II
Vaimonsa kuoltua ja lapsiensa pesiydyttyä omiin mökkeihinsä oli Simo jo vuosikymmenen elänyt yksin tuvassaan, viljellyt pientä peltotilkkuansa, lypsänyt lehmänsä, leiponut leipänsä, pessyt pyykkinsä, sanalla sanoen ollut itse isäntänsä ja emäntänsä. Pienen, puutteen pyrkiessä yhtäältä luontoa lamauttamaan, antoi hänen yksinäiselle leski-elämälleen toisaalta tarpeellista vastapainoa voimakkaasti viehättävä tietoisuus siitä, että hän köyhyydestään ja ulkonaisesta vähäpätöisyydestään huolimatta oli, ainakin omasta mielestään, paikkakunnan arvokkain mies ja ainoa merkkihenkilö.
Mutta kun Simo nyt tänä iltana Lehikin lypsettyään ja maidon siivilöityään kallistihe maata vuoteelleen, ei uni tahtonut tulla ollenkaan. Yön hiljaisuudessa tuli mieleen raskaita ajatuksia, jotka kaikki lopuksi päätyivät Lappiin. Hän oli kuullut siitä maasta, sen noidista ja tietäjistä ihmeellisiä kertomuksia, olipa hänellä itselläkin ollut aikoinaan salainen kaipuu päästä kerran siellä käymään ja ammentamaan viisautta suuren tiedon lähteestä. Muistellessaan syksyisiä ja talvisia revontulia, jotka kaukana Turjan taivaalla leimusivat, syttyivät, sammuivat, vaihtoivat väriä ja nuolaisivat tulisilla kielillään väliin keskitaivaankin kelmeää kupua, tunsi hän vapisuttavaa nöyryyttä, melkeinpä jumalallista kunnioitusta Lappia kohtaan.
— Se mies, Jaska, on siellä ollut…
Verratessaan itseänsä häneen Simo tunsi käpristyvänsä kokoon ja omat tietonsa kutistuvan melkein olemattomiksi. Kun hän vihdoin aamupuolella yötä raukesi unentoreeseen, alkoi uunin päältä kumottaa valonkajastusta, mutta kun hän yritti lähteä kiukaalla syttyneitä päreitä sammuttamaan, ei hän päässytkään vuoteestaan ylös. Punaisten ja sinisten liekkien jo mustaa kattoa lipoessa aukeni ovi ja Suvannon isännän kera astui sisään nahkapukuinen, mustapartainen lappalainen, kapsahti polvilleen hänen rintansa päälle ja puristi makaajaa kurkusta, niin että henki oli salpautua, isännän penkillä nauraa höröttäessä. Äärimmilleen voimiaan ponnistaen onnistui Simo vihdoin vapautumaan lappalaisen otteesta ja heräsi omaan kiljaisuunsa. Painajaista peläten hän ei uskaltanut enää nukkua.
Suvannon isännän ilmoitus uuden ennustajan tulosta kylään oli pisto Simon arimpaan kohtaan. Mutta kun hänellä pohjalaisen ennustuskyvystä ei ollut omakohtaista varmuutta, ei uteliaisuus ja jäytävä epätietoisuus antaneet hänelle hetkenkään rauhaa, vaan hänen piti heti aamuaskareensa toimitettuaan lähteä vartavasten tämän työmaalle, urkkiakseen edes jotakin tietoa kilpailijastaan.
Aluksi molemmat ennustajat vilkuilivat uteliaina ja epäluuloisina toisiansa, puhellen väkinäisesti vain jonkinjoutavia. Mutta kun Simo lopuksi koetti kiertäin kaartain kääntää keskustelua ilmain ennustuksen alalle, hymähteli pohjalainen vain salaperäisesti, käestämättä asiaan sen enempää. Ikäänkuin huomauttaakseen, että hän ei ole halukas niistä asioista keskustelemaan, hän alkoi ääneti pistellä lapiollaan suo-ojaa.
Simo lähti paluumatkalle. Sen sijaan, että olisi saanut mieltä kalvavan tiedonhalunsa tyydytetyksi, tuotti hänelle vain lisää aprikoimista ja päänvaivaa se seikka, oliko pohjalaisen vaiteliaisuuteen syynä se, että hän pelkäsi asiantuntijan läsnä ollessa puhuvansa itsensä pussiin, vai olisiko luullut Simon oppiakseen tietoja utelevan. Tai olisiko hän — niinkuin vähän näytti — pitänyt Simoa niin mitättömänä, että arvonsa ei sallinut ruveta moisen kanssa keskustelemaan niin syvällisistä asioista. Oli miten oli, sellainen loppuvaikutelma jäi Simon mieleen, että heille kahdelle kerran tulee yhteenotto, milloin tulleekin. Ja se kamppailu tulee olemaan ratkaiseva ja hävinneelle niin perin musertava, että se ei ikinä siitä notkosta nouse. Kahta tasaväkistä ennustajaa ei voi olla samassa kylässä. Mutta kumpi kaatuu jalustaltaan? Jos kävisi niin onnettomasti, että hän itse keikahtaisi, jos se ainoa side, mikä häntä vielä elämään kiinnittää: ilmain ennustaminen ja sen tuottama kunnia, katkaistaisiin, niin parasta olisi haudan aueta sinä päivänä ja hänen, Simon, astua häpeäänsä piiloon mullan alle. Mutta eihän ole vielä sanottu, kumpi kaatuu. On nyt vain terästettävä aseitansa, on kiinnitettävä katseensa entistä terävämmin viiriin ja väkkärään, maan ja taivaan merkkeihin. Mutta ikävintä on, että muisti tahtoo tylsistyä. Ollappa nyt kirjoitustaito! Ei tullut kysyttyä, osanneeko pohjalainen kirjoittaa, mutta jos se osaa, niin sillä on siinä terävä tutkain, jota hänellä ei ole. Hyviä, perhana ollen, ovat koulut sittenkin, vaikka olen aina niitä vastaan jurnuttanut.
Näin ajatellessaan Simo käveli hitaasti kotipolkuansa eteenpäin, seisahtui viimein kokonaan ja otsan rypistyessä yhä ankarampiin kureisiin mietti kotvan aikaa. Mutta vähitellen alkoi hymy lientää katkeria piirteitä, kunnes yht’äkkiä onnellinen ajatus leimahti kirkkaana salamana aivojen läpi. Lyöden sormillaan näppiä ilmassa hän ihan ääneen huudahti:
»Raakeli!»
Iloisena tästä keksinnöstään hän tupaansa mennessään melkein hypähteli.
Saman päivän iltapuolella oli Simo taas matkalla, kulkien tällä kertaa erästä toista polkua naapurimökkiin, jossa hänen tyttärensä emännöi ja pyysi torpan tyttöstä Raakelia saapumaan ensi pyhänä luoksensa, ilmoittamatta asiastaan muuta kuin että se oli hyvin tähdellistä.
Kun tyttö sunnuntai-aamuna tuli vaarin luokse, kaivoi Simo asian aluksi piipunperät poskeensa, ripusti silmälasit nenälleen, istuutui pöydän päähän ja sanoi juhlallisen painokkaasti:
»Raakeli!»
Tyttönen hiukan hätkähti ja katsoi kysyvästi, melkeinpä pelokkaasti vaarin vakavaan naamaan ja välkähteleviin silmälaseihin.
»Raakeli», jatkoi vaari hetkisen vaiettuaan. »Sinä olet saanut kulkea opintiellä, jota onnea meillä vanhoilla ei ole ollut. Vanhempasi ovat vähillä varoillaan evästäneet ja kustantaneet sinut kiertokouluun, josta sinulla kai on jo ulosoppineen petyykit taskussasi. Sinä osaat kirjoittaa, luet kuin pappi, taidat useita vieraita kieliä — kontinkielet, vitinkielet, riankielet ja mitä kaikkia lienevätkään. Mutta en minä niistä, kielistä, minulle riittää, kunhan opin auttavasti kirjoittamaankin.»
»Kirjoittamaan!» huudahti tyttö. »Aikooko vaarikin mennä kiertokouluun?»
Vastaamatta mitään tytön hieman pilkalliseen kysymykseen sanoi Simo taas:
»Raakeli!»
»No mitä sitten?» kysyi tyttö hiukan kärsimättömästi.
»Otappas rihvelitauluni, jonka eilen puodista ostin, tuolta seinältä ja tule tänne penkille minun viereeni.»
Raakeli asettui penkille polvilleen vaarin viereen, kyynärpäät pöydällä ja kivitaulu edessänsä.
»Teeppäs nyt tuohon joku puustavi», pyysi Simo.
»Mikä puustavi?»
»Kai sitä on i:stä alettava.»
Kun Raakeli oli tehnyt kirjaimen, yllätti vaarin niin voimakas, äkillinen mielenliikutus, että hänen leukansa tärähteli ja silmät kävivät vesikierteelle.
»Muistui tässä mieleeni», puhui hän itkunsekaisella äänellä kuin mielenliikutuksensa selitykseksi, »muistui mieleeni se kaukainen sunnuntai-aamu, jolloin äitini alkoi minua opettaa lukemaan ja näytti minulle tikulla ensi kerran i:tä aapisesta. Nyt, kun alan tulla toistamiseen lapseksi, opettaa minulle i:tä tyttäreni tytär.»
Hän alkoi Raakelin tekemän mallin mukaan piirtää kirjainta vedet silmissä. Kivikynä ritisi ja ylöspäin työntää juruutettaessa kirkui niin ilkeästi, että hampaita vihloi, taulun pinnasta kirposi kirppuina pieniä sirusia, käsi alkoi vapista ja hiki kihota otsaan. Mutta i:n pistettä tehdessä kuului: rits! ja kivikynä oli poikki.
»Ei saa painaa kovasti, niin sanoi opettajakin koulussa», neuvoi
Raakeli.
»Eihän se kyllä kynä ole aatran kurki painettavaksi eikä sen jälkien tarvitse olla juuri pellon vakojen syvyisiä, mutta se on raskas työmiehen käsi», puolusteli vaari.
Käyttäen pyyhkeenä paitansa hihaa hän hankasi pois ensimmäisen tekeleensä kyynelkarpalolla, joka hänen tietämättään tipahti silmästä taululle, teroitti puukollaan kynän ja yritti uudestaan. Kun hän sitten kotvan yksin harjoiteltuaan näytti ujostellen kuin koulupoika ensimmäisiä aikaansaannoksiaan alkamallaan vaikealla tiellä, silmissä nöyrä, melkein armoa anova ilme, täytyi Raakelin myöntää, että jotkut noista viivoista muistuttivat i:tä, mutta useimmista ei tiennyt, mitä ne mahtoivat olla. Pitkiä ne vain olivat, puolen taulun korkuisia, pisteetkin päissä pitempiä kuin tavallinen i.
Siitä se alkoi. Vaarista ja Raakelista tuli siksi kesäksi hyvin läheiset toverit. Kaiket pyhät ja usein arki-iltoinakin he istuivat päät yhdessä tuvan pöydän päässä ja pitivät koulua, Raakeli opettajana ja vaari oppilaana. Tytön kävi väliin oikein sääliksi vaarin väsymätön vaivannäkö. Ei hän luullut niin iäkkään miehen oppivan enää ollenkaan kirjoittamaan jäykillä sormillaan, jotka jo alkoivat vanhuuttaan vapista. Mutta siitä näki, että kun on oikea peräänantamaton into ja ahkeruus ja usko asiansa onnistumiseen, niin vuortenkin pitää tieltä väistymän.
Mikkelin päivään mennessä oli Simo jotenkuten oppinut kaikki pienet kirjaimet ja lisäksi numerot. Kun Raakeli silloin haukotellen huomautti, että nyt pitäisi kai sitten alkaa isoja kirjaimia harjoitella, sanoi vaari, että niiden oppimiseen ei taitaisi hänen lyhyt jäljellä oleva elämänsä enää riittää, eikä se ole tarpeellistakaan, hänen tarkoituksiinsa välttää, kunhan osaa pienetkin puustavit ja numerot.
Simolla oli nyt bailussansa se terävä tutkain, jota hän oli kaivannut. Urkittuaan lisäksi tietoonsa, että pohjalaiselta se puuttui kokonaan, saattoi hän mielestänsä katsoa luottamuksella tulevaisuuteen.
III
Siitä puhuttiin ensin kotikylässä, sitten naapurikylissä ja lie siitä kulkijoitten kera levinnyt huhu rajapitäjiin asti — Simon ja Jaskan vedonlyönnistä. Oli vihdoinkin tapahtunut se välttämätön yhteenotto, jota Simo oli jo vuosikauden jännittyneenä odottanut. Eräänä keväisenä pyhäiltana oli kylän miesväkeä tapansa mukaan kokoutunut Suvannon tupaan, Simo ja Jaska muiden mukana. Usuttaakseen ennustajat yhteen oli muuan mies aluksi kysäissyt, tietävätkö nämä, millaisia tämän kesän ilmat tulevat olemaan. Heidän viimekeväiset ennustuksensahan olivat yhtä ristiriitaisia kuin kesän sekalaiset säätkin, niin että kumpikaan ei oikeastaan voittanut, pikemminkin joutuivat molemmat häviölle.
»Kypsää tulee», oli Simo heti tokaissut, vieläpä sanonut tarkalleen sen kesäisen yönkin, jolloin halla vierailee.
Pohjalainen oli silloin pilkallisesti nauraa hohottanut ja sanonut:
»Vai kypsää! Ei pakkasesta puhettakaan ennen syksyä.»
»Annatko tervata pääsi, jos ennustukseni toteutuu?» oli Simo suuttuneena kysäissyt.
»Annatkos sinä tervata, jos se ei toteudu?»
»Saat tervata vaikka…»
Siitä oli kehittynyt kiivas sananvaihto, jossa kumpikaan puoli ei peräytynyt askeltakaan väitteestään. Osoittaakseen ylemmyyttään oli pohjalainen vedonnut ainaiseen lapintietoonsa. Mutta Simo oli siihen vastaukseksi letkauttanut, että semmoisen miehen, joka on niin tökerö, ettei vielä nykyisenä opin ja sivistyksen aikana osaa kirjoittaa edes nimeänsä, olisi viisainta olla ennustelematta mitään ja parasta pysytellä vain lapionsa ja suopiilunsa varressa. Kun väittely ei näyttänyt johtavan mihinkään lopulliseen tulokseen, oli joku ehdottanut, että se ratkaistaisiin vedolla.
»Lyödään vain vetoa — litra korven kyyneliä», oli Simo heti ollut valmis.
Pohjalainen oli hiukan epäröinyt, mutta kun oli alkanut kuulua ääniä, että Jaskaa alkaa jänistää, oli hän ojentanut Simolle kätensä ja sanonut komeasti:
»Tuoss' on lapa, joka ei lotise.»
* * * * *
Simo oli pitkin vuotta varustautunut tätä aavistamaansa kohtausta varten. Hän oli tehnyt entistä tarkempia havainnolta ei ainoastaan päivillä, vaan monena talvisena pakkasyönäkin. Hän oli seisoksinut ulkona tarkastamassa tähtiä ja erittäinkin linnunrataa, sen kirkkautta tai himmeyttä. Heti kirjoitusharjoituksensa päätettyään hän oli ostanut sinikantisen vihon ja kirjoittanut siihen muistiin kaikki, mikä ilmain ennustamisen kannalta oli vähänkin tärkeää — järvien jäätymiset, ensimmäiset lumet, kaikki kolme kaarnatuulta, mutta ennen kaikkea sen harsonhienon usvan, jonka hän eräänä talvisena pakkasaamuna oli huomannut hiljaa aaltoillen ja kevyenä kuin henki kulkevan aivan hangen pintaa pitkin, kesäistä hallaa ennustaen. Hän säilytti muistiinpanovihkoaan arkussansa lukon takana, ettei vain kukaan pääsisi hänen tietojansa varastamaan. Se oli kuitenkin tarpeetonta varovaisuutta, sillä tuskin kukaan muu olisi Simon kirjoituksesta saanut selkoa kuin hän itse — kirjoituksesta, jossa ei näyttänyt olevan alkua ei loppua, ei sanoja eikä lauseita, ei muuta kuin rivi riviltä jatkuen pelkkiä pieniä kirjaimia muistuttavia vapisevan käden piirtämiä koukerolta erillään toisistansa, joukossa aina väliin numeroita merkkipäiviä näyttämässä.
Aluksi ei oikein tiedetty, kumpaa ennustajaa pitäisi uskoa, molemmat kun olivat arvossa pidettyjä ja tuntuivat tasaväkisiltä. Jotkut, mielestään valistuneimmat, kohauttivat halveksien olkaansa koko jutulle eivätkä olleet uskovinaan kumpaakaan, mutta kun leiväksien tarvitsija meni näiltä epäilijöiltä rahallaan viljaa pyytämään, pysyivät eloaittojen ovet tiukasti kiinni.
— Eipä tässä tiedä myyskennellä, ei olla vielä uutisessa.
Vedonlyönnistään Simo ja Jaska eivät jälkeenpäin maininneet mitään vahingossakaan eivätkä käestäneet sanallakaan, kun muut sen puheeksi ottivat. Karttaen toisiaan kuin ilmiviholliset he eivät sen jälkeen vaihtaneet keskenään yhtään sanaa, mutta kaikesta näki, että he sitä paljon ajattelivat, lienevätkö mitään muuta ajatelleetkaan. Asianomaisten itsensä vaietessa puhuttiin heidän vedostaan sivullisten kesken sitä enemmän. Kuta lähemmäksi kohtalokas määräaika läheni, sitä suuremmaksi kasvoi mielten jännitys. Jakauduttiin kahteen vastakkaiseen leiriin: Simon ja Jaskan puolueisiin, lyötiin sivuvetoja, väiteltiin vihaan asti ja kerrottiinpa parin kiistelijän kerran kuumentuneen siihen määrin, että iskivät toistensa takin kauluksiin kiinni. Simon kannattajia olivat kaikki ne, jotka kotipaikan kunnian vuoksi toivoivat voittoa oman kylän miehelle eivätkä olisi suoneet sen joutuvan vieraalle, maailman kuljeksijalle, joka ilmankin pyrki kohtelemaan sydän maalaisia yliolkaisesti. Pohjalaisen puolella oli taas niiden myötätunto, joilla itsellään oli pelissä peltonsa panoksena, niin mielellään kuin olisivat Simolle voiton suoneetkin, kun se vain olisi voinut tapahtua heille vahinkoa tuottamatta. Kaikkein kiihkeimpiä Jaskan puoluelaisia olivat kuitenkin Simon kadehtijat, jotka myrtyneessä mielessään kostoa hautoen toivoivat vaikkapa vieraankin voittavan heidän kukistajansa, kun eivät itse kyenneet sitä tekemään.
Tuli vihdoin kiistanalaisen yön aattopäivä. Jo pari edellistä vuorokautta oli pohjoinen tuulla reuhunut kylmästi, rivauttaen väliin rakeitakin, eikä tyyntymisestä näyttänyt olevan tietoakaan, päinvastoin tuntui tuuli yhä vain yltyvän miltei myrskyksi. Pitkä salko Simon rysähtelevän tuvan päädyssä heilui kuin ruoko. Kirkuen ruosteisissa saranoissaan leipoi viirinlehti ilmaa kahdenpuolen, hullaantuipa väliin pyörimään ympärikin, ja vonkuen hyrräävät väkkärän siivet näyttivät harmaalta sumuympyrältä.
Simo ei yrittänytkään työhön sinä päivänä. Levottomana hän vain katseli taivaalla ajelehtivia kolkkoja pilviröykkiöitä. Enteet olivat sekä hyvät että huonot. Oli niin kylmä, että käsiä paleli. Tarvitseisi nyt vain kuoraista taivaan selkeäksi ja tuulen tyyntyä, niin…
— Mutta entäpä jos ei kuoraisekaan? Entäpä jos tuuli ei tyynnykään?
Tuskaksi kasvavalla levottomuudella oli Simo päivän kuluessa tehnyt ajatuksissaan lukemattomia kertoja nuo tärkeät kysymykset, mutta ei vielä iltaan mennessä ollut saanut niihin muuta kuin kielteisen vastauksen. Tosin oli tuuli melkolailla asettunut, mutta taivas pysyi yhä pilvessä. Ja pilvessä oli Simon mielikin. Hän ei voinut viipyä enää tupansa luona, jossa metsien ympäröimä näköpiiri oli ahdas, hän puki turkin ylleen, painoi karvalakin korvilleen ja meni läheiselle mäelle tähyämään, eikö etäämmältä alkaisi jo pohjoinen taivaanranta kirkastua. Mutta seestymisestä ei näkynyt merkkiäkään.
Lämpimistä varusteista huolimatta Simoa alkoi vapisuttaa, niinkuin hänellä olisi vilu. Hän oli itse alkanut väittelyn, ensimmäisenä tarjonnut vetoa, vieläpä luvannut antaa tervata päänsä, jos häviölle joutuisi. Hänelle naurettaisiin, häntä pilkattaisiin — hänen ennustajamaineensa olisi iäksi mennyttä, vieläpä hän vetäisi samaan häpeän kiuluun muitakin mukanansa. Simo arvasi, ettei hän ole ainoa, joka tänä yönä valvoo. Hänen entiset kannattajansa nyt varmaankin sadattelevat ja kiroilevat häntä, kun tuli mokomaa ennustajaa uskotuksi ja sen puolesta vielä vetojakin lyödyksi. Mutta Jaska ja hänen puoluelaisensa riemuitsevat. Ärjähtäen kuin sydämeen haavoitettuna Simo sormet koukussa teki käsillään ylhäältä alaspäin voimakkaan, repäisevän liikkeen, niinkuin olisi tahtonut kiskaista pilvet alas. Mutta tuntien voimattomuutensa millään tavoin vaikuttaa asiain menoon hän masentuneena käänsi tönkön, toivottoman katseensa erään läheisen männyn oksaan, ikäänkuin viimeiseen pelastuksen kallioon, ja kouraisi kädellään turkkinsa taskua, kunnes painui kyynäskolkkasilleen polviensa varaan, pää alas hervahtaneena.
Siitä asennostaan Simo lysähti polvilleen, pani kätensä ristiin rinnalleen ja kasvot pilviä kohti käännettyinä rukoili Jumalaa, että hän armossaan antaisi taivaan seestyä ja tuulen tyyntyä. Mutta sen pitäisi tapahtua heti, sillä — niinkuin Herrakin kai tietää — kesäinen yö on lyhyt. Simon tapana ei ollut rukoilla eikä hän sen tehoon nytkään jaksanut oikein uskoa, se oli hänelle vain hukkuvan viimeinen oljenkorsi. Eihän ota, jollei annakaan.
Mutta ihme tapahtui — niin uskoi ainakin Simo. Kun hän rukouksensa päätettyään oli hetkisen hyvin epäuskoisena odottanut sen seurauksia, alkoi pohjoisella taivaan rannalla kimmeltää hopeankirkas juova. Sitä mukaa kuin se pilven laidan kohentuessa laajeni, valkeni koko luonto, vaikenivat Simon kasvot ja kirkastui sydän. Hän kiitti Herraa tästä odottamattomasta armosta ja pyysi anteeksi äskeistä epäilystänsä.
Kun taivas oli kokonaan selkeytynyt ja Simo oli varma voitostansa, otti hän taskustaan perintöpiippunsa ja pani tupakaksi, huulet vetäytyivät hymyyn ja ruumista alkoi nytkäytellä hiljainen, äänetön nauru. Hän kuvitteli, kuinka Jaskan ja hänen kannattajiensa liian aikainen ilo nyt vaihtui vastakohdakseen ja hänen omien puoluelaistensa äskeinen parjaus rajattomaksi ylistykseksi. Hän oli näkevinään Jaskan lapintietoineen luikkivan kylästä öiseen aikaan häpeissään ja masennettuna, vähät tavaransa säkissä selässään — rehtinä pohjalaisena jätettyään kuitenkin hänelle jonkin luotettavan henkilön välityksellä häviämänsä pontikkapullon, jonka parissa hän sitten kaikessa hiljaisuudessa nauttii ja iloitsee tuvassaan voitostansa. Kun hän vähän myöhemmin — huomenna ei vielä sovi — menee kylään, katsovat kaikki kunnioittavasti häneen. Ja vielä kauan sen jälkeenkin, kun hän jo makaa vaimonsa vieressä kunniallisessa haudassansa, puhutaan hänestä ja luetaan hänen puisesta rististään nimet ja muistosanat: »Tässä lepää Haapalan kylän viimeinen rohveetta Simo Siimeoninpoika Kattainen ja rakas vaimonsa Vilhelmiina. — Simo oli eläessään niin etevä ilmain ennustaja, että hän kerrankin ihan tunnilleen tiesi hallan tulon ja löi laudalta lapinkin tiedot.» – – –
– Tiesi hallan tulon…!
Kuten äsken karmaisi Simon ruumista jälleen vilu ytimiin asti. Hänen silmänsä suurenivat ja niissä kuvastui kauhun ilme, kuin hän yht'äkkiä olisi nähnyt edessänsä hirveän näyn. Se näky oli kyllä jo ennenkin pyrkinyt nostamaan päätänsä, mutta Simolle oli oma itsensä, voittonsa ja kunniansa niin yksinvaltiaana, että kaiken muun täytyi väistyä niiden tieltä. Hän oli onnistunut sen tukahduttamaan tunnostaan sillä vetoomuksella, että eihän hän ole se, joka voi hallan nostaa tai sitä estää, hänen tehtävänsä on vain ennustaa. Mutta moiset verukkeet eivät nyt enää auttaneet. Hän oli kaiken aikaa sen vetonsa jälkeen toivonut hallaa, ja kun taivas suuressa laupeudessaan nähtävästi aikoi armahtaa ihmisparkoja, oli hän rukoillut sen tuloa. Simo katsoi peltoaan, jossa nyt vuoden leipä menee yhtenä yönä. Mutta sen lisäksi hän näki hengessään muita peltoja valkeiksi paleltuneina, mustiksi kärventyneitä perunamaita, nälkää, itkua, kyyneleitä. Ja syypää tähän kaikkeen oli hän, Simo, onnettomine rukouksineen.
Tämän suunnattoman painon raskauttamana Simo lankesi jälleen polvilleen ja rukoili, että Jumala kuulisi häntä vielä kerran ja antaisi pilvien peittää taivaan tai edes pienen tuulenhenkäyksen puhaltaa eloa tähän kauheaan kuolemanhiljaisuuteen. Ja yhtä kiihkeästi kuin hän äsken oli odottanut pohjoisen kirkastumista, toivoi hän nyt sieltä pilveä nousevaksi. Mutta vaikka Simon mielestä hänen tämän anomuksensa olisi pitänyt olla Herralle edellistä otollisempi, ei sitä nähtävästi otettu kuuleviin korviin; pilveä ei noussut eikä väkkärän siipi liikahtanutkaan.
Simo koetti kädellään maata, se tuntui kylmältä, mutta ei ollut vielä kuurassa näin ylhäältä. Hän kiiruhti mäen juurella olevan pienen vesilammikon rantaan. Siellä oli kaikki jo valkean härmän peitossa ja vesilammikon rantoja alkoi vetää hienoon jääriitteeseen. Sieltä ja täältä kuului salaperäistä ritinää ja napsahtelua.
— Kypsää tulee…
Kuin väsymyksen näännyttämänä Simo alkoi vaivaloisesti kavuta mäen rinnettä ylös. Päälle päästyään hän sortui maahan istualleen ja oli siinä kotvan aikaa näköjään tylsään välinpitämättömyyteen vaipuneena. Siitä ikäänkuin herättyään hänen seiväsjäykkä katseensa kääntyi toistamiseen äskeiseen männyn oksaan ja käsi otti turkin taskusta kotoa varatun nuoranpätkän. Mutta Simo ei ehtinyt kohmettuneilla käsillään saada vielä silmukkaa valmiiksi, kun varhainen aurinko jo nousi ja lintuset alkoivat laulaa ympäröivissä puissa. Vaikka hän tiesi, että auringon nousu tällaisen yön jälkeen oli kuin papin astuminen haudan partaalle siunaamaan vainajaa viimeiseen lepoon, hengähti kuitenkin kaikesta tästä lämmin elämän tuulahdus hirteen aikovan miehen synkkiin kuoleman-ajatuksiin. Iloinen viserrys johti mieleen: »Katsokaa taivaan lintuja, ei he kylvä eikä niitä, ei myös kokoo riiheen, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii heidät. Ettekö te paljoa enämpi ole kuin he?» Simo päätti jättää silmukan toistaiseksi ja katsoa ensin peltonsa valkenemista — sittenpähän selvinnee, mitä muuta on tehtävä. Eihän oksa siitä karkaa.
Aurinko nousi nousemistaan, sen säteet alkoivat lämmittää mäkeä ja vähitellen alaviakin maita, mutta hämmästyksekseen Simo ei huomannut rukiissaan mitään värinmuutosta. Hän pisti nuoran keskentekoisine silmukoineen taskuunsa, riensi pellolleen ja teki sen iloisen havainnon, että tähkät olivat säilyneet aivan vahingoittumattomina. Raskaan taakan pudotessa Simon sydämeltä hän rajussa riemussaan kahmaisi sylinsä täyteen rukiinkorsia ja pusersi niitä rintaansa vasten, hokien itsekseen:
»Jäähalla, jäähalla…»