II
Kesä oli mennyt.
Mäntylän tölliin vievää polkua myöten kulkee eräänä myöhäisenä syysiltana yksinäinen naishenkilö, kantamuksia käsissään. Ilma on jotenkin tyyni, mutta aika-ajoin kohahtaa pimeydessä yksinäinen tuulenpuuska kuin raskas huokaus erämaan sydämestä, kulkee hiljaisena huminana puitten latvojen yli ja häipyy jossakin etäällä kuulumattomiin. Pilvinen taivas vähin kajastelee, niinkuin aikoisi seestyä, tuikauttaa repeämästään jonkun tähdenkin näkyviin, mutta muuttuu pian taas entistä synkemmäksi, pudotellen harvakseen alas suuria, yksinäisiä pisaroita, jotka moksahtelevat raskaasti maahan tai hajoavat läiskähtäen kiviin ja puitten kylkiin.
Pimeän metsäpolun taivaltajasta tuntuu, niinkuin tällainen syksyinen yö olisi kuva hänen omasta sielustaan. Niinkuin korven kohahdukset olisivat hänen oman rintansa huokauksia. Niinkuin taivas olisi suuren suuri kuvastin, joka hetkisen heijastaa hänen sydämensä heikosti kajastavaa, valoisamman tulevaisuuden toivoa, peittyen jälleen epätoivon synkkään pilveen. Ja niinkuin nuo vetensä jo loppuun sataneen pilven harvat jälkipisarat olisivat hänen silmiensä kyyneliä, jotka vuosien itkujen jälkeen eivät enää olleet vuolaita nekään, mutta sitä raskaampia.
Hän on kulkenut pitkän matkan, ensin rautatietä junassa, sitten maantietä kyytihevosella ja lopuksi tätä metsäpolkua myöten jalkaisin. Ja vaikka hänellä on painavia kantamuksia, ei hän väsymystä muistakaan, sillä hänellä on niin paljon muuta mietittävää. Mutta päästessään vihdoin männikkömäelle, likelle matkansa päätä, tunsi hän yht’äkkiä voimansa herpautuvan ja tarvitsevansa hetkisen levähtää, ennenkuin jaksaisi jatkaa tiensä viimeisen nikaman. Istuutuen kivelle polun varteen hän teroitti katseensa alapuolellansa olevaan laaksoon, mutta silmä ei eroittanut sieltä juuri muuta kuin heikosti kuumottavan valon akkunasta. Tuvassa siis vielä valvottiin. Kun hän aikoinaan oli salaa lähtenyt lapsensa vierestä yön selkään, oli hän silloinkin pysähtynyt tällä samalla paikalla ja raastanut tukkaansa tuskissaan, kun ei ollut tahtonut päästä ratkaisuun, menisikö eteenpäin vai kääntyisikö takaisin. Nyt kahdeksan vuoden kuluttua palatessaan oli hän jälleen kahdenvaiheella, eikö ehkä olisikin parasta katkaista matkansa tähän ja pyörtää takaisin. Eihän hänellä ollut varmuutta edes siitä, oliko lapsensa enää elossakaan. Mutta jos se olisi kuollut eikä hän olisi tietoinen siitä, niin olisi lapsi hänelle elävä kuten ennenkin. Olisihan silloin pienenä lohdutuksena kuvitelma, että kuitenkin oltaisiin samassa maailmassa, hengitettäisiin samaa ilmaa saman auringon alla. Jos taas lapsi on elossa, niin kestävätkö kuvitelmat todellisuutta? Voisihan hänen kauan kaipaamansa jälleennäkeminen koitua pettymykseksi, ja niin olisi siinäkin tapauksessa parempi, että hän ei saisi nähdä lastansa ollenkaan. Ristiriidan sai lopuksi järki ratkaista. Olisi mieletöntä kääntyä kynnykseltä takaisin, kun kerran oli niin pitkän matkan tullut.
Hän laskeutui mäen rinnettä. Mutta kartanolle tultuaan hän ei mennyt heti tupaan, vaan pysähtyi katsomaan akkunasta sisään, osittain äärimmilleen kiihtyneen uteliaisuuden pakottamana, osaksi tarkatakseen, olisiko sisällä sattumalta joku vieras; hän ei tahtoisi näyttäytyä täällä kotipuolessa kenellekään tutulle, vaan odottaisi ulkona, kunnes tämä poistuisi.
Ensimmäisenä pisti hänen silmiinsä karsinaorrella nukkuva valkoinen kana. Vanha äiti näkyi istuvan jakkaralla takkatulen ääressä ja kutovan sukkaa tai lapasta, mitä lienee pistellyt. Mutta naisen katse ei joutanut viipymään kauan äidissä, se harhaili tuvan hämärillä laitapuolilla, kunnes löysi etsimänsä, tyttösen, joka toimettomana istui pöydän takana penkillä ja näytti katsovan karsinaorrella nukkuvaa kanaa, niinkuin miettisi jotakin. Nuori äiti oli säilyttänyt lapsensa kuvaa sydämessään semmoisena kuin oli sen viimeksi nähnyt. Tämä nyt näkemänsä ei ollut se vuoden vanha kapalovauva, jonka hän oli jättänyt, ja kuitenkin se mahtoi olla sama. Hänen silmänsä tuijottivat värähtämättä lapseen. Vähitellen alkoi ruumis kumartua eteenpäin, kädet kurkottautua akkunaa kohti ja huulet kiihkeästi kuiskailla:
»Susanna — Susanna — lapseni, — lapseni!»
Kun Annastiina takan ääressä ajatuksissaan istuessaan kuuli muutamia hiljaisia naputuksia ovelta, jysäytti hänen sydäntänsä niin, että silmä putosi kutimesta. Hän oli illoin odottanut niitä ääniä jo kahdeksan vuotta. Tosin oli Antti poissa ja hänkin voisi tulla, mutta paljon käskevämmin koputtaa Antti. Nämä naputukset olivat niin arkoja jäänteeksi pyytäviä, että hän niistä aavisti, kuka sisäänpyrkijä oli. Hän mennä köpitti kiireesti ovelle, mutta kun hänen kätensä alkoivat vapista, meni hiukan aikaa, ennenkuin hän sai haan auki. Pimeydestä lensi odotettu hänen kaulaansa.
»No, no… älähän, älähän, rakas Esteri — tukeuta», hoki Annastiina tukahtuneella äänellä, tyttären pusertaessa hänen päätänsä poveaan vasten.
Eikä Esterillä ollutkaan nyt aikaa kauan äitiänsä halailla. Hänen rinnassaan, käsivarsissaan, koko ruumiissaan ja sielussaan leimahti liekkiin kauan kytenyt halu saada painaa omaa lastansa ikävän näännyttämää sydäntänsä vasten, ja huulille vuosien kuluessa vangitut suudelmat pyrkivät polttavina vapautumaan kuvitelmista todellisuudeksi. Hän kuiskasi äidilleen, että tämä muutamalla sanalla esittelisi heidät, tuntemattomat, toisilleen.
»Tää vieras on sinun äitisi, Susanna. Oleppa kiltti ja tule tervehtimään äitiäsi», pyysi mummo melkein rukoillen, äänessä epäilevä sävy.
Mutta kun Susanna ei liikkunut paikaltaan, käsitti äiti sen metsäläisen ujoudeksi ja alkoi varpaillaan hiipiä lattian yli häntä kohti, ikäänkuin tavoittaisi syliinsä arkaa lintua, joka voi pyrähtää lentoon. Tyttö katsoi herkeämättä ja terävästi tuota vierasta naista, joka kädet ojossa ja silmät palavina läheni niin ahneen näköisenä kuin aikoisi nielaista hänet. Hän oli kuvitellut äitiään jos jonkin näköiseksi, mutta ei koskaan tuollaiseksi, jolla oli kalpeat kasvot, herrahtava puku yllä ja sinisestä sametista kurottu lakki päässä. Äidin päästyä käden ulottuville kallistautui Susanna poispäin ja alkoi vähän kerrallaan siirtyä istuallaan penkkiä myöten edellä sitä mukaa kuin kiinniottaja hiljalleen läheni. Mutta kun nurkassa tuli seinä vastaan ja kun mummo näytti tarkoituksella asettuneen suluksi lattialle johtavan solan suulle pöydän päässä, nousi hän penkille seisoalleen, nähtävästi aikoen hypätä pöydälle ja sitä tietä ulos. Esteri ei uskaltanut jännittää jousta enää kireämmälle. Päättäen turvautua toiseen, houkuttelevampaan kesytyskeinoon hän aukaisi kantamuksensa, otti esiin monenlaisia leivoksia ja makeisia ja antaen ensin äidilleen tarjosi niitä sitten Susannalle, joka yhä seistä murjotti nurkassa liikkumattomana kuin kuvapatsas.
»Susanna, lapseni, kullanmuruseni, kauan kaivattuni, otappa tästä pikku kännälläsi äidin tuomisia, äidin sydämen tuomisia», houkutteli Esteri, mummon säestäessä arkisemmin ja hyvin epäileväisenä:
»Kuinka Susanna ilkiää olla tuommoinen. No, ota nyt, kun äiti antaa.»
Mutta vaikka Susanna ei ollut ennen noin makean näköisiä herkkuja aavistanut olevankaan, nielaisi hän suuhunsa valahtaneen syljen ja torjui äänettömänä tarjouksen. Äiti otti nyt esiin viimeisen valttinsa: kauniin punaposkisen nuken, jota hän Susannan edessä tanssitti ja kallisteli niin, että se vuoroin aukoi ja sulki isoja sinisiä silmiään. Hän oli nukkea ostaessaan ajatellut sitä yksivuotista tyttöä, ja tuntui nyt hiukan hullunkuriselta tarjota sitä noin isolle tytölle, joka näytti paljon vanhemmalta kuin olikaan. Susannan kädet liikahtivat, kuin aikoisivat kohoutua ottamaan lelua ja tiukasti yhteenpuristuneilla huulilla häivähti hymyn tapainen, mutta melkein samalla hän näytti katuvan tätä hetkellistä heikkouttaan, käyden entistä jäykemmäksi. Nukke tanssi yhä vallattomammin, vilkutteli ja lupsautteli silmiään kuin ilkkuen, mutta kun se viimein uskalsi tulla niin lähelle, että poski poskea hipaisi, nykäisi Susanna päänsä nopeasti taaksepäin, kuin se kosketus olisi ihoa polttanut ja salamannopealla liikkeellä lyödä livautti äidin mairittelemalla pikku »kännällään» nukkea niin kiivaasti, että se lensi kauas lattialle, jääden sinne raajarikkona selälleen, porsliinipää kahtena kappaleena, molemmat kädet ja toinen jalka singonneina loitolle ruumiista.
Tämän odottamattoman kohtauksen jälkeen oli tuvassa hetkisen hiiskumaton hiljaisuus. Torttupala tuntui juuttuvan mummon kurkkuun, ja hän laski puoleksi syömänsä leivoksen salaa pöydälle, ikäänkuin hänellä ei olisi oikeutta syödä sitä enää. Esteri vaipui penkille istualleen. Susannan isku ei ollut särkenyt ainoastaan haurasta lelua, se murskasi samalla äidin arat unelmat jälleennäkemisen ilosta. Esteri oli niin masentunut, että vanha äitinsäkään ei kyennyt häntä enää lohduttamaan, surkuttelihan vain alistuvana:
»Minkäs sille mahtaa, minkäs sille mahtaa: — kohtalolleen.»
Annastiinan aivoissa oli jo ehtinyt välähtää ajatus, että olisi keitettävä kahvit, jota sitten Esterin leivosten kera joukolla juotaisiin. Mutta tuliaiskekkerit saivat nyt jäädä, sillä kummallekaan ei tällä kertaa tuntunut maistuvan ruoka ei juoma. He kiiruhtivat maata sillä tekosyyllä, että ilta oli jo myöhäinen ja Esteri matkasta väsynyt. Todellinen syy oli kuitenkin se, että heillä pitkän eron jälkeen oli paljon kyseltävää ja kerrottavaa molemmin puolin, mutta kun ei voitaisi karttaa koskettelemasta sellaisiakin asioita, joita Susannan ei sopinut kuulla, oli ensin odotettava hänen nukkumistaan. Ja kun Esteristä himmeänkin lampun valo tuntui liian kirkkaalta, halusi hän siitäkin syystä siirtää keskustelun yön pimeyteen, välttyäkseen katsomasta äitiänsä silmiin ja säästyäkseen näyttämästä tälle punastumistaan.
Antin yöpyessä Kuorelahden talossa nuotan korjuussa makasivat mummo ja Susanna samassa sängyssä. Esterille kyhättiin vuode lattialle aivan sängyn viereen. Kun sitten hiljaa maaten oli kulutettu kappale yötä, kuiskasi Esteri lattialta:
»Äiti, jokohan Susanna nukkuu?»
»Siltä tuntuu — pianpa se nyt uinahtikin. Toisinaan makaa valveilla puolille öin ja ylikin», sanoi Annastiina, mutta varmuuden vuoksi tutkaisi kuitenkin:
»Susanna!»
Kun tyttö vastauksen asemesta hengitti erikoisen raskaasti, voi päättää hänen vaipuneen sikeään uneen. Huoletta saattoi siis Esteri pyytää äidiltään, tosin hiukan alennetulla äänellä, jota jo yön hiljaisuuskin tuntui vaativan:
»Kertokaa nyt minulle Susannasta, oikein paljon — kaikki, kaikki!»
»Mitäpä erikoista minä hänestä voisin kertoa. Mutta jos tuo Leppaheltta osaisi puhua, niin sillä voisi olla sinulle Susannasta hyvinkin paljon tarinoitavaa.»
»Leppaheltta?»
»Niin, tuo orrella nukkuva kana. Minä luulen, että se on Susannalle kaikkein rakkain. Sitä syöttelee, sille puhelee, sen kanssa seurustelee päivät pitkät ja sille sydämensä salaisimmat asiat uskoo. Talvella pitää sitä täällä tuvassa ja makuuttaa usein öisin vieressään. Mutta nyt tänä kesänä sai Susanna hoidokkinsa takia suurta surua.»
»Oi voi! Minkä tähden, mistä syystä?»
Annastiina kertoi pääpiirtein ne raskaat koettelemukset, joita ystävyksillä oli kesän aikana ollut.
»Mutta minkä tähden Susanna käyttäytyi minua kohtaan sillä tavalla kuin se äsken teki? Miksi se ei huolinut makeisista eikä nukesta?» kysyi Esteri.
»Susannan käytös johtui kai pohjaltaan samoista syistä kuin sen monet muutkin menettelyt — niinkuin esimerkiksi sekin, että hän monen monituista kertaa on tullut kylältä kotiin itkien, parkuen, silmät punaisina kuin särellä», sanoi Annastiina.
»Herra varjelkoon! Mutta minkä tähden?»
»Sen tähden, että sitä siellä on haukuttu äpäräksi ja lehtolapseksi.»
»Hui!»
»Ja vielä paljon rumemmillakin sanoilla on se saanut kuulla itseänsä nimiteltävän. Susanna on siitä syystä tullut niin araksi, epäluuloiseksi, nurja- ja vihamieliseksi, että hän epäilee kaikkia vieraita, syyttömiäkin, sillä hän arvelee —- eikähän lapsi taida siinä kovin väärässä ollakaan — että kaikki ajattelevat hänestä samoin, vaikka kaikki eivät lausu ajatuksiaan ilmi. Siellä kylillä on Susannan sydämeen kylvetty niitä ohdakkeen siemeniä, joiden taimia hän on kyynelillään kastellut ja jotka ovat kasvaneet jo niin isoiksi, että niiden piikit alkavat terävinä pistää: tyttö ei enää usein itke, nyt se kyynelten sijasta puree hammasta ja lyö — niinkuin äsken näit. Minun on melkein mahdoton saada sitä lähtemään kylälle asialle. Kun Susanna tuli siihen ikään — ja se tuli siihen liian aikaisin — että rupesi hiukan ymmärtämään asioita ja alkoi muun ohella udella sitäkin, missä hänen isänsä ja äitinsä ovat, niin täytyi minun lopulta sanoa, että Susannalla ei isää olekaan — eikä oikeastaan äitiäkään. Mutta kun se sitten alkoi kysellä, miksi hänellä ei ole isää eikä äitiä, vaikka sillä ja sillä on, niin siihen minä en osannut vastausta antaa. Myöhemmin hän lienee saanut kylältä jonkinlaisen selon siitäkin seikasta, koskapa kerran kotiin palattuaan heitti vauvansa palavaan uuniin eikä ole sen koommin nukkea tai muuta leikkikalua pitänyt.»
»Eikö Susannalla sitten ole yhtään ystävää?» kysyi Esteri itkevällä äänellä.
»No, eihän hän ole minua näihin asti ainakaan vihamiehenään pitänyt», vastasi Annastiina.
»Niin, että yksi ystävä siis kuitenkin on. Minä olen siellä maailmalla nähnyt sellaisiakin lapsia, joilla ei ole yhtään ystävää.»
»Se on hyvin niukka lohdutus. Mutta lie niitä ystäviä Susannalla toki pari muutakin lisäksi.»
»Ketäs ne ovat?»
»Paitsi Leppahelttaa on niihin Susannan harvoihin ystäviin luettava vielä Kuorelahden Kalle.»
»Milläs keinoilla Kalle on onnistunut pääsemään armollisen neidin suosioon?»
»Kalle oli näiden yhdessä kiertokoulua käydessä asettunut Susannan puolelle, kun muut pakkasivat pilkkailemaan, kuuluipa kerran livauttaneen jotakin suulainta korvalle suojattiansa puolustaessaan. Ja sitä hyvää väliä näyttää yhä vain jatkuvan. Ties, vaikka Susanna vielä Kuorelahdessa emäntänä keikkuisi… Älä!»
Susanna punkkasi kyynärpäällään mummoa kylkeen, niin että tämä hiukan älähti ja keskeytti puheensa. Mutta kun tyttö taas hengitti syvään ja raskaasti, arveli mummo hänen unissaan tyrkänneen.
»Ohhoh! Onpa sillä äidillä suuret tuumat. Saattaahan sitä hyvää väliä Kallen puolelta jatkua vielä niin kauan, kun ollaan viattomia, voidaanpa vielä aikuisinakin salaa seurustella, mutta julkisuudessa ei olla tuntevinaankaan. Ja kun pitäisi lähteä vihille, — ja vaikka siihen olisi painava pakko, niin… Voi voi… mitä minä nyt!»
»Mitä voi voi?… Puhuitko sinä nyt itsestäsi?»
»Ei, ei — en minä mitään… Mutta mitenkäs isä? Onkos se minun asiani isälle vielä yhtä raskas kuin silloinkin, alussa?»
»Eipä se taida paljon muutakaan olla. Muistathan sinä, kuinka isäsi rakasti ja helli sinua, niinkuin ainoaa lasta rakastetaan, leikkikätkyet teki, vieläpä puodistakin vähillä varoillaan leluja osti. Ja muistathan sinä, kuinka se koetti sinun mieleesi jo pienestä pitäen takoa sitä käsitystä, että kunnia, kunnia on köyhän ainoa rikkaus. Senpä vuoksi isäsi ei ole sitä häpeääsi, joka samalla on hänenkin häpeänsä, voinut vieläkään sulattaa. Sitä yhtä ja samaa asiaa se on hengessään vuosien kuluessa pureksinut kuin koiruohoa ja kerran jos toisenkin koettanut nielaista sitä. Mutta kun on luullut sen jo sydämensä syvyyksiin unhoon hautautuneen, on se sieltä aina omalla voimallaan röyhtäytynyt ylös kuin märepala lehmän suuhun, katkeran mielen uudelleen pureksittavaksi ja taas alas nielaistavaksi.»
»Mitäs tänne muuta kuuluu?» tutkaisi Esteri.
»Mitäpäs sitä muuta kuin vanhuutta ja heikkoutta. Mutta mitenkä sinun laitasi on, lapsi parka? Missä olet nämä monet vuodet ollut, kun et ole edes kirjelippua lähettänyt?»
»Kaupungit ja muut liikepaikathan ne ovat maaseudun rikkatunkioita», sanoi Esteri. »Ensin palvelin pari vuotta piikana ja sen jälkeen olen ollut tehtaan työläisenä.»
»Ilmankos kasvosi ovatkin käyneet niin kalpeiksi — ennen punoittivat poskesi kuin pihlajantertut. Mutta sanoppas, mikä sinut, kaikesta huolimatta, pakotti kotoa lähtemään, vieläpä yön selkään, hiiskumatta menostasi sanaakaan edes minulle — äidillesi?»
»Se oli kai tämä korven kunnia, joka pakotti.»
»Kyllähän minä sen oikeastaan kysymättänikin arvasin. Sinä olet siinä kunnia-asiassa yhtä arka ja tunnontarkka kuin isäsikin, ja hyvähän se on. Mutta onko kunniasi siellä maailman rikkatunkiolla peseytynyt puhtaammaksi? Ja onko kaupunki häpeäänsä piileksivälle suojaisampi paikka kuin tämä Mäntylän mökki?»
»Ei suinkaan kunniani siitä sen puhtaammaksi ole tullut, jos ei likaisemmaksikaan, mutta onhan siellä vieraissa ihmisissä kuitenkin se — hyvä puoli, että jokainen vastaantulija ei ole sormellaan sitä tahraa osoittamassa, niinkuin täällä olisi ja Susannalle on ollutkin. Enkähän minä, kun toden sanon, alkujaan aikonutkaan niin pitkälle matkalle — ja kuitenkin paljon pitemmälle: minulla oli kotoa lähtiessäni aikomuksena huuhtaista se pyykkini rutosti ja kertakaikkiaan lumivalkeaksi.»
Annastiina nosti päänsä pieluksesta.
»Että kuin…? Mitäs sinä puhut nyt?»
»Sitä vain, että kun silloin yöllä läksin ja pääsin Kuorelahden ohi Rotkolammen rannalle, niin minä löin siinä arpaa elämästä ja kuolemasta aamuun asti, mutta rohkeus petti, ja minä jatkoin matkaani, kun en enää voinut kääntyä takaisin.»
Mummon pää painui jälleen pielukseen ja hän mietti kotvan aikaa.
»No olisiko pyykkisi sillä teollasi tullut valkoisemmaksi? Eiköhän niissä sydämen asioissa liene laita samoin kuin näissä ulkonaisissakin, että jos mieli puhdasta tehdä, niin on pyykki ensin lipeässä kiehutettava, sitä väkevämmässä kuta pinttyneempi pestävä on, ja sitten vasta kylmällä huuhdeltava. Sinä olet arvatenkin niitä peseitäsi kiehuttanut sydämesi tulella häpeän ja katumuksen lipeässä jo kymmenen vuotta, mutta sinun on niitä kiehutettava vielä niin kauan, kunnes kutsumattasi tulee se kylmällä valelija, joka lopullisesti valkaisee niin ruumiin kuin sielun.»
»Oikeinhan äiti puhuu ja kauniisti, mutta niitä asioita ei kykene täysin tajuamaan kukaan muu kuin se, jolla on itsellä niitä peseitä pyykissä ollut.»
»Eipä tietenkään. Täällä kotipuolessasi on sinua pidetty melkein kuin kuolleena, kun ei ole tiedetty, oletko enää elävien maillakaan. Sen silloisen lähtösi syyn minä kyllä ymmärrän. Mutta minkä tähden sinä nyt tulit takaisin?»
»Minun täytyi lähteä pakoon sitä samaa itkua, jota kerran täältä pakenin. Noustessani vuoteeltani aitassa silloin syyskesän yönä, heräsi Susanna ja alkoi itkeä. Se oli viimeinen ja kaikkein vaikein este, joka vielä viime hetkellä oli tekemäisillään lähtöaikeeni tyhjäksi. Päästäkseni kuulemasta lapsen itkua ja estääkseni sen tyyten järkyttämästä horjuvaa päätöstäni, minun piti käsin tukkia korviani, ja lopuksi kääräistä vaatteet kainalooni ja juosta paitasillani tuonne mäelle, jossa vasta puin ylleni. Istuin siellä sitten, kuinka kauan lienen istunutkaan, ja jatkoin taas matkaani. Mutta se itkupa ei lakannutkaan kuulumasta, se nyyhkytti puitten huminasta ja Rotkolammen lipattavista laineista. Lähtöni, matkani ja kaikki oli minulle silloin ja on vielä nytkin kuin hämärää unennäköä, kuin jonkin näkymättömän kuljettamana olisin elänyt ja liikkunut jossakin toisessa maailmassa.
Kun sitten täältä sydänmaan hiljaisuudesta jouduin maailman meluun ja suuren kaupungin humuun, vaikeni itku joksikin aikaa. Mutta kun vuosien kuluessa tutustuin ja kyllästyin siihen kaikkeen, eikä sillä ollut minulle enää mitään uutuuden viehätystä, aloin tuntea suurempaa yksinäisyyttä ja tyhjyyttä kuin milloinkaan täällä kotona. Silloin alkoi lapsen itku taas kuulua korviini, se valitti tehtaan pillin kimakassa vihellyksessä ja satojen pyörien ja rattaiden huumaavassa surinassa. En voinut sitä enää kestää ja niin täytyi viimeinkin lähteäkseni — paetakseni taas täältä ensi yönä.»
»Ensi yönäkö jo!»
»Niin, en minä voi nyt täälläkään olla. Ja jos näin tiesin olevan, olisi ollut onnellisempaa, etten olisi ollenkaan tullut, että sittenkin olisin pyörtänyt tuolta mäeltä takaisin, niinkuin aioin.»
»Jos sinun tarkoituksesi oli löytää täältä lapsesi, se Susanna, jonka silloin jätit, niin sinun olisi pitänyt palata vuosia aikaisemmin. Miksi et ennemmin tullut?»
»En ole voinut, sillä minunhan täytyy täällä kotipuolessa kulkea tuttujen paikkojen ohi öisin kuin pahantekijä.»
Kun keskustelu tuntui jo loppuneen ja oli vaiettu niin kauan, että kumpikin luuli jo toisensa nukkuneen, kuiskasi Esteri:
»Äiti!»
»No?»
»Olisikohan se väärin, jos vaihtaisimme vähäksi aikaa vuoteita. Te tulisitte tänne ja minä tulisin sinne, että saisin vielä edes kerran, vaikka varkainkin, maata Susannan vieressä ja suudella salaa sen poskea. Minä en ole vielä kuullut sen ääntäkään, kun se koko iltana ei ole puhunut halkaistua sanaa.»
»Voi, rakas Esteri, kuinka mielelläni minä soisin sinulle sen pienen ilon, mutta ei se taida nyt käydä päinsä. Susanna on niin herkkäuninen, että se voisi herätä, ja jos huomaisi petoksen, niin se varmasti livistäisi ovesta ulos, ja otappas se jänis sitten kiinni pimeässä yössä.»
»Voisipa niin olla. Mutta jos minä sittenkin koettaisin houkutella
Susannan mukaani. Panisin sen kaupungissa kansakouluun.»
»Mutta minä en lähde!» kivahti Susanna niin kirkkaalla äänellä, että voi päättää hänen maanneen koiranunta koko keskusteluajan ja kuulleen kaikki. »Ja mummo puhui pitkää: Kallen ja minun välit alkavat olla jo kylmenemään päin.»
Esteri sai kuulla lapsensa äänen, mutta sen jälkeen alkoi tuvassa henkeä pidättävä hiljaisuus. Tovin kuluttua kuului lattialta syvä huokaus ja hiljaista, pidätettyä nyyhkytystä. Ulkona pimeässä yössä huokaili tuuli, ja silloin tällöin putosi raskas sadepisara helähtäen rikkinäiseen akkunaruutuun.