IX
Kevättalvella eräänä maaliskuun aamuna lähti joukko talkoomiehiä kirveet olalla hankiaista myöten sydänmaahan kaatamaan hirsiä Mooseksen uutta asuinrakennusta varten. Silmiä häikäisevänä hohti valkoinen hanki aamuauringon kirkkaassa valossa. Harmaana hämäränä huomasi sen sokea Mooseskin, joka Aletuisen taluttamana oli myös mukana. Perille päästyä alkoivat kirveet paukkua petäjien kylkiin, ja katkeamattomana raikuna soi kaikuva metsä. Humahtaen kaatua rysähteli petäjiä hangelle. Kaikki tämä oli Mooseksen sydämelle kuin suloista soittoa. Mutta vanha Aletuinen oli sokean tulevaisuudenunelmista, joista muut miehet eivät vielä mitään tietäneet, hiukan alakuloisella mielellä.
Aletuisessa alkoi nyt työ ja touhu, kalke ja nakutus. Hankiaista myöten ajettiin hirret talkoolla kotiin. Mooses palkkasi muutamia miehiä veistämään ne kuivamaan, toisia halkomaan kiiloilla kiviä perustusta varten. Pari miestä veteli lankkusahalla pukkien päälle nostettuja hirsiä lattia- ja laipiotarpeiksi. Aletuinen teki ovia ja akkunankehyksiä, ja Mooses itse kutoi öin päivin korihuonekaluja uuteen kotiinsa. Siitä oli muuten määrä tehdä samanlainen kuin vanhakin rakennus, paitsi että tuvan ja kamarin piti tulla hiukan kookkaampia ja akkunoiden isompia.
Heti lumen sulattua ryhdyttiin rakennusta salvomaan Aletuisen pihan perälle. Hirsikertojen kohottua niin korkealle, että oli ruvettava akkuna-aukkoja suunnittelemaan ja mittailemaan, sanoi muuan työmiehistä puoleksi leikillään, puoleksi tosissaan:
»Sitä minä tässä olen itsekseni tuumaillut, että sen täytistäkö tämä rakennus tekee akkunoilla ollenkaan, kun Moosekselle ei niistä kuitenkaan ole mitään hyötyä, ja huoneet pitäisivät umpinaisina paremmin lämpimänsä.»
»Onhan tuolla akkunat omallakin nokallaan, vaikk'ei hänelle niistäkään liene mitään hyötyä», arveli toinen.
»Silläpä. Voisihan tämän rakennuksenkin ulkoseiniin maalata tuhria näön vuoksi mustat valeakkunat.»
»Kuka ties, vaikka Mooses tähän piankin emännän kemmertäisi, kun niin tulista hoppua pitää tämän palatsinsa valmistumiseksi.»
»Ties hänen senkään. Ne on tuommoiset aistivialliset useinkin hanakampia naisväkeen kuin tavalliset meikäläiset miehet, joista monikin jänishousu pelkää hametta pahemmin kuin ruttoa.»
Mies nurkallaan kohosi rakennus ennen pitkää vesikattoon. Viimeisiä päreitä naulattaessa ruoteisiin ylhäällä katonharjalla iskettiin jo alhaalla permantopalkkeja niskasiin kiinni, ja uunien muuraajat läiskivät kauhoillaan saviseosta tiilien väliin sen kuin kerkisivät.
Jo paljon ennen ajateltua määräaikaa oli Mooseksen rakennus valmis vastaanottamaan nuorta emäntää.
* * * * *
Kun sokean olisi ollut hiukan vaikeaa ja oudoissa ihmisissä kiusallista huomiota herättävää mennä pappilaan vihittäväksi, oli Aletuinen käynyt pyytämässä papin tulemaan heille. Mutta kun olisi voinut näyttää liian vaateliaalta yksistään heikäläisten vihkimisen takia vaivata pappia niin pitkän matkan taakse, hän oli esittänyt raamatunselityksen pitoa samassa yhteydessä. Ehkäpä tuotaisiin joku lapsikin kastettavaksi.
Rovasti oli ensin luvannut apulaisensa, mutta kun oli huomannut pyytäjän kasvoilla pettymyksen ilmeen ja muistellut sitä hetkeä, jolloin Aletuinen ja Saara kantoivat sokean, isättömän ja äidittömän löytölapsen ristittäväksi hänen luoksensa, oli hän tullut kuin liikutetuksi ja sanonut, että kun hän oli ottanut Mooseksen kasteenliittoon, niin tahtoi hän itse tulla vahvistamaan tämän toisenkin liiton. Rovasti oli sanonut haluavansa toimittaa tämän vihkimisen itse senkin vuoksi, että se oli hänelle ainoalaatuinen. Sillä vaikka hän pitkän pappeutensa aikana olikin jo monta avioliittoa solminut, niin ei milloinkaan ennen ollut sattunut, että sokea olisi hänen edessään vihkipallille polvistunut. Määräajaksi sovittiin eräs sunnuntai heinäkuun keskipaikkeilla.
Nyt oli se päivä tullut.
Jo paljon ennen vihkimistoimituksen alkua tuli Aletuisen mökille ensimmäisiä kutsumattomia häävieraita, tai oikeammin sanankuulijoita, muutamia vanhoja mummoja, isot liinaan käärityt virsikirjat kädessä. Heti ensimmäinen silmäys pihamaalle viritti heidän sieluunsa aransekaisen juhlatunnelman: molempien tupien portaitten pielissä seisoi kahteen riviin pystytettyjä koivuja kuin juhannuksena. Keskellä pihaa pienellä, valkoisen liinan peittämällä pöydällä oli vedellä täytetyn pullon suuhun pistetty vertauskuvaksi kaksi orjantappuran oksaa, toisessa punaisia, toisessa valkoisia ruusunkukkia. Aidan ulkopuolella ruhjottivat rovastin isot, mustat vaunut, kun eivät nähtävästi olleet mahtuneet kapeasta portista sisään.
Kartanolla oli salaperäisen hiljaista, kuin mökissä kaikki olisi ollut kuollutta ja huoneisiin hautautunutta. Kerran vain Saara mennä hompsotti aittaansa ja palatessaan näkyi kantavan esiliinansa alla jotakin pyöreätä, nähtävästi viilipyttyä rovastin päivällispöytään. Mutta juhlakoivujen lehtien lipatuksessa hiljaisessa tuulessa, pöytäliinan nurkkien häilähdyksissä, ruusujen kumarruksissa kuin jollekin näkymättömälle, puhdistetussa pihassa, rovastin vaunuissa, kaikkialla tuntui kuiskivan arkisuudelle vieras, pyhäisessä salaperäisyydessään hieman raskas odotuksen henki.
Iltapäivän lähetessä sitä kellonlyömää, jolloin toimituksen oli määrä alkaa, oli Aletuisen kartanolle kertynyt kansaa, kuten vuotta aiemmin Mooseksen palattua pitkältä matkaltaan, nyt kuitenkin paljon enemmän ja kaukaa naapurikylistäkin. Miehet odotellessaan seisoksivat ja tupakoivat sankkana, harmaana ryhmänä rovastin vaunujen ympärillä. Sellaiset ajoneuvot olivatkin harvinainen nähtävyys Hirvaskylän teillä. Muuan uskalikko renkipoika oli kavunnut vaunuun, jossa hän selkäkenossa rehevänä istuen, punaiset pieksut jalassa, hattureuhka takaraivolle työnnettynä ja »rantsalmelainen» letkuvarsi hampaissa pössäytteli suupielestään kessuhaikuja teeskennellyn mahtavana.
»Pois tieltä, alamainen kansa!»
»On siinä kai toista istuaksesi kuin lantakorin terävällä syrjällä kivikkoisella tiellä ajaessasi, salamat silmissä?»
»Kuka porsas se puhuu lantakorista, rovastille?»
»Totta totisesti: että vaikka, näet, on vieterit ja resoorit ja topatut istuimet ja selkänojat, niin sittenkin pitää olla vielä höyhenpatjat pakaroiden alla.»
»Pehmeä se pitää olla pehmeätä vastassa.»
»Mutta kun laittaa lanta-aisoille norjan kiikkulaudan ja sen nenään sitoo täyden heinäsäkin, niin siinä on yhtä pehmeä istua kuin tuossakin, ja kuoppaisella tiellä karkuuttaessa vietraa niin vietävästi, että on ilmaan lentää.»
»Miltä se nyt näyttäisi, kun rovasti ratsastaa nelistäisi kahareisin kiikkulaudalla, liperit kaulassa, kirja kainalossa ja kappa pyrstönä perässä.»
Naisväki istuskeli pikku ryhmissä pihan puolella. Ne ensimmäisinä tulleet vanhat mummot isoine virsikirjoineen olivat jo ajoissa siirtyneet likelle pöytää, huonokuuloisina ollakseen lähellä rovastia tämän saarnatessa. Heidän joukossaan ei paljon puhuttu, mutta se vähä mitä lausuttiin, koski häitä — ei niin paljon tämänpäiväisiä kuin menneitä ja tulevia.
»Ne ovat jo kaukana takanapäin, meidän häämme.»
»Ja niin likellä edessäpäin se päivä, jolloin meidät, kuoleman kihlaamat, jälleen vihitään.»
»Niin, niin… Vaikka eihän sitä sen vihkimäpäivän likeisyyttä tai kaukaisuutta tiedä nuorikaan — ei sekään tämänpäivän morsian.»
»Olet siis sinäkin kuullut…?»
»Olen. Outoja enteitähän siitä Hiljankin kohtalosta vähän kuiskaillaan.»
Ison pihakoivun juurelle oli nuorista ja keski-ikäisistä muodostunut piiri, joka vastustamattomalla voimalla veti yhä uusia tulokkaita puoleensa. Mutta siinä rykelmässäpä olikin Jahnukaisen akka keskeisenä.
»… Lipolla itselläänkään muuta kuin yksi silmä, sanot… Niin on, mutta minä näen sillä yhdellä silmällä ihmisten asioita paremmin kuin moni kahdella. Toissilmäisiä morsiamia ja sulhasia — onhan niitä. Mutta eihän tätä tämmöistä ihmettä, hyvät Jumalan luomat, ole kuuna päivänä kuultu ei nähty, että nyt umpisokea…»
Jahnukaisen akka ravisti rajusti päätänsä, ikäänkuin siten ilmaistakseen asian niin mahdottomaksi, että sitä ei voi sanoin lausua.
»Onhan Mooses aikaansaavampi kuin moni näkevä ja voi elättää vaimonsa siinä kuin joku toinenkin», kuului joukosta sulhasta puolustava ääni.
»Puhu mitä puhut ja olkoon Mooses niin kunnon mies ja koulunkäynyt ja viuluniekka kuin onkin, mutta sen minä sanon, että Hiljana minä en olisi uskaltanut tätä askelta astua.»
»Olisi tainnut olla sen askelen ottajia muitakin kuin Hilja — rikkaampiakin.»
Monet nuoret kasvot sävähtivät punaisiksi, joten puhujan väite tuli verellä todistetuksi.
»Ne on hulluja nämä nykyajan nuoret», kivahti Jahnukaisen akka. »Vaikka taitaahan noissa olla syytä moniaissa vanhoissakin… mutta olkoonpa sanomatta.»
»Miten niin syytä?»
»Jaa, jaa, kyllä ne Saaran metkut tiedetään. Se akka kun Hiljalle tai kelle tytölle tahansa kahvit keittää, niin se saa paremmankin heilakan pikiintymään vaikka turkkilaiseen eli mahomettiin… Mutta kas, onhan Topikin täällä.»
»Mullikanko Topi? Älkää nyt! Missä? Eikös olekin tuolla miessakissa.»
»Mikähän tuuli tuon nyt tänne lennätti, hampparin, joka on ollut maailman kululla viime syksystä asti, kun rukkaset saatuaan ei kärsinyt olla kotonaan Hiljan ja Mooseksen riijuuta näkemässä.»
»Eihän sillä liene mitään palsaa mielessä, se on toisinaan vähän rajupäinen.»
»Että kehtasikin tulla. Miltä mahtanee nyt sydämelleen tuntua, kun saa nähdä entisen morsiamensa vihillä toisen rinnalla.»
»Nauravan tuo ainakin nyt näkyy että hartiat hytkää, mille höröttänee.»
»Taitavat ne semmoisten naurut ja hörötykset olla vain surun peitteenä.»
Jahnukaisen akka vilkaisi ainoalla silmällään ympärilleen ja kuiskasi kuin salaisuutena:
»Ette ole tainneet kuullakaan…?»
»Mitä kuulla?»
»On ilmestynyt risti Hiljan aitan seinään.»
»Risti?»
»Niinkuin se olisi jollakin teräaseella piirretty. Ja sitten on nähty semmoista unta, että Hilja…»
»Hsss… No nyt se alkaa.»
Kuulijat eivät saaneet tietää, minkälaista unta oli nähty, sillä puhelu keskeytyi, kun Saara tuli tuvastaan, käsissä kaksi matalaa, vartavasten tehtyä jakkaraa, jotka hän asetti rinnakkain pihaan pöydän viereen. Pian sen jälkeen tuli rovastikin Aletuisen puolelta ja asettui seisomaan jakkaroiden eteen, sormi kirjan välissä. Kaikkien katseet kääntyivät nyt uutta rakennusta kohti. Kauan ei tarvinnut odottaakaan, kun vihittävät muutamien sulhaspoikien ja morsiusneitojen saattamina astuivat koivukujanteeseen. Siitä eteenpäin piha-aukean yli kävellessä morsian näytti häpeävän sitä, että hänen piti taluttaa sulhastansa papin eteen, kun olisi pitänyt olla päinvastoin. Mooseksella oli punainen ruusu takin rintapielessä, morsian oli puettu valkoisiin, kruununa morsiustyttöjen sitoma kukkasseppele päässä ja maahan asti ulottuva harso takana. Yleisön mielestä oli kaikki sitä myöten hyvin, mutta kun nuorten morsiamien poskilla oli tällaisissa tilaisuuksissa totuttu näkemään ujouden punan hehkua, tuntui oudolta, että Hiljan kasvot olivat miltei yhtä kalpeat kuin hänen pukunsakin.
Rovastin aluksi lukiessa käsikirjastaan aviomiehen ja -vaimon velvollisuuksista toisen toistansa kohtaan Mooses seisoi suorana ja pää pystyssä, niinkuin olisi mustilla silmälaseillaan hiukan pöllömäisen näköisenä tuijottanut rovastia suoraan suuhun. Hilja seisoi hänen sivullaan pää alas painettuna ja silmät suljettuina, näköjään semmoisena, kuin tämä kaikki olisi hänelle vain pelkkää unennäköä. Kun rovasti vihdoin kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja sen pihaan kokoutuneen seurakunnan läsnäollessa teki tavanmukaisen kysymyksensä, ensin sulhaselle, antoi tämä reippaasti ja kuuluvalla äänellä myöntävän vastauksensa. Mutta kun sen jälkeen tuli morsiamen vuoro lausua peruuttamaton »tahdon» sanansa, oli joukossa niitä, jotka pelkäsivät ikävää hämminkiä, levottomina odottaessaan, mitä hän tulee vastaamaan. Eikä lopultakaan kukaan kuullut, mitä hän sanoi, mutta huulien kaksiosaisesta liikkeestä arveltiin, että myönteiseksi lienee hänenkin vastauksensa tarkoitettu.
Toimituksen edistyessä siihen kohtaan, jolloin sulhasen piti ottaa liivinsä taskusta sormus ja pitää siitä kiinni yhdessä morsiamen kanssa, huomasivat lähellä olijat Hiljan käden vapisevan, niinkuin hänellä olisi ollut vilu heinäkuun helteessä. Eikä hänen ulkoa oppimastaan »rakastamisesta myötä- ja vastoinkäymisessä» tullut mitään, yrittäessään lukea sitä omin avuin, niinkuin katkismuksen kappaletta lukusilla, vaan hän sekautui läksyssään, yritti uudestaan, mutta sotkeutui sanoissaan yhä pahemmin. Vihdoin rovastin täytyi ryhtyä sanelemaan edellä, ja morsian liikutteli huuliaan jäljessä. Papin avustamana Mooses painoi sormuksen Hiljan vapisevaan sormeen.
Kun rovasti oli vielä lukenut muutamia rukouksia, pani hän kirjan pöydälle ja ojensi molemmat kätensä siunaavasti jakkaroille polvistuneiden päitten ylle. Vanhan sielunpaimenen siinä asennossa lausuessa loppusiunaustansa: »Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä——-», oli se kaiken muun nähdyn ja kuullun kukkuraksi niin liikuttavaa, että vanhat mummot pöydän likellä irroittivat nenäliinat virsikirjojensa ympäriltä ja pyyhiskelivät silmiään.
Illemmalla, rovastin lähdettyä, vavahteli Aletuisen pihamaa tanssijain askelten alla. Lujimmin löi pieksua ketoon Topi. Hän olikin melkein aina »lattialla» ja hänen tanssinsa oli yhtä liioiteltua ja rajua kuin naurunsakin. Ikävää huomiota herätti se, että morsianta ei näkynyt joukossa ollenkaan. Pahoinvointia kuului valitelleen. Mooses oli mukana loppuun asti ja soittajan levähtäessä antoi hänkin vaihteen vuoksi viulustansa jonkin tanssikappaleen, ottipa osaa karkeloonkin. Lopuksi nuoret nostivat hänet hurraata huutaen ukkomieheksi.
Kartanolla ovat jo kaikki äänet vaienneet, mutta häätaloon jääneistä tuntuu, niinkuin osa juhlahenkeä olisi jäänyt viipyvänä pihan hiljaisuuteen. Morsiustytöt ja muutamia vanhempiakin naisia on pyynnöstä jäänyt Aletuisen aittoihin yöksi. Muuan kotiinsa palaava miesjoukko on istuutunut rantapenkereelle laiturin luokse nauttimaan kesäyön ihanuudesta. Mooses makaa jo kamarissaan ja odottaa nuorta vaimoansa häävuoteelle vierellensä. Mutta häntä ei kuulu. Hilja seisoo tuvan akkunan edessä ja katsoo miettivän näköisenä tyynelle järvelle.
»Etkö jo tule?» kuulee hän Mooseksen kutsuvan äänen oven takaa kamarista.
»Kyllä kai sitä nyt on pakko tulla», vastaa Hilja niin heikolla äänellä, kuin sitä ei olisi tarkoitettukaan kysyjän kuultavaksi.
Hän riisuu seppeleen päästänsä, harson, hääpukunsa, kenkänsä, ja astuu paitasillaan kamariin. Ensimmäiseksi sattuu hänen katseensa mustiin silmälaseihin pöydällä. Hän hätkähtää. Hilja ei ole niitä ennen nähnyt muualla kuin Mooseksen nenällä, jossa ne ovat antaneet hänen kasvoilleen vain jonkinlaista, hiukan synkähköä lisäkaunistusta ja arvokkuutta. Mutta minkä näköistä on niiden takana? Lapsuuden ajoilta hänellä oli niistä vain hämärä, epämieluinen muisto. Ei, hän ei uskalla katsoa miestänsä silmiin. Miestänsä! Olisi antanut olla lasit silmillään tämän ensi yön, maatessaankin — nyt, kun hän kaiken jännittävän jälkeen on sairauteen asti hermostunut, ja kun tämän päivän ja koko kihlausajan levoton odotus ja paisuva pelko ovat tällä avioelämän huippuhetkellä kasautuneet kuin keräksi hänen sydämeensä… Ja kun vielä lisäksi se Topikin…
Kun hän kuitenkin vihdoin äärimmäisen jännityksen ja vastustamattoman uteliaisuuden vallassa vilkaisee vuoteelle ja näkee siellä käsiään häntä kohti kurkottavan ja »katsomaan» kaipaavia sormiaan liikuttelevan miehensä silmien paikalla elottomina muljahtelevat, kelmeät valkuaiset kuin pikku linnun munanpuoliskot, verestävin reunuksin, ryntää hän kirkaisten ovesta ulos ja rientää tuulena laituria kohti.
»Topi!» pääsee hänen suustansa huudahdus, huomatessaan entisen sulhasensa rannalla miesjoukossa.
Hän kääntyy nyt lahdenpoukamaa kiertävälle rantapolulle, eikä hän näe mitään muuta kuin kuolleina muljahtelevat silmävalkuaiset ja ojennetut kädet, joiden värisyttävää koplottelua hän on joka hetki tuntevinaan niskassansa.
Rannalla istuvat miehet ovat ponnahtaneet seisoalle, mutta ovat näkemästään niin ymmällä, etteivät osaa ryhtyä mihinkään toimiin. Kaksi mahdollisuutta voi olla: Hiljaa on kohdannut äkillinen mielenhäiriö tai hän on tullut hiukan liian myöhään katumapäälle ja on nyt karkumatkalla kotiinsa. Kuin takaa ajettu otus hän kiitää edelleen, katoaa vähin rantapensaitten taakse ja ilmestyy taas aukkopaikoissa näkyviin. Juostuaan jo kauaksi laituria vastapäiselle rannalle hän näyttää tekevän äkillisen päätöksen: poikkeaa polulta eräälle rantakalliolle, jonka juurella vesi on syvää. Katsojat näkevät hänen nyt seisovan kaiholla kuin valkoisen haamun, toisen samannäköisen vedenneitona alhaalla järven pinnan alla. Sitten ne molemmat yht'aikaa viittaavat kuin hyvästiksi rannalla seisoviin miehiin ja Aletuisen mökkiin päin, levittävät sylensä, niinkuin ystävykset jo matkan päässä, kohdatessaan toisensa pitkän eron jälkeen, ja lentävät kuin joutsenet toistensa kaulaan kahden avaruuden keskellä.
Nyt miehet eivät enää viivyttele. Tuokiossa kelotaan verkkokoppelin seinältä uistimen siima kokoon, vene lykätään vesille, ja kuin kosken kuohua halkoo pian sen kiitävä kokka. Mutta ehtiäkseen onnettomuuspaikalle vieläkin pikemmin Topi lähtee juosten samaa polkua kuin Hiljakin, riisuu vauhtiaan hiljentämättä takin yltään ja heittää sen polun sivuun, sitten liivit, ja lopuksi nakkaa hatun päästänsä. Kalliolle päästyään hän voimakkaalla henkäisyllä ahmaisee ilmaa keuhkoihinsa, huiskauttaa kätensä ylös ja sujahtaa haukena syvyyteen. Venheessä toimettomina istujat nytkäyttävät ruumistaan vaistomaisesti soudun tahdissa ja kurkottautuvat jännittyneinä eteenpäin, kuin siten kiirehtiäkseen aluksen kulkua. Topi on tunnettu kotikylänsä etevimmäksi ja rohkeimmaksi uimariksi ja sukeltajaksi, mutta kun hän nyt viipyy veden sisässä arveluttavan kauan, alkaa miesten mielessä herätä epäilevää levottomuutta. Oli ymmärrettävää, ettei taitavinkaan sukeltaja niin ankaran juoksun hengästyttämänä, tapauksen järkyttämänä ja sellaista saalista etsiessään voinut olla oikeissa voimissaan. Tai, kuka tietää, jospa hän ei tahdokaan tulla takaisin? Entäpä he yhden asemesta saavatkin uistimellaan naarata kaksi? Vihdoin Topi kuitenkin kohoutui veden pinnalle, upposi uudelleen, nousi taas ja saatuaan rantapiissä maata jalkainsa alle raahasi kantamuksensa kallion sivuun nurmikolle. Mutta samalla hän itsekin horjahti istualle pelastamansa viereen ja silmät suljettuina huohotti kuin palje. Näki, että hän oli katsonut kuolemaa silmiin melkein yhtä likeltä kuin tuo toinenkin.
Kiireesti lähdettiin hukuttautunutta viemään venheellä kotirantaan, jonne Mooses, mökin vanhukset ja yöpyneet vieraat olivat puolipukeissaan kokoutuneet.
»Herra Jumala! Herra Jumala!»
Topi lähti toinnuttuaan niissä märissään polkua myöten takaisin etsimään vaatteitaan ja kuulemaan Hiljan kohtalosta. Pihassa hän tapasi Mooseksen, jota Aletuinen puoliväkisin talutti omalle puolelleen rauhoittamaan ja yöpymään.
»Iltaa. Ei ole vielä tervehdittykään.»
»Iltaa. Topiko se on?»
Puristaessaan toistensa kättä oli heidän otteensa lämpimämpi kuin viime tapaamalla suohaudassa vuosi sitten, joka kohtaus johtui kuin itsestään nyt heidän kummankin mieleensä.
»Sinun kuuluu omakin henkesi siellä järvessä olleen hiuksen varassa», sanoi Mooses.
»Eihän siinä muuten mitään, mutta lienenkö siinä kiireessä ottanut hiukan liian kiivaan sukellusvauhdin, niin puskea jysäytin pääni kovaan pohjaan ja se löi vähän pökerryksiin.»
»Kiitos… Hiljankin puolesta… itse se ei voine sinua enää… milloinkaan kiittää.»
»Niinkö ovat asiat?»
»Niin ne taitavat olla.»
Miehet olivat kantaneet Hiljan hervottomana ja vettä valuvana, mutta kuitenkin vielä lämpimänä, uuteen tupaan ja jättäneet hänet, naisen, naisten haltuun. Hätäännyksissään ja tietämättömyydessään nämä eivät oikein ymmärtäneet, mitä pitäisi tehdä hukkuneen henkiinpelastamiseksi. Joku arveli, että olisi pitänyt heti Hiljan maalle saatua sitoa nenäliina tai muu vaate tiukkaan hänen suunsa eteen, ettei ulkoilma olisi päässyt keuhkojen yhteyteen. Nyt se on jo liian myöhäistä. Ainoa tunnettu keino oli vanha, koeteltu hierominen. Mutta ei sekään nyt enää auttanut, kuollut kylmeni vähitellen hierojain käsiin.
Eivät auta kyynelet eikä itkut: morsiusneitojen on ryhdyttävä pukemaan ystävätärtään kuolon morsiameksi.
»Mutta emmekö voisi jättää sitä tehtävää huomisaamuun», ehdottaa joku.
»Sillä mistä tähän nyt yöllä saadaan kuolinvaatteet ja ruumislaudat.»
»Kuka puhuu kuolinvaatteista ja ruumislaudoista — häissä. Morsian on puettava morsiameksi ja nostettava nukkumaan häävuoteelleen», sanoi toinen.
Oli kuin kuulijain polvet olisivat niin onnistuneen ajatuksen edessä liikutuksesta notkistuneet.
»Niin on tehtävä. Niin on tehtävä.»
Kun Hilja sitten täydessä hääpuvussaan, morsiusseppele kalpealla otsalla, kädet ristissä rinnan yllä ja kultainen vihkisormus sormessa lepäsi yksin häävuoteellaan, oli se morsiusneidoista niin kaunis näky, että moni heistä olisi sillä hetkellä suonut itse olevansa hänen sijassaan.
Akkunan eteen kiinnitettiin valkoinen vaate ja ovet lukittiin. Mutta Mooseksen mustat silmälasit pöydällä tuijottivat hiljaiselle häävuoteelle kuin kummastuneina.