Sokkosilla

by Juho Hoikkanen

II

Syrjäisen silmissä kulki Iso-Mannilan elämä entistä latuansa, niinkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut: riihiä puida jyskytettiin, suviviljaa leikattiin, ja eräänä iltana vinkui viulut ja jytisi jalat väentuvassa iloisessa talkootanssissa, — samalla kuin vieraspuolella oli hiljaista ja kolkkoa kuin ruumishuoneessa. Siellä seisoi kuolema äidin ja pojan kamarien ovilla sirppeineen yötä ja päivää. Mutta sen vilja ei ollut tuleentunutta.

Ensin parani äiti, tai oikeammin vain se puoli hänestä, mikä oli liikkuvan kasvin aiheuttama, mutta »sydänvika» tuntui vain yltyvän. Niinä öinä, jolloin Marjaana makasi kamarissaan, emännän valvoessa vuorollaan lapsen luona, hän kuuli usein Lainan kamarista edestakaista kävelyä, milloin miettivän hidasta, milloin niin kiivasta, että tuntui kuin hän olisi raivoissaan tahtonut puskea päänsä seinään. Sellaisen vihurin jälkeen voi kamarissa vallita pitkät purrot hiiskumaton äänettömyys, niinkuin siellä olisi nukuttu rauhoittavaan uneen. Mutta tätä pettävää yön hiljaisuutta saattoi yht'äkkiä leikata kuin vinkaisevan piiskan iskulla sivalletun koiran ulvahdus, niin polttavan kipeä voihkaisu, että siitä päättäen ne synnytysyön vaivat olivat olleet vain neulan pistoksia näihin kadotuksen tuskiin verrattuina.

— Niinhän pitääkin olla, ajatteli Marjaana. Eihän sitten Jumalaa taivaassa olisikaan, jos ihminen rankaisematta saisi tehdä mitä hyvänsä. Ja ehkäpä tämä kaikki on Lainalle vain hyväksi, ehkäpä tarvitaan tavallista kuumempaa tulta ennenkuin niin rikollisessa sydämessä kulta kuonasta eroaa.

Kun sairas oli niin paljon virkistynyt, että hän voi olla jalkeilla, kuuli Marjaana hänen eräänä yönä nousevan vuoteestaan ja alkavan laittaa kenkiä jalkaansa. Emännöitsijä arvasi heti, että Laina on nyt kai lähdössä uudelleen navettaan, katsomaan työnsä seurauksia ja arvatenkin viemään vainajaa väliaikaisesta piilopaikasta varmempaan, lopulliseen kätköön. Marjaana päätti tällä kertaa ehtiä ennen häntä; sillä kun hän itse aiemmin oli henki kurkussa etsinyt elävää lasta, niin olipa hän nyt hiukan utelias näkemään toisen etsivän kuollutta. Hän oli tuskin ehtinyt piiloutua tyhjään vesisäiliöön navetan nurkassa, kun jo Lainakin tuli. Hän sytytti mukanaan tuomansa kynttilän, ja tuli toisessa kädessä, toisen hajasormin harrottaessa pelokkaasti eteenpäin, alkoi varpaillaan, ruumis kumartuneena hiipiä kätköänsä kohti niin hiljaa, kuin olisi pelännyt herättävänsä kuolleen, jonka hän kuvitteli siellä olevan. Kuta likemmäksi lampokarsinaa hän tuli, sitä kovemmin lepatti kynttilän liekki, ikäänkuin sieltä pimeästä nurkasta olisi puhaltanut vastaan kylmä viima, joka pani hänen kätensä vilusta vapisemaan. Aidan likelle päästyään hän kallistihe hieman takakenoon, niinkuin jokin näkymätön voima olisi työntänyt häntä takaisin. Kun hän nähtävästi ei olisi jaksanut jatkaa loppumatkaa entiseen, hiipivään tapaansa, hän väsyneen hevosen tavoin, joka kaikki voimansa kooten koettaa raskaine kuormineen rynnäten päästä mäen viimeisen, jyrkimmän kinkaman päälle, hyökkäsi parilla harppauksella aidan viereen ja samaa vauhtiansa kumartui katsomaan karsinan sisään.

Nähdessään karsinan tyhjäksi Laina kohoutui vaivoin seisoalle ja jäi kuin kiinni naulattuna paikalleen. Kasvot kalpeina, silmät seisten päässä suurina ja värähtämättöminä, suu tyhmästi ammollaan hän katsoa tollotti maahan yhteen kohti kuin hölmö. Mutta kynttilän liekissä Marjaana näki hänen sielunsa. Samoin kuin tuli hänen kädessään ihan sammuakseen heiluen piirteli pyrstö sojossa mutkikkaita viivoja sinne tänne, sikin sokin, niin yhtä sekavina risteilivät hänen hätäytyneet ajatuksensa, koettaessaan päästä selville, minne lapsi oli joutunut.

Ties, kuinka kauan hän olisi siinä seissyt, ellei Marjaanalta kylmähkössä sementtisäiliössä olisi tahtomattansa päässyt rikkinäinen rykäisy, joka tyhjässä, kumisevassa kivinavetassa räsähti yön hiljaisuudessa niin kammottavasti, että hän itsekin säikähti. Vain vilahdukselta hän ehti nähdä, kuinka sammuneen kynttilän kytevä sydän lentävänä tulitähtenä kiiti halki pimeän navetan ja katosi ovesta ulos.

— Olisiko luullut sen kadonneen poikansa täältä pimeästä nurkasta hänelle kummituksena rähähtäneen. Semmoisesta voisi saada pitämistä elämäniäkseen, ajatteli Marjaana kömpiessään pois vesisäiliöstä.

Kului taas muutamia päiviä, ilman erikoisempia tapahtumia. Mutta eräänä yönä Marjaana sai jälleen aihetta koputtaa isännän makuukamarin oven.

»Ei, minä en voi maata kamarissani enää yhtään yötä. Minä en jaksa kuulla niitä ääniä, joita sieltä seinän takaa nyt on alkanut kuulua», hän puhui kiihtyneenä, ennenkuin isäntä ehti edes mitään kysyä.

»Yhäkö se itkee?» tutkaisi isäntä.

»Kunpa se vain itkisi, niin eihän silloin olisikaan vielä ylen suurta hätää.»

»Mitäs se muuta tekee?»

»Se nauraa.»

»Nauraa?»

»Semmoista kolkkoa naurua, joka kiertää kylmän renkaan kuulijan sydämen ympärille ja panee kananlihalle nousseen ihon vilusta värisemään.»

He vaikenivat hetkisen, niinkuin olisivat miettineet, mistä tämä sisäinen taudinkäänne mahtoi johtua.

»Mitä se nauraminen merkinnee?» kysyi isäntä.

»Se merkitsee sitä, että kun omantunnon uuniin kertyy polttoainetta liian paljon ja liian tulenarkaa, niin kuumuus voi viimein nousta niin suureksi, että lieska lyö sydämestä ylös aivoihin asti. Jos tätä jatkuu, niin voi palaa poroksi sekä sydän että pää. Ja mitäs silloin jää jäljelle: elävältä kuollut ihmishaamu kuin semmoinen tulipalon turmelema huone, jonka sisus on palanut tuhkaksi, mutta ulkopuolinen kehys on vielä jäänyt jotenkuten seisomaan.»

»No miten se semmoinen tulipalo Marjaanan mielestä olisi sammutettava?» kysyi isäntä neuvottomana.

»Vain kuolema voi sen kokonaan sammuttaa, mutta me ihmiset voimme hillitä sen raivoa tempaamalla tulesta pois kaikkein tervaisimman halon.»

»Millä tavoin?»

»Sanomalla äidille vain: Lapsesi elää.»

Vaikka isäntä ei voinut väittää, että Marjaana olisi väärässä, sanoi hän siitä huolimatta jyrkästi:

»Ei koskaan!»

Mutta hiukan mietittyään hän samalla lisäsi:

»Tai ehkä — ehkä sitten, kun Laina ensin omasta aloitteestaan tunnustaa, että hän on salaa synnyttänyt lapsen ja surmannut sen.»

Marjaanan täytyi puolestaan myöntää isännän asettama ehto kohtuulliseksi. Tarkemmin ajatellen tarvittiin hänenkin mielestään Lainan puolelta sen verran avomielistä, luottavaa nöyrtymistä, ennenkuin todellinen parannuksen teko voi kunnolleen edes alkaa. Vaikka, sikäli kuin hän Lainan luonnetta tunsi, sitä tunnustusta lienee turha odottaa.

Kun oli jo täysin varmaa, että kuolema oli äidin tällä kertaa jättänyt, seisoi se vielä nyrkki koholla lapsen kamarin ovella, valmiina iskemään minä hetkenä hyvänsä kohtalokkaan kolmannen lyönnin. Emäntä ja Marjaana olivat hienoksittain huomauttaneet isännälle, että olisi haettava lääkäri sairaan avuksi, mutta tämä oli ehdottomasti vastaan. Pitäisihän heidän ymmärtää, että kun kerran pappia ei oltu voitu tuoda, niin ei lääkäriäkään. Molempien naisten oli sen vuoksi omine oppeineen hoidettava ja lääkittävä lasta edelleen, ja epätietoista on, olisiko oikea lääkäri voinut saada nopeampaa parannusta aikaan kuin he: mitä tiedosta puuttui, sen korvasi sydän.

Isäntää sen sijaan ei sairasvuoteen ääressä nähty kertaakaan. Kuitenkin hän hoitajilta kyselemällä seurasi tarkasti taudin kulkua. Kaikkein vakavimpina hetkinä, jolloin lapsen elämä ja kuolema kiikkuivat puntaruksissa puoleen ja toiseen, hoitajat olivat surukseen huomaavinaan isännän kasvoilla varkain häivähtävän jonkinlaisen hyvänmielen ilmeen ja kuulevinaan hänen rinnastaan kohoavan kuin helpotuksen huokauksen silloin, kun vaakalautanen oli painumassa enemmän hautaan päin.

— Jäässä, liikkumattomassa teräsjäässä on yhä isännän sydän, huokailivat naiset. Ja jäässä se pysyy. Sillä kun kerran kuolema, jonka pitäisi olla kaiken sovittaja, ei voi sitä sulattaa, niin ei sitten mikään muukaan.

Ja kuitenkin piili jäljellä vielä voimakkaampi mahti, jota isännänkään sydän ei voinut järkkymättä kestää.

Lapsen parannuttua Marjaana oli jo aiemmin ollut huomaavinaan sen kauniissa, sinisissä silmissä outoa, tuijottavaa ilmeettömyyttä. Käsittämättä syytä siihen hän eräänä päivänä kuin sattumalta huiskautti kättänsä lapsen silmien edessä ja hämmästyi nähdessään, että tämä ei liikkeen johdosta räpsäyttänyt silmiään ollenkaan. Uudistettuaan huiskuttamistansa vielä useita kertoja, aina samoin tuloksin, hän hätäytyneenä haki lapsen isovanhemmat kamariin ja kertoi heille havaintonsa. Kun sitten hekin vuoroonsa olivat erilaisin kokein koettaneet saada lapsen räpsäyttämään silmiään, siinä kuitenkaan onnistumatta, kähähti isännän suusta vihdoin kuin läkähtyvän kuiskaus:

»Sokea!»

Tuskinpa se tulematta jäänyt kuoleman kolmas isku olisi niin raskaasti jysäyttänyt molempien naisten sydämille kuin tämä yksi ainoa, hirveä sana.

»Äidin antama myrkky ei jaksanut viedä lapsen henkeä, mutta näön se nähtävästi on iäksi vienyt», huomautti isäntä kuin selitykseksi.

Kun tämä kauhea totuus oli emännälle ja Marjaanalle täysin selvinnyt, eivät heidän kyynelensä olisi olleet niin kuumia, jos siinä heidän edessään vuoteella makaavan lapsen silmissä olisi ollut iankaikkinen yö.

»Jos Marjaana haluaa nyt mennä Lainalle ilmoittamaan, että hänen lapsensa elää, niin minulla ei ole enää mitään sitä vastaan», sanoi isäntä taas.

»Ei, ei mitenkään. Sehän olisi samaa, kuin kaataisi öljyä tuleen», epäsi Marjaana.

»Mitäs minä taanoin sanoin: Kun kerran myrkkyä antoi, niin olisi antanut niin pitkän ryypyn, että muuta ei olisi tarvinnut. Eikös se olisi ollut parempi niille molemmille?» huomautti isäntä.

»Kauheata se olisi ollut sekin, kauheata, mutta kyllä minun täytyy niin paljon yhtyä isännän sanaan, että näin ollen se ehkä olisi ollut onnellisempaa», myönnytteli Marjaana.

»Ei, ei!» huudahti emäntä, jonka mielestä tässä käytiin kauppaa ihmishengestä, sulkien taas, kuten kerran aiemmin ja niin monta kertaa jälkeenpäin, varjelusenkelinä lapsen suojelevaan syleilyynsä.

Mummon ja sokean lapsen kohtausta katsoessaan isäntä seisoi tuokion sanattomana ja poistui sitten kiireesti kamarista. Piti muka jouduttautua pellolle kiirehtimään ohran aumaajia, sillä näytti nousevan sade. Mitään sellaista uhkaa ei Marjaana taivaalla huomannut, mutta isännän sumenevissa silmissä hän oli nähnyt niin sakeaa liennettä, että sen läpi katsottuna lienee taivaskin näyttänyt pilviseltä. Hän arveli, että jos isäntä vielä hetkenkään olisi viipynyt kamarissa, tämä ei olisi voinut enää pidättää kyyneliään, ja sen sateen puhkeamista hänen miehuutensa ei sallinut muitten nähdä.

* * * * *

Lapsen päivä päivältä vaurastuessa alkoi sen itku käydä niin äänekkääksi, että oli pelättävissä sen kuuluvan seinien ulkopuolellekin ja piilotetun siten ilmaisevan itse itsensä. Ne kolme, jotka salaisuuden tunsivat, pitivät sen vuoksi eräänä myöhäisenä iltana perheneuvottelun, millaisiin toimenpiteisiin nyt olisi ryhdyttävä, kun lasta oli mahdoton enää kauemmin kotona säilyttää. Tehtiin useita, ehdotuksia, jotka aluksi tuntuivat hyvinkin onnistuneilta, mutta tarkemmin harkitessa osoittautuivat kuitenkin toinen toistaan mahdottomammiksi käytännössä toteuttaa. Kun oltiin jo joutumassa täydelliseen neuvottomuuteen, pelasti Marjaanan käytännöllinen ymmärrys umpikujasta, nyt kuten usein ennenkin.

»Jos salaisuus tahdotaan sulkea lujan lukon taakse, on Änän vietävä niin kauaksi, että sen ääni ei tänne kuulu», sanoi Marjaana — ainoa, joka tahtoi juurruttaa käytäntöön lapselle hätäkasteessa antamaansa nimeä. »Minun kotipuoleni, josta nuorena tyttönä maailmalle päädyin, on tarpeeksi etäällä ja niin syrjässä muusta maailmasta, että sen piiloisempaa loukkoa on vaikea muualta löytää. Siellä asuu muuan minulle lapsuuden ajoista tuttava pariskunta: puuseppä Aletuinen ja vaimonsa Saara, hyviä ihmisiä, joiden hoivissa Änännän olisi turvallista olla kuin Jumalan kämmenellä. Mutta kun ne ovat köyhänpuoleisia, niin… Vaikka ei suinkaan se Saara mitään palkkaa siitä hoidostaan, kunhan isäntä antaisi rahaa senkään verran, mitä kuluu Änännän ruokaan ja vaatteisiin. Minä kyllä ottaisin viedäkseni pojan heille.»

»Voivatko ne myöskin olla vaiti, jos myöhemmin sattuisivat jotenkuten saamaan vihiä salaisuudesta?» kysyi isäntä, jolle asian tämä puoli tuntui olevan tärkein.

»Niinkuin hauta.»

»Hyvä on», sanoi isäntä ja jatkoi kuin jo aiemmin valmiiksi ajattelemaansa asiaa:

»Mitä siihen rahalliseen puoleen tulee, niin minä, kun en voi tehdä julkisia perintöpapereita, tässä Jumalan ja meidän kuuden korvan kuullen vannon, että niin kauan kuin poika elää, minä hänen hyväkseen — tosin maailmalle näkymättömänä — teen kaiken sen, minkä rahalla voi saada aikaan, vaikka minun sitä varten pitäisi uhrata… uhrata koko Iso-Mannilan talo.»

»Nyt enkelit taivaassa ilosta itkevät», sanoi emäntä liikutettuna, ja isännän näin suuren myönnytyksen rohkaisemana uskalsi mennä askelta pitemmälle:

»Etkö voisi taipua vielä siihenkin, että lapsi saisi jäädä kotiin?»

»En!»

Siinä kohden ei ollut tinkimisen varaa. Mutta emäntä lohdutti itseään sillä, että ehkäpä tulee vielä sekin aika, jolloin isäntä ilomielin voi tehdä tämänkin uhrauksen.

Oli määrä lähteä matkalle jo seuraavana yönä, aluksi isännän saattamana kaupunkiin asti, sieltä rautateitse edelleen ja lopuksi kyytihevosella perille.

Kun kaikki oli jo lähtövalmista ja erikoisesti emännän pelkäämä eronhetki käsissä, otti hän vielä viime kerran lapsen syliinsä, katsoi sen sokeihin silmiin niin haikean hellästi, kuin poika olisi ollut hautaan lähtevä, ja puheli sille äänellä, joka tuntui tulevan suoraan sydämestä:

»Hyvästi nyt — hyvästi nyt. Saanenko sinua enää milloinkaan nähdä?… Oi saan, saanhan toki, jollei täällä, niin siellä, missä sinunkin sokeat silmäsi selkenevät ja jossa me kaikki jälleen lapsiksi tullaan. Enhän minä ilman sitä toivoa tätä eronhetkeä kestäisikään… Onhan siellä, Marjaana, korissa jo tutit ja maitopullo ja kaikki pienet vaatteet — ettei vaan mitään unohtuisi?»

»On, on.»

»Hoida, rakas Marjaana, tätä pientä, pitkälle matkalle lähtijää hyvin. Katso, että se ei vilustu, että aina on villaista ympärillä, ja maista maitoa aina itse ensin, ettet anna myrtynyttä.»

»Kyllä, kyllä. Mutta meidän pitää nyt…»

»Ja sano, sille vaimolle — mikä sen nimi nyt olikaan?… Niin, sille Saaralle, että se tälle, äidittömälle, olisi äitinä, pehmein käsin ja hellin sydämin. Voi, joko se Marjaana tahtoo tämän pois, joko teidän täytyy lähteä?… Niin, niin: ennenkuin kuu nousee. Se on tälle, yön lapselle, kuunkin kalpea valo liian kirkas — yö sisällä, yö ympärillä… Voi, kyllä tämä nyt on… mutta ei auta, ei auta… Hyvästi nyt — hyvästi nyt… ja Jumala sinua, lapseni, siunatkoon ja varjelkoon.»

Marjaanan täytyi lievällä väkivallalla ottaa lapsi mummon sylistä. Pian sen jälkeen rattaat lähtivät hiljalleen vierimään kaupunkia kohti yön pimeydessä, ihmisten raskaimmin nukkuessa.