I
Oli puolipimeä elokuun yö.
Iso-Mannilan talossa nukkui työväki omassa asuinrivissään, mutta vierasrakennuksessa, jossa isäntäväellä oli makuuhuoneensa, valvoi ainakin kaksi: talon tytär Laina ja vanhahko emännöitsijä Marjaana. Heidän makuuhuoneittensa sijaitessa seinäkkäin, ilman väliovea, Marjaana kuuli Lainan kamarista hiljaista valitusta, joka väliin tuntui pyrkivän ilmoille pidätettynä, kipeänä kirkaisuna. Emännöitsijä ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen erikoisempaa huomiota, sillä jo keväästä alkaen, Lainan lääkärillä käynnin jälkeen, hän oli useinkin kuullut viereisestä kamarista valitusta ja itkunnyyhkytystä. Ne äänet olivat hänestä kyyneliin asti liikuttavia, mutta eivät mitenkään kummeksittavia. Päinvastoin: joku muu olisi saattanut huutaa sudenkoloon, saatuaan kuulla kohtalostaan niin raskauttavan lausunnon kuin Laina. Tytön oman kertoman mukaan oli lääkäri sanonut hänen vatsassaan olevan n.s. liikkuvan kasvin, jonka vuoksi leikkaus oli välttämätön. Mutta kun lääkäri oli lisäksi todennut hänen potevan myös niin vaikeaa sydänvikaa, että jos hänet silloin olisi nukutettu, hän olisi voinut uinahtaa ikuiseen uneen, ei toistaiseksi ollut muuta keinoa kuin koettaa vahvistaa sydäntään mahdollisesti myöhemmin tehtävää leikkausta varten karttamalla etenkin kuumia kylpyjä ja raskasta työtä. Näitä lääkärin määräyksiä Laina oli noudattanut niin tarkasti, että hän koko kesänä ei ollut käynyt kertaakaan saunassa kylpemässä eikä poistunut kamaristaan -juuri muulloin, kuin pistäytyessään silloin tällöin rannassa peseytymässä, aina yksin.
Kun tuttua voivotusta oli tällä kertaa jonkin aikaa jatkunut, kuuli Marjaana Lainan nousevan vuoteestaan ja menevän ulos. Mutta jokainen hiipivä askel ja oven ylen varovainen käynti ikäänkuin kuiskuttivat hänen korvaansa: Pidä silmällä, Marjaana, tuolla tavoin liikkuvat vain ne, joilla on jotakin salattavaa.
Hieman levottomana emännöitsijä päätti valvoa ja odottaa poistuneen palaamista, mutta väsymys voitti ja hän raukesi uneen. Tietämättä, kuinka kauan oli nukkunut ja mikä yön hetki lienee ollut kulumassa, hän herättyään kuuli Lainan kamarin oven avautuvan ja paukahtavan kuuluvasti kiinni. Sitten niinkuin se tulija olisi huoneen perälle pyrkiessään horjuvan humalaisen tavoin törmännyt muutaman raskaan juoksuaskelen eteenpäin, mutta kaatumistaan välttääkseen pysähtynyt melkein samassa, ryöpsähtänyt taas kolkkavin kengin kappaleen matkaa ja jälleen seisahtunut, kunnes vihdoin sängyn raskaasta rysähdyksestä päättäen retkahti voihkaisten vuoteelleen.
Silloin se salainen aavistus, mikä vanhan emännöitsijän sydämessä oli jo jonkin aikaa kipinänä kytenyt, leimahti hirvittävään liekkiin. Hän lennätti korvansa väliseinään ja kuunteli suu auki ja silmät renkaina, eikö Lainan valituksen ohella tirskahtaisi seinän läpi jotain toistakin ääntä. Mutta kun mitään sellaista ei kuulunut, tuntui hänestä, kuin se puuttuva ääni huutaisi apua hengenhädässä: Kiiruhda, kiiruhda, Marjaana, asiat ovat onnettomammin kuin jaksat uskoakaan. Marjaanalle tuli niin hätäinen hoppu, että hän oli sekautua hameeseensa pujottaessaan sitä yllensä.
Lähtee sitten — hiipien hän nyt vuorostaan — ulos ja pysähtyy pihamaalle, elokuun salaperäisen yön ympäröidessä nukkuvalta näyttävää taloa. Hetkisen mietittyään, minne mennä, hän kiiruhtaa juoksujalkaa saunaan, kyntää kourin karsinamullan, etsii lauteet, mallasparven, joka sopen, sohaisee kohennuskepillä uuniinkin, joka mustana ja suu ammollaan ruhjottaa raskaana nurkassaan.
Saunasta hän rientää rantaan, etsii kiihkeästi jotakin jäljille johtavaa merkkiä: veritippaa laiturista, jalan jälkeä nurmikon kasteesta. Tuijottaa sitten hetkisen tyynen veden pintaan laiturin vierelle, niinkuin odottaisi pohjasta poretta nousevaksi. Kun sitä ei kuitenkaan kuulu, kurkistaa hän laiturin reunan yli matalaan pohjaan, mutta tempaisee samalla päänsä takaisin kuin tulesta.
— Jumala varjelkoon! Sielläkö se on? Onko se se?
Kim Marjaana vapisten ja sydän seppänä takoen uskaltaa uudelleen kallistautua kurkantoralta laiturin laidan yli, häntä melkein hymähdyttää hirveä säikähdyksensä; sillä siinä missä hänen pelästyneisiin silmiinsä äsken oli vilahdukselta kuvastuvinaan pienen lapsen alaston, valkoinen ruumis, näkee hän nyt siltapalkin alta kurkottavan vain oman himmeän kuvansa. Keventynein mielin hän heittää silmäyksen järvenselällekin, jonka tyynellä kalvolla siellä etäämpänä hohtaa himmeänä hopeana valkoisten kesäöitten viimeinen, kalpea kajastus. Ja eikös taas vanha sydämensä hätkähdä, kun hän äkkää siellä jotakin mustaa liikkuvan. Mutta kun katsoo kätensä alta tarkemmin, näkee hän siellä vain yksinäisen sorsan, joka rantapensaitten kiiluvia silmiä väljille vesille paenneena ja pää siiven alle painautuneena nukkuen kiertää hiljalleen yöllistä ympyräänsä.
Vanhan emännöitsijän askelet olivat paljon keveämmät hänen noustessaan rantatörmää ylös kartanolle kuin hetkistä aiemmin laskeutuessaan rinnettä alas rantaan.
Hän hakee, hakee edelleen. Mutta vaikka hänen pitäisi valalla vannoa, niin ei kuolemakseen hän voisi muistaa, mistä kaikista paikoista hän on sitä kaipaamaansa etsinyt. Vihdoin hän ikäänkuin löytää itsensä karjapihasta, jossa hänet yht'äkkiä yllättää niin herpaiseva väsymys, että hän tahtomattaan lysähtää navetan kynnykselle istualleen, ja nyt vasta huomaa, kuinka hiki lämpiminä virtoina valuu yli uupuneen ruumiin. Eksyneen tavoin hän on aluksi niin pökerryksissä, ettei heti ota oikein tunteakseen tuttua paikkaa. Kuin unessa hän näkee edessään outoja, makaavia lehmiä, jotka laiskasti kääntävät katseensa häneen kuin kysyen: mitäs nyt, joko nyt on aamulypsynaika? Joku ynähtää, muuan vääntäytyy seisoalleen, useat alkavat märehtiä. Marjaanan vähitellen selviydyttyä täyteen tajuunsa alkaa hänen mielessään rauhoittavana orastaa epäilyksen ihana itu:
— Eihän minulla, hupakolla, ole asiasta sen selvempää tietoa kuin omat aavistukseni ja johtopäätökseni. Onhan voinut, tällä kertaa, kouristaa Lainan sydäntä niin ankarasti, että siinä ja siinä, pääsikö kaatumatta kamarinsa lattian yli. Ehkä olen olemattoman jäljessä juossut? Ehkä olenkin etsinyt vain viimetalvista lunta?
Mutta toisaalta: kuta hiljaisemmaksi elokuun satumainen yö tuntui käyvän, sitä äänekkäämpänä hän oli sielussaan kuulevinaan vaaranalaisen äänetöntä hätähuutoa, joka kalliitten hetkien tuloksettomina kuluessa tuntui jo etääntyneenä kaikuvan kuin kuoleman kynnykseltä. Ei milloinkaan ennen elämässään Marjaana ollut tuntenut itseänsä niin tärkeäksi henkilöksi kuin nyt, jolloin elämä tai kuolema riippui hänestä. Hänen teki mieli kysyä neuvoa lehmiltä, teki mieli kysyä kuunkannalta, joka taivaalla kynsistään kiikkuen näytti pienellä silmänurkallaankin näkevän kaikki. Epätoivoisen tuskalla hän ojensi kätensä harmaalle taivaalle, ikäänkuin olisi tahtonut kurkottaa ne kuun ohi vielä ylemmäksi, huulten hiljaa höpistessä äänetöntä rukousta.
Kun hän sitten herkkäuskoisen jännityksellä oli aikansa turhaan odottanut jotakin yliluonnollista vihjausta etsimänsä salaisen kätköpaikan löytämiseen, ja kun hän — Jumala ja omatunto olkoot todistajina viimeisellä tuomiolla — oli puolestaan tehnyt kaiken, minkä ihminen voi, hän nousi jo seisoalleen lähteäkseen kamariinsa maata. Mutta hän ei ehtinyt vielä poistua, kun hänen korviinsa kuului navetasta outo narahdus. Tavallisissa oloissa hän olisi saattanut pitää sitä tappelevien rottien rääkäisynä, mutta nyt hän tunsi sydämensä kuin seisahtuvan ja väsymyksen väistyvän. Hän juoksi lampokarsinaan kuin kassalleen, kopeloi kourin puolipimeässä nurkassa ja sai käsiinsä riepuun kääräistynä jotakin pehmeää, lämmintä, ja kuin sattumalta pienen pullon.
Marjaana kiidätti molemmat löytönsä erääseen vieraskamariin, mahdollisimman etäälle Lainan makuuhuoneesta. Kääräistyään lapsen tilapäisesti lämpimiin vuodevaatteisiin hän laski kierrekaihtimen akkunan eteen ja tarkasti terävästi sen ryppyisiä, mustansinisiä kasvoja. Navetassa kuulemansa urahduksen jälkeen hän ei ollut kuullut raukan päästävän pienintä uikahdusta. Kun hän tämän oudolta kuulostavan äänettömyyden lisäksi huomasi nyt valkean valossa lapsen suusta pursuavan ilmakuplia ja vihreätä vaahtoa, kaappasi hän käteensä mukanaan tuomansa pikku pullon. Nuuskaistuaan sieraimillaan sen avonaisesta suusta ja tarkastettuaan valoa vasten pullon pohjassa helmeilevän nesteen väriä, syöksähti hänen suustansa kuin kipeänä parkaisuna yksi ainoa sana:
»Sievettä!»
Tämän järkyttävän havainnon tehtyään ja ymmärtäen, että minuuteista voi riippua kaikki, Marjaana silmänräpäystäkään viivyttelemättä juoksi kahvikuppi kädessä takaisin karjapihaan, nyt vielä nopeammin kuin etsintämatkalle lähtiessään.
»No, Mansikki, ylös, ylös, kiireesti!… Nopeammin, nopeammin!… Kas niin, hiljaa nyt vaan… vatj sii…!»
Kyykähtäen seisoalle nousseen lehmän kupeelle hän heruttaessaan puheli sille kuin maanitellen elukkaa pysymään hiljaa paikallaan:
»Voi, et tiedä, et tiedä, Mansikkini, mikä erinomainen lääkäri, mikä mainio apteekki olet — jos ollakseen — sille… sille pienelle pojalle, jonka huulille äitinsä… oma äitinsä… maailmaan tulon ensi tervehdykseksi… lämpimän rinnan asemesta pisti myrkkypullon kylmän suun… Vatj sii…! Älä vain suutu, kun ajoin sinut niin kovakouraisesti ylös: älä nosta maitoasi… Jollei sinunkin apusi liene jo liian myöhäistä?… Jumalan kiitos, jopa herahti! Pari pitkää vetäisyä vain herkimmästä nännästäsi… Kas niin, jo riittää. En miljooniin, en koko maailman kultaan voisi vaihtaa nyt tätä yhtä kahvikupillista sinun lämmintä maitoasi. Kiitos, Mansikki, rupea maata nyt taas.»
Parhaan ymmärryksensä mukaan lääkittyään lasta maidolla ja käärittyään sen kunnolliseen kapaloon Marjaana hiipi parin huoneen läpi ja koputti hiljaa talon haltijoitten makuukamarin oven. Mutta kun ei kuulunut mitään vastausta, ajatteli hän säälien asiasta tietämättöminä siellä vain nukutaan vanhurskaan unta. Hän koputti uudelleen lujemmin.
»Kuka se?» kuului vihdoin isännän unelias kysymys.
»Minä se olen, Marjaana.»
»Mikä on hätänä?»
»Tulkaapa vähän tänne.»
Kun isäntä ja emäntä yöpukimissaan, mielessä outo aavistus, tulivat Marjaanan jäljessä valaistuun kamariin ja huomasivat sängyssä pieluksella kurttuiset, mustanpuhuvat lapsen kasvot, eivät he olisi voineet pahemmin hätkähtää, vaikka olisivat nähneet siinä, käärmeen kiemurassa. Molemmat vastatulleet olivat niin hämmästyksen lyömiä, etteivät aluksi saaneet sanaa suustansa.
»Mi-mi-mikä tuo on?» änkötti isäntä vihdoin kuin hengästyneenä.
»Se on nyt se Lainan liikkuva kasvi», vastasi Marjaana surumielisesti.
Tämän kuultuaan emäntä lyyhistyi tuolille istualle. Eikä ollut muuten, kuin että isännänkin polvet hiukan notkahtivat, mutta pian hän suoristautui entistä pystymmäksi, samalla kuin kädet vaistomaisesti puristuivat nyrkkiin.
»Olette te naisia! Eikö teillä ole ollut silmiä päässänne? Te tiedätte lehmienne poikimisen paremmin kuin…!» ryöppysi sanoja hänen suustaan niin koskenaan, että tuntui kuin viime lauseen sanomatta jäänyt loppuosa olisi ruuhkautunut hänen kurkkuunsa.
Isännän mielenpurkauksesta välittämättä Marjaana alkoi kertoa yöllistä etsintäänsä. Ikäänkuin itselleen voimia kooten ja antaakseen kuulijoilleen hiukan toipumisaikaa hän piti pienen väliajan, ennenkuin jaksoi nostaa kuormaan viimeisen, raskaimman kiven.
»Minun on vaikea sanoa kaikkea mitä tiedän, sillä minä pelkään, että teidän sydämenne eivät kestä sitä kuulla. Mutta kun on ihmishenki kyseessä, on minun pakko ilmaista, että sieltä lampokarsinasta minä lapsen kera löysin, niinkuin Jumalan johdatuksesta, tämänkin», hän sanoi ja otti esiin kukkaruukun taakse piilottamansa pikku pullon.
»Mitä?… Minun sievesipulloni! Mi-mitä tämä on?… Eihän Marjaana tarkoittane, että… että tätä olisi annettu lapselle?» kyseli isäntä kiihtyneenä ja katsoi emännöitsijään niin terävästi, kuin olisi tämän silmistä tahtonut lukea hänen ajatuksensa.
»Kyllä… sitä minä tarkoitan», vastasi Marjaana.
Tuskin hän oli ehtinyt sen sanoa, kun emännältä pääsi vihlaiseva parahdus, ja hän olisi kuukahtanut tuolilta lattialle, ellei Marjaana olisi ehtinyt häntä tukemaan. Isäntä tuijotti lattiaan, niinkuin olisi ajatuksissaan koettanut luoda kuvaa viimeksi kuulemansa teon kantavuudesta. Tuokion hiljaisuuden jälkeen alkoivat hänen sanansa putoilla lyijykuulina molempain naisten sydämelle, jopa niin raskaina, että hän näytti itsekin niitä kauhistuvan:
»Vanha totuus on: joka antaa sormensa pirulle, se vie koko käden. Mutta kun kerran myrkkyä antoi, niin olisi antanut niin pitkän ryypyn, että muuta ei olisi tarvinnut.»
»Voi, taivaan Isä!» huudahti emäntä ja jonkin äkillisen voiman vahvistamana kiiti kädet levällään kuin suojelusenkeli vuoteen luo, kietoen lapsen hellään syleilyynsä, niinkuin olisi tahtonut varjella sitä kaikesta pahasta.
»Jumala varjelkoon, että se ryyppy ei olisi ollut liian pitkä. Isäntä katsoo: tuossa pieluksella pienessä ruumiissa kamppailevat keskenään maito ja myrkky, elämä ja kuolema. Mutta kun meillä ei ole tietoa, kumpi puoli pääsee voitolle, on lapsi kastettava», sanoi emännöitsijä.
Kun isäntä tämän odottamattoman huomautuksen johdosta mietti, että hänen pitäisi ilmiantaa vieraalle, vieläpä papille, välillisesti häntä itseään ja koko talon kunniaa leikkaava häpeä, ehkäpä vankilaan johtava raskas rikoskin, vastasi hän jyrkästi:
»Ei ikinä!»
»Voiko isäntä Jumalan ja omantuntonsa edessä vastata, jos kävisi niin onnettomasti, että kuolematon sielu teidän takianne joutuisi iankaikkiseen kadotukseen?» jatkoi Marjaana järkähtämättömästi, ja hänenkin äänessään kalskahti terästä.
Se naula veti. Isäntä väänteli käsiänsä tuskissaan kahden tulen välissä: yhtäällä pahansuovan maailman nauru ja pilkka, toisaalla kastamattoman sielun iankaikkinen itku. Hän melkein vapisi kahden niin voimakkaan mahdin puserruksessa ja hänen äänensä värähti kysyessään Marjaanalta avuttoman rukoilevasti:
»Olisiko pappia lähdettävä hakemaan nyt heti — yöllä?»
»Kuka tässä puhuu papista», Marjaana sanoi. »Jos lapsi on mennäkseen, niin ei ehdi pappi tähän tarpeeseen. On toimitettava hätäkaste.»
»Hätäkaste!»
Kas, sitäpä seikkaa isäntä ei ollut hoksannut. Mutta kun asia sai nyt tällaisen käänteen, hänestä tuntui, kuin hänen rinnassaan leimahtanut helvetin tuli olisi tupsahtanut sammuksiin, ja että sen maallisenkin puolen voi jotenkuten järjestää, kun saa ajatusaikaa.
»Se sopii, se sopii», hän myönnytteli, Marjaanan mielestä tilaisuuteen nähden liiankin vapautuneesti.
»Mutta kukas meistä osaa sen kastamisen toimittaa?»
»Miehiselle miehellehän se tehtävä kai oikeutta myöten kuuluisi, mutta kun minä olen ollut lapsen lääkärinä ja kun minulla on yhtä puhtaat paperit kuin isännälläkin, niin ehkäpä voin olla pappina myös. Mutta kummeina teidän ainakin on oltava — vai tahdotteko, että käyn kutsumassa väen puolelta jonkun…?»
»Ei, ei! Ei hiiskaustakaan väen puolella!»
Kun Marjaana oli keittiöstä hakenut puhdasta, haaleata vettä, ja isäntä hänen pyynnöstään tuonut virsikirjan ja varmuuden vuoksi raamatunkin, alkoi kastetoimitus. Emäntä naiskummina piti sylissään lasta, jossa hän ei huomannut muuta elonmerkkiä kuin sen, että kastettava tuntui käteen lämpimältä, josta päättäen henki luultavasti ei ainakaan vielä ollut paennut. Marjaana toimitti tehtävänsä käsikirjan mukaan aivan kirjaimellisesti: nosti kädellään vettä kolmasti lapsen päälaelle ja samalla luki kirjasta:
»Minä kastan sinut N.N. nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen. Amen.»
Kun kastaja lopuksi oli lukenut Isä meidän rukouksen ja Herran siunauksen ja sen päätyttyä oli tavan mukaan, päät hartaasti kumarruksissa ja silmät suljettuina, hetkinen vaiettu, sanoi emäntä:
»Eikö olisi oikein, että minä nyt tämän pienen — pienen… mikäs sen nimeksi nyt tuhkaan? Vai tahko tälle raukalle nimeä ollenkaan?»
»Niin, tosiaan, mitenkäs se on, Marjaana, sen nimen laita? Se taisikin unohtua kokonaan pois», kyseli isäntäkin kuin hätäytyneenä.
Marjaana säikähti niin, että hän hiukan kalpeni. Sitten hänen poskipäilleen leimahti kuin häpeän puna, mutta kun hän katsoi virsikirjasta hätäkasteen kaavaa uudelleen, sanoi hän rauhoittuneena:
»Ei siinä mitään erehdystä tullut: Änän on hänen nimensä.»
»Mutta onkos se semmoinen ihmisen nimi ollenkaan?» epäili isäntä.
»Nimi kuin nimi. On niitä almanakassa hullumpiakin nimiä… ja olisi isäntä itse kastanut ja pannut pojan vaikka Vapiaaniksi», sanoi Marjaana suutahtaneena.
»Olkoon nyt sen asian laita miten tahansa, ja eiköpä tuo lie yksi nimi yhtä hyvä kuin toinenkin», sanoi emäntä sovittavasta »Mutta eikö olisi oikein, että minä nyt tämän onnettoman raukan veisin äitinsä viereen, äitinsä rinnoille?»
Isännän sokea suuttumus oli aluksi kohdistunut lapseen, mutta kun hän hiukan tyynnyttyään kykeni ajattelemaan, mikä suunnaton vääryys oli tehty syyttömälle, ja kun hän lisäksi lapsen kummina oli ikäänkuin sitoutunut sen suojelijaksi, muuttui viha viatonta kohtaan voimakkaaksi myötätunnoksi, leimahtaen sitä tulisempana syylliseen.
»Ei ikinä! Ei ikipäivinä sitä lasta äitinsä tule näkemään, jääköön poika eloon tai kuolkoon», hän vastasi vääjäämättömästi emännän ehdotukseen.
»Siinä kohdassa yhdyn minäkin isäntään», sanoi Marjaana emännän kummastukseksi. »Juuri sen vuoksihan minä toin lapsen tänne enkä vienyt sitä äidilleen. On parasta Lainan itsensäkin takia jättää hänet siihen luuloon, niinkuin me muut emme hänen asiastansa mitään tietäisi.»
»Oikein. Tämä asia on tavalla tai toisella järjestettävä niin, että, meitä kolmea lukuun ottamatta, siitä ei kukaan muu tule tietämään milloinkaan mitään. Salpa suun eteen — pankaa mieleenne se!» jatkoi isäntä.
»Kyllä ymmärretään. Mutta isäntä hakee nyt kaapistaan viinipullon, että saan viedä sen Lainalle, sillä kyllä kai hänenkin sydän parkansa nyt vahvistusta tarvitsee», pyysi Marjaana.
Hiukan viivyteltyään isäntä, pää miettivästi kumarassa, käveli hitaasti ovelle, mutta vilkaistuaan sattumalta kuolleelta näyttävän lapsen sinisiin kasvoihin hän pyörähtikin ympäri, tuli kiivaasti takaisin, ojensi pöydältä kaappaamansa sievesipullon Marjaanalle ja sanoi:
»Tässä on viinipullo!»
Nyt Marjaanakin todenteolla kuohahti. Hän otti pöydältä raamatun, iski rystysillään sen puukanteen että kopsahti ja suoristautuen isännän eteen sanoi:
»Minä en tahdo puoltaa pahaa. Mutta jos isännän tapana olisi lukea muutakin kuin seteleitään, niin isännän pitäisi tietämän, mitä annettiin sille naiselle, joka kyynelillään kasteli Jeesuksen jalat ja kuivasi ne hiuksillaan.»
»Mitäs sille annettiin?» kysyi isäntä.
»Sille annettiin synnit anteeksi — eikä ne tainneet niin pienet ollakaan.»
»Eipä kai.»
»Ja tietääkös isäntä, mitä juomaa Jaakopin kaivolla annettiin sille vaimolle, jolla oli ollut viisi miestä, eikä se viides ollut hänen omansa — liekö ollut ne neljäkään?»
»En satu tietämään.»
»Ei se ollut sievettä.»
»Mitäs se oli?»
»Elävätä vettä… Isäntä menee hakemaan viinipullon nyt heti.»
Isäntä meni.