II
Juhannuksen jälkipäivinä painoi Urpoa ja Ullaa raskas huoli. Agitaattorin sanat linnasta ja kuritushuoneesta kaikuivat jäätävän kylminä heidän korvissaan. Oliko mies puhunut totta vai valehdellut? Ennen ei äänestyksestä poisjäämisestä ollut seurannut mitään rangaistusta, mutta onhan voitu lakeja ja asetuksia jälkeenpäin muuttaa. Ei ollut täällä metsien keskellä ketään, jolta olisi asiaa kysynyt, eikä oikein tehnyt mieli udellakaan ja siten paljastaa tietämättömyyttään.
Valkeni vihdoin heinäkuun ensimmäinen päivä. Jo aamuvarhaisesta alkoi Loilon kylästä ja muista sen puolen kylistä lappaa väkeä polkua myöten Kattila-ahon ohi äänestyspaikalle. Urpo kaivaa jurrasi ojaa pellollaan — muulloin ei hän sitä juuri kaivanutkaan — ja vilkuili alta kulmain menijöitä. Mutta sitten hänestä alkoi tuntua, niinkuin olisi pyhäaamu, nuo tuossa juhlatamineissaan olisivat matkalla kirkkoon ja hän tässä paikkaisissa, multaisissa rytkyissään kaivamassa ojaa sunnuntaina. Hän polkaisi kuin kiukuissaan lapion peltoon ja meni tupaan. Ulla oli akkunan pielessä kyyröttämässä ja kurkistamassa salaa ohikulkijoita. Urpo istahti vakoilemaan toiseen akkunan pieleen. Siellä meni miestä ja naista, nuorta ja vanhaa, monella jo selkä köyryssä ja keppi kädessä. Useimpien kasvoilla kuvastui ankara vakavuus, niinkuin olisivat menossa lukukinkereille tai rippikirkkoon. Jotkut, leikkisämmät, kuuluivat huutaa huikahuttavan ohimennessään:
»Hei, Urpo ja Ulla — äänestämään!»
Katselijat vetäytyivät silloin hiukan syrjemmäksi, luullen tulleensa huomatuiksi.
Nämä määrävuosin uudistuvat äänestyspäivät ohivirtaavine kansanjoukkoineen olivat Kattila-ahon vanhuksille oikeita piinanpäiviä. Tällöin he tunsivat enemmän kuin muulloin, kuinka eristettyjä he olivat muusta maailmasta ja sen riennoista. He eivät voineet välttää sitä hiukan ahdistavaa tunnetta, että olivat mielestään kuin metsän peikkoja, jotka äkeissään murjottavat luolassaan, kun kaikki muut ihmiset täyttivät velvollisuuttaan. Mutta toisaalta heidät vangitsi paikalleen vielä voimakkaampi, vaistomainen tunne, että he mukaan liittyessään olisivat vain tahdottomia välikappaleita virran vietävänä, kadottaisivat entiset uskomuksensa ja lujan pohjan jalkainsa alta, kuten peikko voimansa astuessaan luolastaan määrätyn rajan yli.
Ensimmäisen väentulvan sivuutettua mökin seurasi väliaika, jolloin ei näkynyt yhtään menijää. Vanhukset vetäytyivät pois vartiopaikoiltaan. Urpo otti kirveensä penkin alta, hioi sitä ja meni pellon aitaa korjailemaan, tehden verukkeeksi sen, että niin vähäpätöinen askartelu ei työtä olisikaan. Mutta hänen omatuntonsa jysäytti sitäkin vastaan: työ kuin työ, eihän aita ollut kaivoon pudonnut aasi tai muu nauta, jota pyhänäkin sopii auttaa. Hän palasi takaisin tupaan, heittää kolautti kirveensä penkin alle ja paneutui sänkyyn pitkäkseen. Mutta Urvon ei ollut hyvä olla siinäkään. Tuvan painostavassa hiljaisuudessa hänellä oli jotenkin samanlainen tunne kuin täytyy olla sillä miehellä, joka vihamielisyydestä on jäänyt kotiin, kun kaikki muut ovat juoksujalkaa rientäneet hukkuvaa pelastamaan tai sammuttamaan tulipaloa, jossa ihmishenkiä voi olla vaarassa.
Ainoana lohdutuksena Urvolla tässä, niinkuin monissa muissakin asioissaan, oli tietoisuus siitä, että voihan vielä huomenna tehdä sen, mikä tänään jää tekemättä. Mutta ratkaisevan päätöksen tekeminen oli hänelle niin vaikeaa ja vastenmielistä, että se ehkä olisi siirtynyt ylihuomiseenkin, ellei kuritushuonepelon lisäksi muuan haudan partaalla hoippuva heikko jalka olisi antanut Kattila-ahon vanhuksille voimakasta potkaisua äänestysuurnalle.
Vuoteella selällään maatessaan ja tuntiessaan jonkinlaista henkistä huojennusta siitä luulosta, että kaikki tämän päivän äänestäjät ovat jo menneet, oli Urpo kuulevinaan ulkoa kuivaa yskimisen kakomista. Vanhukset kiiruhtivat taas akkunan pieliin kurkistamaan ja näkivät ylhäällä harjanteella kepin kärjen ja kolmet jalat hiihtelevän rinnan äänestyspaikkaa kohti niin lyhyesti ja hitaasti, että eteenpäin menoa tuskin huomasi. Kun he sitten miltei peläten siirtyivät likemmä akkunaa, nähdäkseen kulkijat kokonaan, löi Ulla kämmeniänsä yhteen ja huudahti kuin säikähtyen:
»Herra Jumala! Johan sinne nyt menevät kuolleetkin.»
Mies ja vaimo siellä ylhäällä taluttivat käsikynkistä naiseksi puettua, vahakasvoista luurankoa: Tiensuun Martta muoria, johon verraten Ulla oli vielä melkein tyttönen.
»Ei kai siitä nyt linnanmatkaa mahtaisi tulla, vaikka emme äänestämään menisikään, mutta saisihan tuon tuonkin taian kerran tehdä, ennenkuin kuolee», sanoi Urpo, ryhtyen pitemmittä puheitta ajamaan partaansa ja pukeutumaan pyhäpukuun.
Kun Ullakin oli aitassa pukeutunut parhaisiinsa ja pistänyt lopuksi liinaan kääräistyn silkkihuivin kainaloonsa, lähtivät he matkalle. Kotvasen kuljettuaan he tapasivat äskeisen hitaan kulkueen.
»Hyvää päivää. Äänestämäänkös siinä Martta-muoria talutetaan?» kysyi
Ulla puheen aluksi.
»Jumal' antakoon. Äänestämään — äänestämään», vinkui Martta muori vastaukseksi, jaksamatta puhua enempää yhteen mittaan.
»Menee kyllä aikaa, ennenkuin olette perillä Isonkylän koululla», huomautti Urpo.
»Härkä jäniksen tapaa — härkä jäniksen tapaa — jos ei tänään, niin huomenna. Aiomme olla välillä yötä — välillä yötä.»
Vähän aikaa yhdessä taivallettuaan kiiruhtivat Urpo ja Ulla jättämään tuon hitaan matkueen, joka heistä tuntui kolkolta kuin hautaussaatto.
Äänestyspaikkaan tultuaan — Ulla silkkihuivissa — he pysähtyivät ovensuuhun ja koettivat muitten menettelyä seuraten ottaa asioista selkoa, ennenkuin astuisivat esille. Ihan toisenlaiseksi he olivat äänestystä kuvitelleet — kuvitelleet, että osaavammat vetävät pöydässä itse viivansa ja vähemmän taitavat pitävät vain kynänpäästä kiinni jonkun kirjoitustaitoisen piirtäessä näiden viivaa, jotenkin samoin kuin oli tapana piirtää puumerkki asiakirjaan. Mutta tästä silmin näkemästään toimituksesta he eivät ymmärtäneet mitään. Tämähän muistutti hiukan lukusia, hiukan markkinoita. Pitkän pöydän ääressä istui miehiä, mikä selaillen kirjaansa, mikä muuta käsittämätöntä toimittaen. Seinän vierellä oli kuin mitäkin pilttuita, joiden avonaisesta alaosasta näkyi mistä miehen sääret, mistä naisen hame, alati vaihdellen, mutta ruumiin yläosaa suojaava kangas esti kiusallisen parhaiksi näkemästä, mitä he siellä tekivät.
Vihdoin Ulla ei enää voinut hillitä pilttuisiin kohdistuvaa uteliaisuuttaan. Hän hiipi lattian yli erään suojuksen luo ja kaula kurkolla kurkisti reunan yli sisään. Mutta samalla kuului sieltä äkäinen ärähdys:
»Pois! Ei saa tulla!»
Säikähtäen nykäisi Ulla päänsä pois, sylkäisi lattiaan ja palasi nolona
Urvon luokse.
Suojuksesta poistuttuaan sanoi se mies, jonka koppiin Ulla oli kurkistanut, eräälle seinuksella seisoksivalle joutilaan näköiselle miehelle:
»Poliisi pitää huolen siitä, etteivät syrjäiset pääse vakoilemaan ja urkkimaan äänestäjiä.»
— Poliisi!
Ulla pelästyi niin, että vapisi ja hapuili kuin turvaa etsien Urvon kättä omaansa.
»Mitäs sinne menit vakoilemaan ja urkkimaan», sanoi Urpo hiljaa, koettaen Ullaa rauhoittaakseen tekeytyä tyyneksi, vaikka hänkin tunsi kylmää väristystä ruumiissaan.
Olivat vihdoin Urpo ja Ulla pääsevinään osapuin selville äänestyksen kulusta, kunnes sattui tapaus, joka ensikertalaisissa sai aikaan pelonsekaista hämminkiä. Lattialla pöydän päässä oli kummallinen astia, joka Ullan mielestä muistutti pystyssä seisovaa kaljatynnyriä sikäli, että se oli umpinainen ja yläpäästä suppeampi. Sen sisään pudottivat äänestäjät lippunsa. Mutta kun muuan nuori nainen pudotti sinne paperinsa, pudisti eräs pöydän ääressä istuvista miehistä kädessään olevalla pikku esineellä, jolla hän oli painaa kopsauttanut merkin kaikkien muitten lippuihin, varoittavasti naiselle ja sanoi:
»Top!… Hukkaan meni.»
»Herra Jeesus!» kirkaisi silloin nainen, kahmaisi kädellään kuin tavoittaakseen kiinni lippuansa ja kätkien tulipunaisiksi leimahtaneet kasvonsa käsiinsä juoksi ulos.
Mahtaneeko tyttö parka päästä rahasakolla, vai saaneeko linnaa, ajatteli Urpo ja ihmetteli, miksi poliisi ei lähtenyt karkurin jälkeen. Tämän käsittämättömän tapauksen järkyttämänä Urpo oli kuin kahden tulen välissä: rangaistus voi seurata, jos äänestit tai olit äänestämättä. Kuitenkin hän hiukan rauhoittui, kun Ulla sormellaan pöytään osoittaen sopotti hänen korvaansa:
»Eikös se tuo, joka istuu syrjäkarein meihin ja antaa lippuja — eikös se, jumala nähköön, ole Lepistön mökin mies, Mikko?»
»Ka perr…! Onpa, koira vie, niinkin siinä Lepistön Mikko. Jopahan näkyy Mikostakin herra tulleen», Urpo ihan ilostui.
Kun vihdoin Mikkokin ovelle vilkaistessaan sattui huomaamaan tuttavansa, viittasi hän kädellään kutsuvasti ja sanoi:
»Mitäs siellä pilkistelette, tulkaa ottamaan lippunne.»
Eihän ollut aviopuolisoilla enää muuta keinoa kuin sykkivin sydämin astua ratkaiseva askel. Pöydän luo tultuaan Urpo haraisi sormin tukkaansa tervehdykseksi ja Ulla niiasi.
»Mikä nimi?» kysyi virallisen lyhyesti se herrahtavan näköinen mies, jolla oli kirja edessään ja joka näytti päälliköltä.
»Urpo Kaalepinpoika Tossavainen ja vaimo Ulla», vastasi Urpo, kuten oli kuullut papin lukusilla huutavan kirkonkirjoista.. »Ehkäpä herrat ovat jolloinkin sattuneet kuulemaan huhua Urpo Tossavaisesta?»
Lautakunta hymähti, ja puheenjohtaja alkoi selata kirjaansa.
»Mutta ei täällä näy ollenkaan Urpo Tossavaisen nimeä», sanoi puheenjohtaja, aikansa turhaan etsittyään.
»Härkävieraita: tällä Urvolla ja Ullalla, näettekös, kun ei ole milloinkaan ennen ollut tapana käydä näissä pidoissa, niin jos lienevät herrat hyvinkin tuumineet, että joutaapa heidän nimensä jäädäkin kansien ulkopuolelle», laski leikkiä muuan Mäyrämäen kyläläinen.
Mutta puheenjohtajaa ei naurattanut. Hän kysyi vakavana:
»Saatteko kunnalta vaivaisapua?»
»Vaivaisapua!… Minäkö?»
»Niin — tai ehkä vaimonne?»
»Itse minä olen akkani elättänyt ja elätän vastakin», sanoi Urpo suuttuneena moisesta kunnianloukkauksesta.
»No sitten teidän kruununveronne varmaankin ovat jääneet maksamatta», jatkoi puheenjohtaja.
»Kruununverot — maksamatta? Johan nyt on perhana!»
Sen sanottuaan Urpo käänsi halveksien lautakunnalle selkänsä ja lähti ulos, siunailevan Ullan jäljessä seuratessa.
»Yövy sinä nyt täällä, vaikkapa sen Lepistön Mikon mökissä, minä pyörähdän vähän kotona ja tulen huomenna takaisin», sanoi Urpo vaimolleen ja kiiruhti matkaan.
Kun hän huomenissa palasi, povi pullollaan, meni hän Ullan kera uudestaan lautakunnan eteen, riuhtaisi takkinsa ja liivinsä napit auki ja kaivoi karvaisesta povestaan kahdella hakaneulalla paidan sisäpuolelle kiinnitetyn vaatemytyn, jonka avattuaan läjäytti puheenjohtajan eteen pöytään paksun tukun pieniä paperilappusia.
»Herrat ovat hyvät ja selailevat hiukan näitäkin papereita, niin ehkäpä niistä löytyy vastaus siihen eiliseen», sanoi hän mahtipontisesti.
Siinä oli kaikki Urvon lunastamat kruunun-, kunnan- ja papinkuitit monien vuosikymmenien ajalta, ruskettuneina, russakoiden ja kärpästen tahraamina, kukin lajinsa erikseen tarkassa aikajärjestyksessä, neulalla lankaan pujotettuina.
»Niin, nähtävästi teillä ei ole mitään laillista estettä, mutta kun nimenne ei ole täällä kirjoissa, emme voi antaa teidän käyttää äänioikeuttanne», sanoi puheenjohtaja.
Tällaisesta käänteestä Urpo oli hyvinkin mielissään, mutta tekeytyen vääryyttä kärsineeksi kysäisi hän painokkaasti:
»Minkäs tähden minun nimeni ei siellä kirjoissa ole?»
»On kai henkikirjoittajan huolimattomuuden takia jäänyt pois.»
»Missäs se asuu, se henkiherra?»
»Kaupungissa.»
»Asuisi likempänä, niin olisi minulla pari sarvipäistä sanaa sillekin kuiskattava… Mutta mitenkäs se on nyt sen linnan laita?»
»Minkä linnan? Turhaan meitä uhkailette, sillä eihän ole lautakunnan vika, että nimenne on jäänyt luettelosta pois», sovitti puheenjohtaja.
Urpo mietti hetkisen ja kun huomasi näin odottamatta vaihtuneensa ikäänkuin syyllisestä syyttäjäksi, sanoi hän nuhtelevasti:
»No, jääköön nyt silleen tällä kertaa, mutta pitäkää vasta varanne, että nimeni tulee kirjaan, ja Ullan myös.»
»Itsenne teidän on siitä huoli pidettävä», ärähti puheenjohtaja.
Urpo kääri kuittinsa myttyyn, kiinnitti sen hakaneuloilla paitansa poveen, napitti liivinsä ja takiansa ja haraisi sormin tukkaansa hyvästiksi. Ulla niiasi ja kiitti.
Paluumatkalla tuli heitä vastaan se eilinen hautaussaatto Urpo kohtasi sen nyt jo neljännen kerran, aina kappaleen matkaa päämääräänsä likempänä.
»Joko sitä te äänestitte — joko äänestitte?» vinkui Martta-muori.
»Liehän tuota tullut ääntäkin pidettyä», vastasi Urpo vältellen ja keskustelua karttaen yritti pysähtymättä mennä ohi. Mutta kun Martta muori käänsi keppinsä poikittain puomiksi eteen, oli hänen pakko seisahtua.
»Oliko teillä neuvoja — oliko neuvoja?»
»Neuvoja? Miltä neuvoja?… Lie ollut neuvojakin, ei osuttu näkemään.»
»Itse veditte viivanne?… Osasitte?»
»Liehän tuota osattukin.»
»Niin, te osaatte, te ette tarvitse taluttajia siellä eikä täällä — te nuoret — te nuoret. Te ette ole vielä seitsemänkäänkymmenen. Minulla on menossa jo yhdeksäskymmenes yhdeksäs — yhdeksäskymmenes yhdeksäs. Te voitte vielä äänestää monta kertaa. Mutta minun kohdaltani vedetään tälle maailmalle nyt jo viimeinen viiva — viimeinen viiva.»
Paluumatkalla olivat Kattila-ahon vanhukset, varsinkin tuon polulla sattuneen kohtauksen jälkeen, karttaneet koskettelemasta äänestysasiaansa. Mutta kun Ulla kotiin tultua kiehautti kahvit ja he rauhaisessa tuvassaan äänettöminä ryyppivät kuumaa mielijuomaansa, huomautti Urpo ykskantaan:
»Onhan nyt sekin tullut nähdyksi.»
»No on», sanoi Ulla ja hymähti epämääräisesti.