X
Sinä yönä oli Aletuisen mökissä yksi ainoa, joka nukkui rauhallisesti — Hilja. Puusepän pyynnöstä oli Topikin jäänyt tölliin yöksi, ollakseen vanhan miehen apuna, jos jotakin odottamatonta sattuisi. Sellainen varovaisuus osoittautuikin tarpeelliseksi. Kun Moosekselta ei voitu Hiljan kuolemaa kauemmin salata, pyrki hänen tuskansa ajoittain riistäytymään yli rajojen. Hän teki itsensä syypääksi Hiljan kuolemaan ja sai väliin niin ankaria raivokohtauksia, että ne lähenivät hulluuden rajoja. Sellaisina hetkinä oli molemmilla miehillä täysi työ pidellessä häntä seinien sisällä, ettei hän saisi toteutetuksi uhkaustansa mennä järveen, hän myös. Kun naiset onnetonta rauhoittaakseen kokivat lohduttaen huomauttaa, ettei asia niin toivoton ole, kuin miltä se Mooseksesta nyt näyttää, sillä saahan hän kuoltuaan tavata Hiljan tulevassa elämässä ja olla hänen kanssaan yhdessä iankaikkisesti, vastasi sokea, ettei hän jaksa odottaa niin kauan, vaan tahtoo tavata Hiljan nyt heti. Myöhemmin hän kuitenkin rauhoittui kuin sähkönsä purkanut pilvi ja nukkui kyyneliinsä kuin pieni lapsi.
Aamun tultua vei Aletuinen kuivina kahisevat hääkoivut pois ja pystytti uuden tuvan ulko-oven pieliin kaksi kuusta, joiden tyvipuolet hän oli kolonut valkoisiksi. Kantoi sitten olallaan omaan tupaansa muutamia pitkiä lautoja ja alkoi niitä höylätä sihautella.
Kun Mooses myöhemmin heräsi unenhorroksestaan, lähti hän heti noutamaan kamaristaan silmälasejansa ja samalla vainajaa »katsomaan». Hän oli kyllä kuullut puhuttavan kuolemasta, mutta kun ei ollut milloinkaan ennen joutunut sen kanssa läheisempään kosketukseen, ei hänellä ollut siitä ennakolta minkäänlaista ulkonaista aistimusta. Kenties jonkun muun sieraimet eivät olisi kuolinhuoneessa tunteneet vielä mitään erikoista, mutta kun Mooses avasi oven, leyhähti häntä vastaan outo haju, jollaista hän ei ollut ennen kokenut. Hän pani keppinsä pystyyn oven pieleen ja ruumis hiukan kumarassa, kädet eteenpäin ojennettuina läheni hiipien ensi kertaa elämässään »suurta tuntematonta». Polvien odottamatta kopsahtaessa sängyn laitaan hän vavahtaen hiukan peräytyi, läheni uudestaan ja pelon ja uteliaisuuden sekaisin tuntein kosketti varovasti vainajan kasvoja, hätkähti ja nykäisi kätensä nopeasti pois, ikäänkuin hän lämpimän ihmisihon asemesta olisi tavannut jääkappaleen, jonka kylmyys värisyttävänä karahti hänen omankin ruumiinsa läpi. Tämmöistäkö oli siis kuolema: outo haju, liikkumattomuus, äänettömyys, kylmyys. Kun hänen sormensa monien yritysten jälkeen tuohon kolkkoon kylmyyteen vihdoin tottuivat, oli kamarissa harvinainen näky: sokea ruumisvuoteen vieressä polvistuneena koettelemassa molemmin käsin kuolleen kasvoja.
Yöllisen, raivokkaan surunpurkauksen jälkeen Mooseksesta tuntui kummalliselta, että hän vainajan välittömässä läheisyydessä ei tuntenut murhetta juuri ollenkaan. Päinvastoin täytti hänen rintansa keveä, vapauttava tunne. Vuoteella lepääjä tuntui läheisemmältä kuin milloinkaan ennen ja niinkuin Hilja nyt vasta olisikin hänen oikea omansa — nyt, kun he molemmat olivat sokeita, ja Hilja hiivistelemättä ja aristelematta salli hänen katsoa kasvojansa. Iski mieleen onneinen ajatus:
— Jospa se juoksikin järveen sen vuoksi, että kuolemansa kautta pääsisi lähemmäksi minua, puhkaisisi sitä tietä sen yksipuolisen sokeuden muurin, joka meitä ennen erotti. Niin täytyy olla.
Hän kallisti hellästi lämpimän poskensa kuolleen kylmää poskea vasten.
»Hilja… Hilja…»
»Mooses, Mooses.»
Hämmästyksen lyömänä hän palasi vanhaan tupaan ja istuutui vaiti penkille. Aletuinen höyläsi yhä niitä pitkiä lautoja, ja Saara keitti aamiaispuuroa lieden ääressä.
»Mitäs setä nyt niin ahkerasti höylää?» kysyi Mooses.
»On tehtävä arkku vainajalle», sanoi puuseppä.
»Minkä tähden sillä on niin kiire?»
»Ei käy laatuun näin kesäkuumalla pitää ruumista kauan kotona… ja on tuo lajikseenkin tavallista kolkompi säilytettäväksi elävien ilmoilla.»
»Miten niin kolkompi?»
»Itsensä surmaaja.»
Hiljan surma-asiasta Mooseksella oli jo oma vakaumuksensa, vaikka hän ei tahtonut siitä vielä mitään mainita. Sen sijaan hän hämmästytti vanhuksia kysymällä:
»Voivatko kuolleet puhua?»
Aletuinen mietti hetkisen, ennenkuin antoi vastauksensa:
»Minä olen jo monesta vainajasta viimeisen mitan ottanut ja monelle viimeisen majan valmistanut, mutta ainoastaan yksi niistä on tullut minulle työtäni valittamaan, sekin vain unessa, ja siihen sillä lie ollutkin pätevät syynsä.»
»Mitä se valitti?»
»Miten lienen sillä kertaa sattunut mitassa hairahtumaan, niin siitä tuntui Juosulan Koaprovainaa puhetta pitävän, että hänen täytyy iankaikkisesti maata polvet koukussa, kun kirstunsa on liian lyhyt. Sen enempiä kokemuksia ei minulla itselläni niissä asioissa ole. Mutta paljonhan niistä tarinoita kerrotaan.»
»Tarinoita? Sinulle on kaikki tarinoita. Ei niitä jokainen näe eikä kuule. Leppälän vaarivainajan sanotaan kuoltuaan laskeneen rahojaan, että helinä ja kilinä kuului talossa harva se yö», puuttui Saara keskusteluun.
»Minkä tähden toiset vainajat puhuvat ja liikkuvat, mutta toiset eivät?» uteli Mooses edelleen.
»Kaikki kummittelijat ovat vieneet omallatunnollaan hautaan jonkin salaisen, tunnustamattoman rikoksen, joka ei anna heille lepoa maan povessakaan», tiesi Saara.
»Mahtaneeko Hiljallakin olla jokin salainen rikos tunnollaan?» kysyi
Mooses.
»Tiettävästi ei. Mutta miksi Mooses nyt näitä tämmöisiä kyselee?»
»Siksi, että minä kuulin Hiljan puhuvan.»
Saaran kasvot läikähtivät hiukan kalpeiksi, kauha heltisi kädestä, ja hän tunsi hartioitaan kylmästi kouristavan. Aletuinen lakkasi höyläämästä, ja vanhukset katsoivat ääneti toisiinsa. Kuin asian selvitykseksi Aletuinen koputti sormella otsaansa: ei olisi kumma, vaikka niin määrätön murhe irtauttaisikin aivokopassa jonkin ruuvin höllälleen. Mutta sille otaksumalle Saara pudisti epäilevästi päätänsä.
»Puhui?… Taivas varjelkoon! Mi-mitä se sanoi?» kysyi mummo.
»Ei muuta kuin kuiskasi kahdesti nimeni: Mooses, Mooses — aivan kuin ennen elävänä.»
Aletuinen kävi miettiväksi, niinkuin hänellä olisi kypsymässä jokin ajatus.
»Kuuluiko se kuiskaus vuoteelta, Hiljan suusta, vai jostakin muualta?» kysyi hän.
»Ei, ei se vuoteelta kuulunut, vaan jostakin niinkuin ilmasta, tyhjyydestä — tai minusta itsestäni.»
»Siinä tapauksessa Mooses on kuullut omiaan, korvat ovat valehdelleet.
Ajattelin jo, että olisiko Hilja ehkä valekuollut.»
»Ei se ole vale- eikä muu kuollut. Nythän se vasta elääkin. Nythän me vasta toisemme näemmekin, kun kumpikin olemme sokeita. Mitä ruumiin kuolemasta, kun henki elää», innostui Mooses.
Aletuinen koputti taas Saaralle otsaansa, kuin huomauttaakseen: mitäs minä äsken sanoin? Mutta eukko pudisti äskeistä jyrkemmin päätänsä. Hänen hermoilleen oli jo liikaa siinä, että itsensäsurmaaja lepäsi hänen kodissaan, mutta jos se vielä lisäksi rupeaa kummittelemaan, niin mihin tästä joudutaan. Hän alkoi kammoa Moosestakin, jonka koko elämä kuvastui hänelle nyt aivan uudessa valossa, tai paremminkin pimeydessä. Tuommoinen kummallinen, ainaisessa yössä eläjä, joka on itsekin kuoleman kynnyksellä käynyt ja lukee niin peloittavia kirjoja, voi hyvinkin seurustella kuolleitten kanssa. Sokean läsnäolo tuntui hänestä nyt yhtä vaaralliselta kuin kissan tai koiran läheisyys ukkosilmalla. Sillä niinkuin ne omalla sähköisyydellään vetävät taivaalta salamoita puoleensa, niin samoin saattaa sokean sielu vetää luoksensa ilmassa liiteleviä vainajien henkiä. Kuka tietää, vaikka Hilja juuri tällä hetkellä istuisi näkymättömänä tuossa penkillä hänen vierellään.
Vaikka Aletuinen ei ollut arkalasta kotoisin, horjautti Mooseksen kertomus kuitenkin hetkellisesti sen verran hänen uskoansa, että hän, ennenkuin uskalsi lähteä Hiljasta arkunmittaa ottamaan, meni, Saaran kintereillä seuratessa, kamariinsa ja kulautti pullonsa suusta pari pitkää rohkaisuryyppyä.
»Parasta olisi pysyäksesi poissa, mutta kun sinun nyt kuitenkin on pakko mennä, niin ota yksin tein raamattu kainaloosi ja pane se aukinaisena kamarin pöydälle tai mieluummin vainajan rinnan päälle», pyysi Saara.
»Voisithan sinäkin sen taian tehdä. Tule mukaani.»
»Minä! Ei, vaikka tuhannen tuhatta annettaisiin.»
»Turha vaiva, mutta voinhan sen mieliksesi viedäkin», lupasi Aletuinen.
»Tai ei, raamattu on tarpeen täälläkin. Ota tämä Mooseksen 'Paavalin epistola', jos tuo olisi siihen tarkoitukseen vielä tehoisampi.»
Aletuisen ruumishuoneesta lähdettyä Hilja jäi jatkamaan ikuista untansa, avattu sokeankirja rinnan päällä.
Iltaan mennessä oli yksinkertainen arkku kantta vaille valmis. Kaikki kolme rupesivat maata Aletuisen kamariin. Mutta kun Saara aamulla nousi vuoteeltaan miehensä vierestä ja avasi oven mennäkseen tupaan kahvia keittämään, säikähti hän niin, että oli lentää selälleen eikä hetkiseen saanut sanaa suustansa.
»Mikä on hätänä?» kysyi Aletuinen.
»Tässä tulee ihan hulluksi ja sydän pakahtuu pelosta… Siellä seh… nyt on… arkussaan», sammalsi Saara katkonaisesti.
»Kuka?»
»Hilja.»
Aletuinen nousi kiirettä pitämättä vuoteeltaan ja meni rauhallisesti tupaan. Piippunsa sytytettyhän hän alkoi varovaisesti herätellä Moosesta, joka valkoisissa alusvaatteissaan nukkui arkussa selällään kuin ruumis.
»Mooses nousee ylös — ei se ole elävien vuode.»
»Noustaanpa noustaan», sanoi Mooses herätessään puolivalveille ja koetteli käsin arkun kupeille, niinkuin etsisi jotakin. Hymähti sitten sille puuhalleen ja jatkoi puhumistaan, nousematta vielä arkusta:
»Yöllä ulkona käydessäni pisti päähäni oikaista tähän pitkäkseni koettamaan, millainen siinä on Hiljan maata, mutta nukahdin, ja siinä se loppuyö meni.»
»No millaiselta siinä lepääminen tuntuu?»
»Ahdashan tämä vähän on ja kova. Mutta arvatkaapa, setä, mitä minä tässä yöllä maatessani uneksin.»
»Kai niillä vuoteilla maatessa uneksitaan yhtä ja toista.»
»Uneksitaanpa niinkin. Olin makaavinani Hiljan kanssa haudassa yhteisessä arkussa. Meidät oli vasta vihitty, ja vietimme nyt ensi yötä häävuoteellamme. Tiesimme olevamme kuolleita ja puhuimme rakkaudesta, kunnes vihdoin nukahdimme, herätäksemme vasta viimeisellä tuomiolla. Eikä se tuomio ankara ollutkaan. Meitä kosketetaan hellästi olkapäähän ja puhutaan lempeällä äänellä: Lapset, nouskaa, on aika herätä. Kun sitten havahduin puolivalveille ja kuulin sedän äänen, oli se kuin jatkoa sille unessa kuulemalleni. Näin mahtanee Isäjumala herättää kuolleet viimeisenä päivänä.»
»Ehkäpä niinkin — vaikka kyllähän sen viimeisen heräämisen pitäisi, sanan mukaan, oikeastaan isommalla rymyllä tapahtua», sanoi puuseppä.
Kun Aletuinen parin päivän päästä vei vainajan kirkolle ruumishuoneeseen ja teki papille kuolonilmoituksen, hän hiukan kummastui, kun uutisensa ei näyttänyt rovastia erikoisesti hämmästyttävän. Tyyneen tapaansa tämä vain lausui valittelunsa:
»Minä otan sydämestäni osaa teidän kaikkien suruunne ja rukoilen Jumalaa antamaan teille voimia tämän raskaan koettelemuksen kantamiseen. Mutta muuten Aletuisen surusanoma ei tule minulle aivan odottamatta, sillä jotakin tämän tapaista minä jo viime sunnuntaina sitä avioparia vihkiessäni aavistin, vaikka en odottanutkaan seurauksia näin pian ja näin ylen järkyttävässä muodossa. Nähtävästi on niin, että yö ja päivä eivät sovi yhteen. Milloin olette ajatellut vainajan maan poveen siunattavaksi?»
»Että asianomainen itsekin voisi olla saatossa mukana, olemme, helteitten vuoksi, ajatelleet viedä Hiljan viimeiseen lepoonsa jo ensi pyhänä», ilmoitti Aletuinen.
Sen sanottuaan hän vaikeni ja katsoi rovastia silmiin kuin tutkiakseen, rohkenisiko hän ollenkaan esittää sitä, mikä hänen mieltänsä tässä hautaamisasiassa raskainna painoi. Katseen painuessa alas kuin häpeän ja syyllisyyden tunnustuksena hän vihdoin sanoi:
»Nöyrin pyyntömme olisi haudata vainaja koulua käyden, kellojen soidessa.»
Nyt rovasti vaikeni vuorostaan, niinkuin hänen olisi vielä vaikeampi sanoa sanottavaansa kuin Aletuisen:
»Tällaisissa tapauksissa saattaisi lain mukaan tulla kyseeseen vain hiljainen hautaus.»
»Minä tiedän sen. Mutta eikö voisi armo käydä oikeuden asemesta. Tämä kuolemantapaus on meille jälkeenjääneille jo sinänsä niin raskas, että jos siihen vielä lisätään hiljaisen hautauksen häpeä ja sen kautta langetetaan vainajan sielulle äänetön kirous, niin minä pelkään, että kaikki — ajattelen lähinnä onnettoman isää ja äitiä — eivät ehkä voisi sitä kuormaa kantaa, jos muun voisivatkin.»
»Minä en ole vielä lausunut asiasta omaa mielipidettäni, ainoastaan sen, mitä laki sanoo. Mutta laki on niinkuin luetaan. Kun muistelen tuota viimesunnuntaista vihkimistilaisuutta, niin minä luulen, että meidän ei tarvitse turvautua lain armoon ollenkaan. Sillä oman näkemäni perusteella voisin melkein vannoa, että nyt ei ole kyseessä vakain aikomuksin tehty itsemurha, vaan äkillinen mielenhäiriö tai jokin muu siihen verrattava syy. Näin ollen minä hyvällä omallatunnolla voin sallia vainajallenne kunniallisen hautauksen ja Jumalan ja ihmisten edessä otan vastuulleni, jos lainrikosta tapahtuu», sanoi rovasti.
»Pastoriko tullenee ruumiin siunaamaan?» kysyi Aletuinen.
»Minä siunaan, mutta saattamaan tulee myös apulaiseni», lupasi rovasti.
Kun Aletuinen ajatteli, että rovasti ei ainoastaan suostunut hänen pyyntöönsä, vaan vieläpä lupasi hautaussaattoon kaksi pappia kuin suurille rikkaille, tarjoutui itse siunaamaan vainajan ja maallisen ja jumalallisen lain edessä otti vapaaehtoisesti vastatakseen kaikesta tästä, oli se Aletuisen mielestä niin jaloa, ettei hän voinut estää harvoin esiintyvää kyyneltä vierähtämästä silmäkulmastaan, puristaessaan käsnäisellä puusepänkourallaan kiitokseksi rovastin kättä.
* * * * *
Sunnuntaina aamupäivällä Mooses seisoi ensikertaa elämässään hautausmaan portilla. Siellä tuntui samanlainen tuoksu kuin Hiljan ruumishuoneessakin, mutta niin paljon voimakkaampana, että jos kuoleman toinen tunnusmerkki, kylmyys, oli samassa suhteessa, niin pitäisi läheisyydessä olla kokonaisen jäävuoren. Täydellistä hiljaisuutta tosin ei tällä kertaa ollut, mutta puhelu oli kuiskailevaa ja äänensävy niin hillittyä, että se vain tehosti ympäröivää hiljaisuutta. Joku kuului nyyhkyttävän.
Kotvasen odotettua alkoi hautausmaan sisäpuolelta kuulua sokean korviin virren veisuuta, johon tuntui ottavan osaa vain pari, kolme miesääntä. Laulun lakattua kumahti korkeudesta malmin ääni niin raskaana ja odottamatta, että Mooses hiukan säpsähti. Hänen pitäessään Aletuisen kädestä kiinni lähdettiin kulkemaan hiljaa eteenpäin, kaikkien kolmen kellon pauhatessa yhteen ääneen, niin että sokeasta tuntui, kuin maailmaan ei sillä kertaa mitään muuta ääntä mahtuisikaan kuin niiden jylinää. Kun oli pysähdytty ja kellot lakanneet soimasta, kuuli Mooses hetkistä myöhemmin kumean jymähdyksen alhaalta maan sisästä ja rovastin äänen melkein viereltänsä: »Maasta olet sinä tullut.» Sitten toisen — kolmannen.
Heti sen jälkeen sokea kuuli kirjan lehtiä selattavan ja jälleen papin äänen:
»Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta, kasvaa kuin kukkanen ja lankee, pakenee kuin varjo ja ei pysy.»
Kun rovasti oli lukenut ruumissaarnansa tekstin, kävi kuin liikutuksen humaus haudalle kokoutuneessa väkijoukossa. Jok'ainoa sana oli kuin Hiljasta kirjoitettu. Kuulijat olivat yksimielisiä siitä, että ainakaan he eivät olleet milloinkaan ennen kuulleet rovastin niin kauniisti ja ottavasti puhuvan, ja sittenkin heistä tuntui, että rajoitettu aika ei sallinut sielunpaimenen puhua puoltakaan kaikesta siitä, mitä hänen sydämellään oli. Mutta eipä sitä papilla ollut usein sellaista saarnanaihettakaan.
Toimituksen päätyttyä Mooses Aletuisen kehoituksesta otti haudan partaalta hiekkaa kouraansa ja ravisti sen sormiensa läpi hautaan, kuten tapa vaati. Hienon hiekan joukossa olleiden pienten kivien kumea rapina arkun kanteen oli Hiljan vastauksena hänen viimeiseen hyvästijättöönsä.