I
Mäntylän tölli alkoi vähitellen vapautua talvisista kinoksistaan. Kattojen keralla pälveytyi ensin läheisen mäen päivän puoleinen rinne, sitten suli lumi tasaisiltakin mailta ja huuhtoutui lirisevinä puroina läheiselle nevalle. Illoin aamuin kuhersivat teeret petäjien latvoissa mäen harjalla, kunnes toraisat rastaat myöhemmin anastivat männikön haltuunsa. Eräänä aamuna keikutteli västäräkki pyrstöään tuvan katolla, eikä aikaakaan, kun jo pääskynen lentää suihkasi navetan ovesta sisään. Pimpula ja pässi tuotiin akkunattomasta läävästä kirkkaaseen päivään. Vilkaistessaan aurinkoon seitsenkuukautisen eron jälkeen lupsautti lehmä silmänsä kiinni ja jäi kuin pökertyneenä paikalleen. Mutta yht’äkkiä se ylenpalttisen ilon yllättämänä päätänsä pudistaen tuhautti voimakkaasti sieraimiinsa, mölähti ja potkaisten takajalkansa taivasta kohti lähti häntä pystyssä laukkaamaan metsään, väliin aina takaisiaan ilmaan lingoten. Pässi seurasi päkättäen jäljessä, seiväsjäykillä säärillään hypäten koppina korkealle. Vasta mäen harjalla Pimpula pysähtyi ja puhalsi rinnastaan talvisen ikävänsä pariin pitkään, sydänmaata raiuttavaan ammuntaan. Sitten lehmä ja pässi painautuivat mäen taakse, viettääkseen siellä avarilla laitumilla eroamattomina toveruksina kesäiset päivänsä, niinkuin olivat talvensakin pimeässä navetassa yksissä eläneet.
Mökin haltijat Antti ja Annastiina nauroivat ääneen.
Kesä oli tullut.
Mutta Mäntylän torpassa oli vielä kolmaskin ihmiseläjä, johon suvi ei näyttänyt tehneen erikoisen ilahduttavaa vaikutusta. Hän oli yhdeksissä oleva tyttären tytär, Susanna, jolla ei ollut isää ollenkaan eikä äidistäkään mitään muistoa, ei tietoa edes sen vertaa, elikö hän vielä vai oliko jo kuollut. Tytöllä oli läheisiä vain vaari ja mummo, mutta ennen kaikkea Leppaheltta. Samoin kuin Pimpula ja pässi olivat myöskin Susanna ja Leppaheltta eläneet yhdessä eroamattomina tovereina ja näyttivät vuosi vuodelta kiintyvän yhä lujemmin toisiinsa. Lyhyen elämänsä aikana oli Susannan sydämelle ehtinyt kertyä jo yhtä ja toista painavaa, mutta mitään niin järkyttäviä elämyksiä eivät toverukset olleet ennen kokeneet, kuin nyt alkaneen kesän aikana tulisi tapahtumaan.
Juhannuksen tienoissa istutti Antti tupakan taimia navetan taakse. Muutamaa päivää myöhemmin sattui niin onnettomasti, että kana pääsi hetkiseksi Susannan silmän alta ja meni raaputtamaan tupakkamaata. Antti ei ollut milloinkaan jaksanut ymmärtää Susannan ja Leppaheltan läheistä kiintymystä toisiinsa; se tuntui hänestä luonnottomalta, jonka vuoksi hän melkein vihasi kanaa. Kun häntä nyt lisäksi suututti se, että kana oli turmellut osan hänen kessumaatansa, sai hän tästä riittävän aiheen panna aiemmin kypsyneen päätöksensä täytäntöön. Hän ahdisti Leppaheltan navettaan vangitakseen sen siellä, mutta kun kanalla oli siivet, ei vanhan miehen ollut niinkään helppoa saada sitä kiinni. Hien valuessa virtana otsalta ja kasvot punaisina hän vihdoin huohottaen raahasi rimpuilevaa ja kaakattavaa kanaa siivestä ulos ja käveli kiivaasti havupölkylle, painaen sille uhrinsa pään. Havurauta kohosi jo ylös katkaistakseen kanan kaulan, kun Susanna, joka oli kuullut surkean kaakatuksen kuin avunhuudon, vihurina kiiruhti hätään, tarrasi Antin kohotettuun käteen ja kirkaisi:
»Vaari!»
Antti hätkähti ja kana riuhtautui irti hänen kainalostaan.
»Jääköön nyt tällä kertaa, mutta jos minä sen raaputtajan vielä kerran näen tupakkamaallani, niin silloin sen pää putoaa», sanoi hän jyrkästi ja löi raudan pölkkyyn.
Susanna ei vastannut mitään, mutta hän heitti vaariin niin leimuavan silmäyksen, että tämän katse kilpistyi. Tyttö lähti tavoittamaan kanaa, joka äskeisen ahdistelun jälkeen oli vielä niin arkeissaan, että epäili ystäväänsäkin. Saatuaan sen kiinni Susanna sulkeutui tyhjään aittaan, johon oli laittanut kanalle pesän, itki ja hyssytteli siellä Leppahelttaa kuin pientä lasta. Silmät raollaan kurahteli kana tyytyväisenä hänen sylissään. Mummon oli käytettävä kaikki keinonsa saadakseen tytön lähtemään aitasta yöksikään tupaan.
Tämän jälkeen Susanna päivisin paimensi Leppahelttaa, jättämättä sitä tuskin hetkeksikään näkyvistään, ja makuutti öisin vieressään, niin että se ei kertaakaan päässyt tupakkamaalle. Mutta kun hänen kerran oli lähdettävä kylään asialle, sulki hän kanan tyhjään heinäkoppeliin, ja sieltä se pääsikin seinähirren alitse tunkeutumaan ulos ja meni taas vaarin taimia raaputtamaan.
Toinen kohtaus muodostui samanlaiseksi kuin ensimmäinenkin, kuitenkin sillä eroituksella, että Antti, joka oli saanut uuden tuuman päähänsä, ei nyt vienytkään kanaa pölkylle, vaan pisti sen vasuun, kietaisi vaaterääsyä peitteeksi ja koppa kainalossa lähti painaltamaan Kuorelahteen, jonne päästyään laski Leppaheltan talon kanojen joukkoon ja heitti palatessaan vanhan kopparäyskän tiepuoleen.
Kun Susanna vähän jälkeen vaarin saapumisen tuli kotiin, meni hän heti vapauttamaan Leppahelttaa heinäkoppelista, mutta kun sitä ei siellä enää ollutkaan, säikähti hän niin, että kalpeni ja alkoi vapista. Toinnuttuaan hiukan hämmästyksestään hän ensi työkseen juoksi navetan luo tutkimaan havupölkyn päätä ja hakkurin terää, olisiko niissä verta näkyvissä. Etsi sitten kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat lähiympäristöstä, mutta kun kanaa ei löytynyt, meni hän vaarin luo ja kysyi niin raivoisena ja samalla järkytettynä, että Antin huulilta oli luiskahtamaisillaan salaisuus ilmi:
»Missä Leppaheltta on?»
»Le-leppahelttako?» sammalsi vaari, kuten ainakin se, jonka tunto ei ole puhdas.
»Vaari on tappanut sen!»
»E-eh!» koveni nyt vaarikin. »Sinnehän sinä salpasit sen heinäkoppeliin lähtiessäsi.»
»Mutta sitä ei enää ole siellä.»
»Sitten on toista — käydäänhän katsomaan.»
Mentiin katsomaan ja havaittiin, että kana oli ryöminyt ulos seinähirren alitse, koskapa hirren säröön oli jäänyt pari höyhentä, jotka Susanna otti käteensä.
»Mutta minnekäs se sitten on joutunut, kun sitä ei näy tupakkamaalla eikä missään?» kysyi Susanna.
Vaari mietti tuokion ja sanoi sitten:
»Olisiko haukka vienyt.»
»Haukka!» kiljasi tyttö ja karkasi molemmin käsin rintaansa, ikäänkuin olisi sinä hetkenä tuntenut omassa ruumiissaan pedon kynsien kouristusta. Vaarin otaksuma tuntui niin luonnolliselta, että sitä ei voinut epäillä. Hän oli nähnyt miltei joka päivä haukkoja ja valkeasiipisiä kotkia kaartelevan ilmassa mökin yläpuolella ja istuksivan kelohonkien latvoissa, ja ellei hän olisi pitänyt kanaa niin tarkan valvonnan alaisena, olisivat ne sen varmasti jo ennenkin vieneet.
Susanna sulkeutui taas aittaan, jossa oli Leppaheltan pesä ja siinä kuin muistona kaksi valkoista munaa, eikä mummo saanut houkutelluksi häntä tällä kertaa yöksikään tupaan. Siinä hän istui lattialla, pesän vieressä, polvet koukussa ja itki, mutta kun kyyneliä ei enää tullut, katsoi hän vain murheellisena pesään, silitteli noita hirren säröstä ottamiaan kahta höyhentä ja hiveli niillä poskeansa.
Seuraavana päivänä Susanna istui mäellä suruissaan, vihasi variksia ja rakasti rastaita — siksi, että edelliset olivat sortajia, jälkimmäiset sorrettuja. Keskeytymättä pitivät rastaat rattoisaa, meluavaa rupattelua keskenään, mutta ykskaks leimahti kuin tulena jossakin hirveä rähinä ja siinä tuokiossa oli koko metsä yhtä ainoaa, korvia vihlovaa räkätystä ja säkätystä. Susanna taputti ilosta käsiään nähdessään variksen kiireen kaupalla pyrkivän pakoon rastaiden pesimäpaikalta, mustat siivet tuulimyllynä viuhtoen, kun takaa-ajajat yht'aikaa joka puolelta ahdistivat. Vielä suurempi oli hänen ilonsa nähdessään yhden ainoan rastaan rohkeasti hyökkäävän sydänmaalta päin lentää lonkkivaa varista vastaan ja käännyttävän takaisin sitä itseänsä niin paljon isomman linnun, ryövärin. Niin hänkin tahtoisi tehdä! Ei syyttömille, vaan kaikille niille, jotka olivat pahoja.
Mutta sattui joskus niinkin, että joku vanha, kokenut varis, jonka päässä oli arpia entisistä tappeluista, ei lähtenytkään pakoon, vaan äkäytyi istumaan paikallaan ja hyökkäysten uusiutuessa vetäytyi vain yhä syvemmälle oksien tiheikköön kuin linnoituksen suojaan. Silloin Susanna meni rastaiden avuksi ja käsiään yhteen läiskyttämällä tai kiviä nakkelemalla pakoitti variksen jättämään tukipaikkansa ja antautumaan avoimeen ilmataisteluun, jolloin rastaat kyllä helposti suoriutuivat. Huomatessaan haukan kaartelevan ilmassa Susanna kiristeli hampaitaan ja pui nyrkkejään sitä kohti. Saisin sen murhaajan käsiini, niin repisin elävänä kappaleiksi, ajatteli hän.
Monta päivää peräkkäin Susanna kierteli metsissä etsimässä Leppaheltan surmapaikkaa; sillä hän arveli, ettei haukka ollut saalistaan kovinkaan kauaksi kynsissään kantanut, ja syöntipaikalle oli varmaankin jäänyt höyheniä merkiksi. Hänen tarkoituksensa oli pystyttää rakkaan vainajan kuolinpaikalle risti tai muu muistomerkki, jonka luona hän sitten salaa kävisi suremassa ja itkemässä. Kävellessään etsintämatkoillaan kerran Kuorelahteen päin hän löysi polulta vaaterääsyn, johon oli tarttunut muutamia valkoisia höyheniä, ja vähän sivusta oman vanhan perunakoppansa. Hän juoksi kiireesti kotiinsa, meni vaarin eteen ja silmät vihasta säihkyen kysyi:
»Missä Leppaheltta on?»
»Leppahelttako?» yritti vaari jälleen tekeytyä tietämättömäksi, mutta nähdessään Susannan kädessä kumoamattomat todistuskappaleet, ei hänen lopuksi auttanut muu kuin tunnustaa totuus.
Tuskin oli Susanna sen ehtinyt kuulla, kun hän jo juoksujalkaa riensi Kuorelahteen, jonne päästyään hän oli niin väsynyt ja hengästynyt, että piti hetkiseksi heittäytyä maahan pitkäkseen levähtämään. Vuosien kuluessa hän oli tullut niin ihmisaraksi, että näin yksin ollen ei uskaltanut mennä kartanolle, vaan jäi riihen nurkan takaa salaa kurkistamaan, olisiko kanoja näköisällä. Hänen onneksensa olivat ne navetan takana tanhualla. Niitä oli paljon, mutta tuosta ruskeasta parvesta oli hänen helppo huomata oma pieni, valkoinen kanansa, joka aran näköisenä pysyttelihe muista erillään. Kun talon tyttönen kävi ripottelemassa kanoille siemeniä ja Leppahelttakin yritti tulla yhteiselle aterialle, niin hirmuisen iso kukko oli heti komentamassa ja kanat äkäisinä hänkimässä loitolle. Tämän nähdessään Susannan silmiin tuli kyyneliä ja kädet puristuivat nyrkkiin.
Miten hän nyt uskaltaa mennä kanaansa tuolta aukean yli ottamaan, sattuisi vielä joku talonväestä näkemään? ajatteli Susanna. Hän päätti houkutella sen luokseen huutamalla.
»Leppaheltta, Leppaheltta — tipo, tipo.»
Kana kurkotti kaulaansa ja käänteli päätänsä, mutta ei nähtävästi ollut selvillä, mistä päin tuttu, kutsuva ääni kuului.
»Leppaheltta — tipo, tipo, tipo…»
Siivet haralla lähti nyt kana juosta kaahittamaan ääntä kohti ja Susannan sylissä otti ymmärtäväisesti kurahdellen vastaan tämän liiankin kiihkeitä hyväilyjä.
Kotiin palattuaan näytti Susanna Leppahelttaa vanhuksille ja itku kurkussa puhui vaarille soimaten:
»Tässä tämä nyt on, tämmöisenä tätä vierasta siellä on pidetty — niskakin revitty höyhenistä ihan paljaaksi. Mutta minkä tähden minua ja Leppahelttaa kaikki sortavat? Minkä tähden meidän ei anneta olla yhdessä, kun meillä kummallakaan ei ole isää eikä äitiä, eikä muuta ystävää kuin toinen toisemme?»
Vaari ei vastannut mitään, mutta mummo sanoi liikutettuna:
»Annetaanhan olla, annetaanhan Susannan ja Leppaheltan yhdessä olla — vaarikin on luvannut ja katunut. Eihän tuo ole elämältä liian paljon pyydetty.»