I
Aattoillan auringon aletessa luoteiselle taivaan rannalle lähti Kattila-ahon perhe: Urpo ja Ulla, peltonsa penkereelle juhannuskokkoa polttamaan. Ulla otti aitan seinälaudalta pienen voipytyn ja ison kivikupin, joka oli täynnä harmaata vellintapaista seosta. Urpo kantaa roikotti varresta mustaa paistinpannua, toisessa kädessään isoa puulautasta. Perille tultua pisteli Urpo palavia tuohikäpryjä kokon alle, ja pian kohosivat liekit jytisten ilmaan, sininen savu puski suorana patsaana ylös, kaareutui siellä ylhäällä ja alkoi hitaasti kulkeutua asuttuja maita kohti kuin erämaan juhannusviestinä. Jossakin etäämpänä kuului käki kukkua helkyttävän.
»Oikein tämä nyt tuntuu juhlalliselta», sanoi Ulla, pitäen talvisesta tottumuksesta kämmeniään tulta vasten ja väliin hieraisten vastakkain, ikäänkuin niitä olisi palellut.
»Juhlalliseltapa tuntuu», myönsi Urpo, seisten selin tuleen, kädet selän takana ja piippu hampaissa, niinkuin olisi lämmitellyt talvisen takkatulen ääressä. »Se on tämä juhannus ja tuo joulu siinä yhtäläisiä, että aurinko niinä päivinä hipoo avaruuden äärimmäisiä rajoja, korkeinta vuorenhuippua ja syvintä laakson pohjaa.»
»Ihan niin. Se on taas kuusi kuukautta ponnistellut mäkeänsä ylöspäin yhä suurempaan kirkkauteen, mutta nyt se jälleen kääntää kelkkansa, eikä sitten muuta kuin anna huristaa alamäkeä päivä päivältä sakenevaa pimeyttä kohti, puoli vuotta.»
»Tottahan se sillekin kulkijalle mäki velkansa maksaa.»
»Ja sitä nousuansa ja laskuansa se on tehnyt hamasta maailman alusta — oikein päätä pyörryttää sitä ääretöntä aikaa ajatellessa. Mutta kerranhan ne senkin vaeltajan voimat väsähtävät. Kun kuusituhatta ajastaikaa on umpeen kulunut, laskee aurinko viimeisen mäkensä, ja silloin alkaa yhtäällä iankaikkinen, pilkkoisen pimeä yö ja toisaalla loppumaton, lämmin juhannuspäivä.»
»Entäs' kuu?» huomautti Urpo.
»Eikö tuo kyenne sitäkin lyhtyä sammuttamaan.»
»Kuka tuo?»
»Se joka on sen sytyttänytkin.»
»Hyvähän on valo ja suopealtahan tuntuu lämpökin, mutta luulisi yhtäkaikki alituisessa päivänpaahteessa hikiotsin joutilaana lekottelemisen ajan oloon maistuvan vähän miedolta näin viiman ja pakkasen puremalle eläjälle — paitsi ehkä kaikkein laiskimmalle, joka täällä on talvensa kuuman uunin päällä raukeasilmäisenä kissana virunut. Kuuluu olevan semmoisiakin maanpaikkoja, joissa ei lunta ole koskaan nähty, ja taas toisia, joissa ei muuta ole nähtykään. Olen väliin itsekseni mietiskellyt, että eiköpä pitäne sielläkin, ikuisuudessa, olla vähän samanlaiset olot: yksillä ainaiset suvensa, toisilla loppumattomat turjantalvensa ja kolmansilla kesänsä ja talvensa vaihdellen, aina sen mukaan, mihin kukin täällä ajallisessa elämässään on tottunut… Mahdettaneenko siellä, jossa on se ihailemasi ainainen juhannus, lettuja paistaa», huomautti Urpo.
»Hyvänen aika, kun tässä rupattaessa olin ihan unohtaa»,- huudahti mummo.
Ullalla oli tapana kahdesti vuodessa, joulu- ja juhannusaattoiltoina, paistaa ohukaisia. Se toimitus ja ohukaisten syöminen olikin näiden merkki-iltojen huippukohta. Hän nosti paistinpannun lopuilleen palaneen kokon hiilille ja sen lämmittyä laski siihen lusikankärjellä voinokareen. Rasvan kärähtäessä Ulla nielaisi jotakin ja Urpo ruiskautti loitolle suuhunsa herahtaneen vesikirkkaan syljen. Sitä mukaa kuin ohukaistaikina kivikupissa hitaasti aleni, kasvoi lettuläjä puulautasella, yleten lopulta korkeaksi keoksi.
»En ole älynnyt asian sitä puolta ennen ajatella, mutta kyllä maar sielläkin, jossa on aina juhannus, lettuja paistetaan, sillä ei luulisi sielläkään juhlan muuten juhlalle tuntuvan», vastasi Ulla miehensä äskeiseen kysymykseen, joka oli koko paistamisajan hänen mieltänsä askarruttanut. »Siunataan nyt itsemme ja ruvetaan syömään», sanoi hän lopuksi, pyyhkien esiliinallaan kuumuuden nostamaa hikeä otsaltansa.
Hiukan aikailtuaan, ettei näyttäisi ahneelta, Urpo keihästi keon harjalta letun puukkonsa kärkeen kuin lahnan atraimeen ja aikoi pistää sen sellaisenaan suuhunsa, mutta Ulla ehätti huomauttamaan:
»Rivautahan tuosta kahvikupista sokerijauhoa päälle, niin maistuu paremmalta.»
»Eikö tuota ehkä voisi lainata alas sokerittakin, mutta voinhan mieliksesi vähän rivauttaakin», vastasi Urpo.
Jauhettuaan kotvan hitaasti ruokaansa, silmät mielenliikutuksesta vesikierteellä, Urpo keskeytti pureskelemisen ja antoi sokeroidun puruksen maistua suussansa, ajatellen itsekseen, että ei sovi pitää kiirettä, on niin pitkä aika juhannuksesta jouluun, tarvitsee syödä monta silakkaa, ennenkuin taas lettuja paistetaan. Nielaista jutkautti sen kuitenkin lopulta ja Ullan valmisteita kehuen lausui:
»Näitä tämmöisiä herkkuja syövät herrat joka päivä — joka päivä.»
»Parempia, parempia toki paljonkin», oli Ulla vaatimattomasti torjuvinaan miehensä kiitoksen.
»Mitenkä voi enää mikään olla tämän parempaa — tuskinpa taivaan mannakaan?»
Aviopuolisoitten ääneti jatkaessa harvinaisen juhla-ateriansa nauttimista siirtyi suloinen tunne suusta vatsaan, souteli sieltä suonistoa myöten huomaamatta kaikkiin ruumiin jäseniin ja ulotti lopulta lämmittävän vaikutuksensa sieluunkin.
»Muistatkos sinä, Urpo, vielä niitä aikoja kun me pappilaan mentiin?» kysyi Ulla ja hymyili hampaattomalla suullaan.
»Sehän taisi olla silloinkin näin juhannusaatto», muisteli Urpo.
»Niin oli. Ja satoi. Sinä mennä porhalsit kuin hirvi maantietä edellä punaisine pieksuinesi, että kura roiski, tuohinen eväskontti selässä ja hopeinen vihkisormus taskussa. Minä tulla humpsutin jäljessä, hame säkkinä korvissa. Oltiin senkin näköisiä ruhjakkeita, kun pappilaan tultiin. Minä pyysin, että pyörähdettäisiin ensin väentupaan edes vähän kuivailemaan itseämme ja siivoilemaan enintä rapaa vaatteistamme, mutta sinä vain siihen touhuissasi: 'Mene jos menet, tule jos tulet'. Niin sitä sitten vettä valuvina astuttiin suoraa päätä rovastin eteen. Ja kun rovasti kysyi, että mitäs teillä nyt on asiaa, näin sateella, — vaikka kyllä se sen meidän asiamme arvasi, muuten vain kysyi — niin muistatkos, miten sinä vastasit?»
»Enpä tuota enää niin tarkalleen muista.»
»'Tultiin vähän vihille', sinä sanoit, ja silloin rovasti hiukan hymähti. Kun sitten tehtiin poislähtöä rovastin kammarista, vilkaisin minä ovensuussa taakseni ja näin, että siihen punaisen vihkipallin ääreen jäi rinnan kaksi vesilammikkoa ja niiden keskelle kuin saarina kahdet kuraiset jalanjäljet, sinun pieksujesi ja minun kenkieni.»
»No, ne ajat ovat olleet ja menneet, ja täällä sitä nyt eletään, kattilan pohjalla», sanoi Urpo.
»Täällä eletään ja täällä kuollaan», lisäsi Ulla hiukan surumielisesti.
Kattila-aho oli ympyrän muotoinen aukeama, jota kaikilta tahoilta reunusti jyrkkäseinäinen vuorikehä. Aukeaman keskellä kohoutui soikea mäennyppylä, ikäänkuin jättiläismoukarilla olisi altapäin isketty kuhmu tuon luonnon muodostaman kattilan pohjaan. Tämän pikku töyryn harjannetta pitkin kulki jalkapolku, kiemurrellen jostakin reuna vuoren takaa ja vastakkaisella puolella sen yli jonnekin luikertaen. Ikäänkuin kunnioituksesta ehkä vuosisatoja vanhaa karjanpolkua kohtaan oli pieni harmaa tupa hyyvistäytynyt mahdollisimman matalaksi ja kylkeänsä poispäin kallistaen kuhmun rinteelle niin alas, että polkua kulkijan jalat olivat päreillä paikatun pienen akkunan yläpuolella, ja saattoi melkein astua tuohikaton räystäälle.
Kuin karsinaan aidattuina olivat Urpo ja Ulla eläneet siellä omaa hiljaista elämäänsä. He tiesivät ja tunsivat kyllä, että etäämpänä noiden reunavuorten takana oli ikäänkuin toinen maailma, jossa elämä kulki kiivasta vauhtiansa eteenpäin toisilla jalaksilla kuin heidän nuoruudessaan. Mutta eivät he milloinkaan olleet halunneet siihen rekeen istua eikä heitä oltu kovin paljon pyydettykään. Kuitenkaan eivät hekään voineet jäädä aivan osattomiksi ulkopuolisen maailman rientojen kosketuksilta. Vuorten takainen elämänhirviö heitti joskus omissa tarkoituksissaan himokkaan silmäyksen tännekin. Oli sattuma, että sen piti ulottaa yksi tuhansista lonkeroistaan Kattila-ahoon juuri nyt, rauhaisena juhannusaattoiltana, jolloin sitä kaikkein vähimmin olisi odottanut ja halunnut.
Vanhusten syötyä ohukaisensa loppuun, hiipuvan hiilloksen ääressä mahapakoillaan ja tyytyväisinä sulatellessa maukasta ateriaansa ja lapsellisina lepertäen menneitten aikainsa muistoja, huudahti Ulla kuin pelästyneenä ja kädellään vuorelle viitaten:
»Kukas tuolla?»
Molempien teroittaessa katseensa osoitettuun suuntaan näkivät he vuoren harjalla pitkän mieshenkilön seisovan ja katselevan ympärilleen kuin tutkien ja alkavan sitten juopuneen tavoin horjahdellen laskeutua rinnettä alas. Vanhusten luokse päästyään outo mies nyökkäsi päätänsä tervehdykseksi ja sanaakaan sanomatta lysähti maahan istualleen. Pää kumartuneena koukussa olevien terävien polvien varaan, kädet ristissä säärien ympärillä ja hiestä kimpuiksi liimautunut pitkä musta otsatukka valahtaneena kasvoille takaraivolla retkottavan isolippaisen lakin alta hän siinä silmät rakosillaan hengitti syvään ja raskaasti kuin kuoleva. Urpo ja Ulla vilkuilivat toisiaan kysyvinä ja hätäytyneinä, mutta olivat niin ymmällä, etteivät saaneet sanaa suustaan.
»Voi helvetti!» kähähti vihdoin kuin huokauksena miehen kurkusta niin hiljaa, että se kuului melkein kuiskaukselta.
»Akka, vettä, ja pian!» komensi hän hetken kuluttua kuin jostakin suuttuneena.
»Mitä se siinä akoittelee», tokeni Ulla, mutta kiiruhti kuitenkin hakemaan raikasta vettä lähteestä isolla kivikupilla, jota hän ei kiireessä joutanut edes huuhtaisemaan puhtaaksi lettutaikinan jätteistä.
Nostamatta kertaakaan huuliaan astian laidalta mies tyhjensi sen yhdellä siemaisulla, käänteli ja katseli sitten tyhjää kuppia sisä- ja ulkopuolelta ja kysyi vihdoin:
»Onko tämä porsaan kuppi?»
»Ei se ole ennen ollut — mikähän nyt lie?» pisti Ulla.
Ymmärtäen yskän vieras ei vastannut mitään. Hän kohotti päänsä, katsoi väsyneesti ja laimein silmin kuin unesta heränneenä riutuvaa hiillosta, paistinpannua, puulautasta ja vuoroin kumpaakin kokon jätteillä istujaa. Pitkän laihan kaulan kiertyessä ruuviksi alkoi katse kulkea sitten ympäri reunavuoria, kuin etsisi ulospääsyä avarammille aloille, palaten jälleen lähtökohtaansa, jolloin vieras taas kähisi:
»Mikäs pirun paikka tämä oikein on?»
»Vieras erehtyy kokonaan, kyllä tämä on ihmisten asumus», vastasi Urpo loukkautuneena.
»Niin, niin. Mutta missäs minä olen nyt?»
»Kattila-ahoksi tätä sanotaan. Mutta mistäs kaukaa kulkevainen on — taitaa olla härkävieraita?»
»No ihan sonnivieras. Tuolta olen kaupungista.»
»Millä asioilla vieras liikkuu, ja miten te olette tänne joutunut?»
»Minä olen akitaattori. Mutta miten olen joutunut tänne, sitä minä, hyvä vaari, en tiedä itsekään. Läksin jo eilisaamuna, toissa aamuna, vai lieneekö ollut kolmaskin aamu — tuntuu niinkuin siitä olisi kulunut iankaikkisuus — tuolta, tuolta… minulla ei ole aavistustakaan, missä päin se penteleen kylä on, enkä minä muista enää sen nimeäkään.»
»Loilon kylää mahtanee vieras tarkoittaa?»
»Just. Minun oli määrä oikaista sydänmaan halki tänne — tänne…»
»Mäyrämäen kylään kai?»
»Niin, Mäyrämäen kylä se oli. Muuan mies lähti oppaakseni, saatteli minua jonkun matkaa, väittelimme siinä peräkkäin kävellessämme kiivaasti politiikasta, ja kun tulimme kahden polun haaraukseen, neuvoi hän minut toiselle niistä ja sanoi, että vieras menee nyt vain nenäänsä kohti, niin kyllä perille pääsee.»
»Kummalleko polulle hän neuvoi?» kysyi Urpo.
»Vasemmalle.»
»Vasemmalle! No sitten saa vieras kiittää jumalaansa, ettei joutunut sinne, jonne sana sanoo vasemman tien vievän.»
»Jumalaa tai… Minä aloin siellä metsässä jo ymmärtää, että se saaterin kierosilmä neuvoi minut tahallaan väärälle polulle.»
»Sanoiko vieras sillä oppaalla olleen karsot silmät?» tutkaisi Urpo.
»Sillä ei ollut ainoastaan karsot silmät, vaan koko mies oli niin kiero, että sen silmissä voi hyvinkin näyttää vasen polku oikealta ja oikea vasemmalta.»
»Suopellon Jussi», suhahti Urpo Ullan korvaan ja ääntänsä koroittaen kysyi taas vieraalta:
»Minkähän, tähden tuo tuommoisen jutkun teki?»
»Me oltiin eri puoluetta ja sehän selvittää kaiken. Hänen tarkoituksensa tietenkin oli estää minun pitämästä Mäyrämäen kylään eilisillaksi ilmoittamaani esitelmää ja vaalikokousta. Hiton sukkela taktillinen temppu muuten. Minun olisi pitänyt tänä iltana — mutta mikäs ilta nyt onkaan?»
»Hm — juhannusaattoina kai.»
»Juhann…!»
Mies tempasi muistikirjan taskustaan.
»Voi saksan saakeli, voi tuhannen turkinpunainen! Minun olisi, näen mä, jo toissa iltana pitänyt olla Mäyrämäessä, eilisiltana kirkonkylässä ja tänä iltana… Mutta minnekäs se yksi päivä on kadonnut? Jumalaut! Se on nyt mennyt sekaisin koko suunnitelma. Ja mitenkäs tällä äänellä enää puhutaan ja laumoja innostetaan.»
»Vieraassa tuntuu tosiaankin olevan hyvin paha yskä, kun ääni on noin käheä.»
»Ei se yskää ole.»
»Mitäs se sitten on?»
»Minä olen jo toista kuukautta puhunut ja pauhannut yhtä mittaa ja lisäksi huutanut ja kironnut tämän pakanan sydänmaan perkeleitä täyteen, toivoen että joku kuulisi, kunnes en enää saanut kurkustani äänen pihaustakaan. Kolme viinatehdasta tapasin harhaillessani, kaksi oli jätetty kylmille ja kolmannessa oli viina parhaillaan lirisemässä, mutta keittäjästä en saanut nähdä muuta kuin vilaukselta pieksujen pohjat. Kohentelin tulta padan alle, huusin ja kiljuin, että mies tulisi takaisin ja opastaisi minut ihmisten ilmoille. Mutta kun sitä hullua ei kuulunut, tein tuohesta lipin ja… Hm!
… Lopuksi nukuin ja siinä lienee se yksi päiväkin kirjoistani kadonnut. Kun vihdoin heräsin, näin tehtaan paikalla vain särkyneen tyhjän pullon ja muutamia nokisia kiviä, mutta rahoistani ei ollut jäljellä pennin pyöreää.»
»Verotti kai viinoistaan.»
»Niinpä kai. Nälkäkin tässä tuntuu sydänalaa viiltelevän — mutta rahaa ei ole.»
»Eihän tuota käy rahatontakaan nälkään näännyttäminen. Vieras tulee syömään tänne tuvan puolelle,» pyysi Ulla.
»Ei, ei. Emäntä olisi hyvä ja toisi vain tänne muutamia voileipiä. Kun tässä vähän levähdän ja virkistyn, jatkan matkaani vaikka kontaten. Ei auta, viimeiset päivät on käsissä.»
»Hyvä isä! Joko nyt sitten tulee maailman loppu?» hätäytyi Ulla.
»Loppu siitä tulee, jollette tekin mene heinäkuun alussa vetämään punaista viivaanne. Totta kai tiedätte, että silloin on vaalipäivät?»
»On siitä vähän kuisketta kuultu — vaikka tulleeko tuonne mentyä, kun ei ole tullut ennenkään», sanoi Urpo.
»Mutta nyt on mentävä, nyt on porvareilla piru merrassa», innostui vieras, jossa pelkkä porvarin mainitseminen oli väsymyksestä huolimatta herättänyt jälleen agitaattorin eloon.
»Sakotetaanko siitä, jos ei mene?» kysyi Urpo.
»Linnaa siitä tulee, hyvässä lykyssä kuritushuonetta.»
»Taivas armahtakoon!» huudahti Ulla, mutta Urpo sanoa jurautti:
»Eipä tuosta ole tullut ennenkään.»
»Mutta nyt tulee… tai oikeastaan… riippuu siitä… Mitä uskoa te tunnustatte? Vaikka sehän on kai selvä kysymättäkin.»
»Herra Jumala! Lutheeruksen uskoa kai», sanoi Ulla.
»Väriä tarkoitan.»
»Väriä?»
»No hitto soikoon! Mihin puolueeseen te kuulutte?»
»Ei me kuuluta mihinkään puolueeseen», sanoi Ulla, ja häneen yhtyi äänettömänä Urpokin.
»Kuuluttava on», sanoi mies, otti viheriän paperin taskustaan, aukaisi sen monista taitteistaan ja tökkäsi sormellaan erääseen kohtaan, johon oli vedetty punainen viiva.
»Tuohon on teidän viivanne vedettävä, tuohon noin, jossa lukee:
Työväjen puolue.»
Ulla haki vieraan pyytämää ruokaa, ja enempää viivyttelemättä lähti agitaattori Urvon tarkoin neuvomaa polkua myöten Mäyrämäkeen päin, syöden ahneesti voileipiä mennessään.
Vieraan poistuttua näkymättömiin vuoren taakse lähtivät myöskin Urpo ja Ulla kapistuksineen kotiin, rupesivat heti sänkyynsä maata ja koettivat nukkua. Mutta pitkään aikaan ei uni tullut heidän silmäänsä, ja entinen, oikea juhannustunnelma oli Kattila-ahon asujamilta mennyt.