmälasiensa yli katseen tulijaan, sulki arvokkaan hitaasti punakantisen kirjansa ja ripusti sen akkunan keskipuitteeseen riippumaan.
»Sanaa se mies vain katselee. Minkälaista kesän kuria Simon almanakka lupaa?» kysäisi isäntä tervehdittyään.
Hetkisen mietittyään Simo ruiskautti suustansa mustan syljen yhtä mustalle lattialle.
»Eipä juuri tuon parempaa. Vaan eikö tuo luvanne isännän almanakka samaa kuin minunkin», vastasi hän jotenkin tylysti.
»Kylläpä niin, mutta se on tuo almanakka, niinkuin tuo raamattukin, pienin ja isoin kirja, semmoista visaa, että niiden viisaudesta ei joka mies urkkaa otakkaan.»
Vasemman suupielen vetäytyessä tuskin huomattavaan hymyyn Simo nyökäytti hyväksyvästi päätänsä, mutta samalla hän heittää luinautti isäntään epäluuloisen katseen, olisiko tämän turpeassa naamassa vilppiä huomattavissa, ja ojensi vieraalle vaieten tupakkakukkaronsa.
»Tuntuu olevankin hyvin ruokaisaa kessua Simon kukkarossa», kehahti isäntä. »Omia kasvuja kai?»
»Omien nurkkain tuotteita ovat.»
Vaiettiin hetkinen, piiput höyrysivät.
»Vai sateista kesää se Simo ennustaa», alkoi taas isäntä, mutta hänen ilmeessään ja äänensävyssään tuntui olevan jotakin kaksimielistä, jota Simo ei ymmärtänyt.
»Roskaisia ilmoja enimmäkseen», vakuutti hän.
Simo piti itseään kylän ainoana oikeana ilmain ennustajana ja hymähteli ylemmyytensä tuntien pikku tietäjäin lapsellisen haparoiville ennustusyrityksille. Pyytämättä hän kertoi isännälle alkaneen kesän ilmoista, milloin on poutasilmää sen verran, että kiirettä pitäen ehtii jotenkuten saada heinät latoon, milloin ruis heilimöi ja leikattavaksi kypsyy. Melkein huomaamatta hän siirtyi nykyisyydestä menneisyyteen, kuvaillen pääpiirtein koko entisen elämänsä:
»Isäni, mainittava ilmain ennustaja hänkin, nukahti jo minun nuorena ollessani. Mutta mahti ei mennyt maan rakoon, sillä ukko ehti jättää tietonsa perinnöksi minulle — muuta perintöä hänellä, lukuun ottamatta tätä polvesta polveen kulkeutunutta visaista piippua, ei ollut pojallensa jättääkään. Raadoin sitten renkinä, rakensin ja raivasin oman mökin, otin akan ja lehmän, ja niitä isältä saamiani tietoja omilla havainnoillani ja kokemuksillani kartuttaen aloin itsekin ilmoja ennustella, yleten sillä alalla vähitellen isän arvoon, ehkäpä askelta ylemmäksikin. Almanakat, varsinkaan nykyaikaiset, eivät tiedä ilmoista juuri hölynpölyä. Sen verran tuolla nyt näkyy kuitenkin harinetta olevan, että tänä vuonna ajetaan joulukirkkoon paukkuvassa pakkasessa.»
»Mistä Simo sen tietää?» tutkaisi isäntä.
Simo otti almanakan akkunan puitteesta ja näytti tupakkakukkaronsa neulalla isännälle kyseenalaista kohtaa.
»Jupiter, peeveli, näkyy kiertävän kuuta kuin paarma nautaa.»
»Se näet paarma siellä ylhäällä tietää pakkasta, mutta täällä alhaalla hellettä?»
»Niinpä. Eivät yksin pienet almanakat, vaan taivas ja maa ovat ne avarat kirjat, joista minä läksyni luen. Tosin voin minäkin joskus erehtyä, mutta se johtuu siitä, että on niin ylen paljon muistettavaa. Jos olisin pännämies, että voisin panna paperille havaintoni eikä olisi pakko säilyttää niitä pelkän muistin varassa, niin olisinpa, totta vie, näissä ilma-asioissa melkein yhtä erehtymätön kuin…»
»Kuin kuka?»
Simo ei vastannut mitään. Hänen itsekehumistaan kuullessaan isäntä oli malttamattomana odottanut sen loppua ja itsekseen ajatellut: Lointele mitä lointelet, mutta annahan kun minäkin laukaisen tietoni esiin, niin eiköhän mahtisi masennu.
»On se nyt tullut uusi rohveetta tänne meidän kylään», sanoi hän teeskennellyn välinpitämättömästi ja vilkaisi syrjäsilmällä Simoon, nähdäkseen millaisen vaikutuksen uutinen häneen tekisi.
Simo nykäisi savua suunsa täyteen, ikäänkuin varautuen olisi tahtonut imaista henkeensä esi-isiensä vanhaa viisautta perintöpiipustansa. Mutta pian hän kuitenkin rauhoittui ja päätänsä halveksivasti keikauttaen puhaltaa pössäytti savun suustansa ilmaan.
»Minulla on ollut kilpailijoita ja kadehtijoita ilmeisen ikäni. Joku kollo on saattanut niiden ennustuksiin aluksi uskoakin — uusi pappihan on sellaisten mielestä aina entistä etevämpi — mutta pian on tuhmempikin tullut älyämään, että näiden nousukkaiden tiedot ovat yhtä keveitä ja olemattomia kuin tuo ilmassa leijaileva haiku… Vai niin… vai uusi rohveetta… No, mitä se on miehiään? Ja mistä se on tänne tullut?»
»Pohjalainen se sanoo olevansa.»
»Pohjalainen!»
»Jaska nimeltään. Se mies on saapastanut Suomet ja saaret ja kierrellessään kulkeutunut keväällä tänne tukinuittoon, mutta kun se työ nyt on loppunut, niin pyysi päästä meille maatöihin.»
»Tuleeko se viipymään kauankin teillä?» uteli Simo edelleen.
»Kai meillä työtä riittää, puskekoon päälle niin kauan kuin haluaa. Suo-ojan kaivua pyysi aluksi. Pohjalainen näkyy olevankin tekijä siinä työssä, mutta niinpä onkin mies möyrinyt isoimman osan ikäänsä kotipuolensa rannattomilla nevoilla. Se tämä Jaska ennustaa, päinvastoin kuin Simo, pikemminkin poutaista kesää.»
Simo naurahti:
»Vai poutaista. Mistähän merkeistä tuo sen on tietävinään?»
»Sanoo olevan itsellänsä lapintietoa.»
»Lapin!» pääsi Simon suusta hänen tahtomattansa kuin tuskainen parahdus ja visainen piippu putosi kourasta kolahtaen lattialle. Kuin raskaan taakan hartioita painaessa köyristyi hän kumaraan penkille, kyselemättä enää mitään. Isännän yrittäessä vielä jatkaa keskustelua ei hän saanut mitään vastausta, kuuli vain Simon pari kertaa huokaisevan kuin itsekseen:
»Vai uusi rohveetta… Vai lapintietoa…»
Painostavan hiljaisuuden jatkuessa alkoi ulkoa kuulua kellon kalkahduksia ja pari pitkää lehmän ammuntaa. Mölinän havahduttamana Simo kohoutui seisoalle ja vilkaistessaan akkunasta ulos hänen kasvonsa hiukan kirkastuivat.
»Näkyy tulevan sade huomiseksi», sanoi hän.
»Mistä Simo sen tietää?» kysyi isäntä.
»Lehikin suupieleen näkyy laitumella heinätukko tarttuneen.»
»Niinpähän näkyy», sanoi isäntä, hyvästeli ja lähti.