XI
Jo Hiljan haudalla herätti yleisössä ihmettelyä ja supattelua se, että Mooses joukossa oli miltei ainoa, jonka silmistä ei tipahtanut yhtä ainoaa kyyneltä eikä hän näyttänyt muutenkaan surulliselta, vaikka juuri häneen olisi luullut tilaisuuden kipeimmin koskevan. Kotikulmalla se kummastus vähäistä myöhemmin muuttui kauhunsekaiseksi hämmästykseksi. Oli ennenkuulumatonta jumalattomuutta ja hirvittävää pakanuutta siinä, että leski, joka on saattanut itsemurhan tehneen vaimonsa siunattuun multaan, jo muutama päivä sen jälkeen vetelee viulullaan kamarissaan, puolisonsa ruumishuoneessa, iloisia tanssikappaleita ja veisaa rakkaudenlauluja.
Ties, kuinka kauan tällaista ilonpitoa olisi jatkunut, ellei olisi sattunut kohtalokasta tapaamista, jonka seuraamuksena sokean soitot ja laulut lakkasivat kuin tikkua taittaen ja hänen koko elämänsä kääntyi aivan uusille urille. Kerran kyläilemässä kulkiessaan Mooses poikkesi ohimennen Jahnukaisen mökkiin, jossa akka yksin oli tupaisalla.
»No, miltäs se yhden illan aviomiehen leskenäolo tuntuu?» kysäisi eukko hiukan pilkallisesti.
»Leskenä? Ei, Lippo hyvä, enhän minä mikään leski ole», sanoi sokea tosissaan.
»Vai ei leski. No, eipä oikeastaan. Sanotaan Mooseksen soittelevan
kamarissaan polkkia, viheltelevän ja laulavan rakkauden lurituksia.
Monet sitä paheksuvat, mutta minusta se on niinkuin ollakin pitää.
Mitäs tyhjää suremaan semmoista, missä ei ole murheen syytä.»
»Onpa hauska tavata kerrankin ihminen, joka ymmärtää, että minä nyt vasta soitan todellisia häitäni ja että minun oikea avioliittoni nyt vasta onkin alkamassa.»
»Ymmärtää? Totisesti, nyt minä en ymmärrä Mooseksen puheesta hölynpölyä.»
»Nähkääs: Hiljan henki on minun kanssani, tunnen sen omassa hengessäni.»
Jahnukaisen akka läiskäytti kämmeniään yhteen ja höräytti raikuvan naurun.
»Minun päiviäni!… Maatkoon rauhassa, mutta sen minä sanon, että
Mooseksena minä viis mokomasta veisaisin.»
»Miten: mokomasta?»
»Heh! Onkos tämä nyt laitaa: karata miehensä luota hääyönään ja juosta järveen.»
»Lippo ei taida käsittää, että Hilja hukuttautui ainoastaan sen vuoksi, että kuolemansa kautta pääsisi likemmäksi minua, sokeaa.»
»Höh! Vai likemmäksi? Mutta Topin nimi sen huulilla kuuluu viimeisenä sanana olleen.»
»Topinko?»
»Nii-in. Ja Topille se kuuluu kalliolta viimeisen hyvästinsä viitanneen.»
»Topilleko?»
»Ja Topihan sen oman henkensä uhalla raahasi ylös järven pohjasta.»
»Sehän se… On tainnut Hiljan aitan ovi avautua Topillekin, ennen minun koulusta tuloani?»
»Vo-vooi! Vakituinen vieras, veikkonen.»
Mooses oli kuullut tarpeekseen, sanoi hyvästit ja läksi. Kotiin tultuaan hän tärkeän näköisenä kutsui Saaran kahdenkeskiseen keskusteluun vanhusten kamariin.
»Onko totta, että Topin nimi on ollut Hiljan huulilla sen viimeisenä sanana?» hän kysyi ja toivoi sydämestään kielteistä vastausta, sillä Jahnukaisen akan puheisiin ei ollut aina luottamista.
»Niin sanotaan», myönsi Saara yksinkertaisuudessaan, ymmärtämättä sokean kyselyn tarkoitusta.
»Sille se kuuluu viimeisen hyvästinsäkin viitanneen?»
»Lie hyvinkin viitannut.»
»Ja Topihan sen oman henkensä uhalla raahasi ylös järven pohjasta.»
»Ei kai siihen Mooses olisi kyennyt.»
»Miksi ei?»
»Noh — sokea.»
»Minkäs tähden minä olen sokea?»
»Jumala sen tiennee.»
»Kukas minun äitini on?»
»Herra senkin tietänee.»
Mooses vaikeni. Mutta hänen kasvojensa hermostuneesta nytkähtelystä ja tummenevasta väristä Saara näki, että sokean sisällä kiehui. Mummon aavistamatta hän yht'äkkiä iski molemmat nyrkkinsä pöytään ja ärjäisi:
»Herra?! Perkele sen tietää paremmin. Ja te tiedätte myös, olen minä siksi paljon teidän ja muiden salaisia kuiskeita kuunnellut. Ne kaksi asiaa: äitini ja sokeuteni syyn minä tahdon tietää, nyt heti. Kuulkaa: nyt heti!»
Sokean mustat silmälasit välkähtelivät Saaraa kohti niin peloittavina ja uhkaavina, että mummo parka hätäytyi ihan neuvottomaksi. Kun hänestä lisäksi tuntui, että semmoinen mies, joka seurustelee kuolleitten henkien kanssa, on voinut hyvinkin sitä tietä saada salaisuudesta jotakin vihjettä ja kukaties saattaa jotenkin tietää hänenkin ajatuksensa, hän ei enää uskaltanut vedota ainaiseen Jumalan tietämiseen, vaan kertoi hädissään sokean synkän lapsuustarinan, ilmaisematta kuitenkaan tarkemmin, kuka ja missä Mooseksen äiti on.
Saaran kertomuksen päätyttyä oli kamarissa kotvan aikaa raskas hiljaisuus. Kasvojen merkeistä mummo voi jälleen havaita, että kiehuva tulivuori sokean sisällä odotti uutta purkautumistansa. Se puhkesi kuitenkin tällä kertaa jotenkin hillitysti, mutta kaameassa harvasanaisuudessaan sitä järkyttävämpänä:
»Minä kiroan äitini.»
»Herra Jeesus!» kuiskasi mummo kuin ukkosen jyrähtäessä ja pani vapisevat kätensä ristiin.
»Minä etsin sitä lapsensa myrkyttäjää niin kauan kunnes löydän ja tapan sen sikiönsä surmaajan.»
»Taivas varjelkoon!»
»Minä kiroan Hiljankin, saatanallisen valehtelijan, jonka petollista sormiluuta vielä senkin jälkeen, kun syntinen liha on jo mädäntynyt, minun vihkisormukseni tulee ympäröimään kuin iankaikkinen, kultainen valhe.»
Tämän keskustelun jälkeen Mooses ei puhunut enää sanaakaan äidistään, ei Hiljasta eikä paljon muustakaan. Hän makasi yönsä kamarissaan ja kulutti siellä yksinäisissä ajatuksissaan enimmäkseen toimettomat päivänsäkin. Joskus, kaikkein synkimpinä hetkinään, hän otti viulun käteensä ja soitti. Mutta se oli nyt toisenlaista kuin taanoinen henkien häiden soitto. Raskaasti sahaavan käyrän alla parkui yht'aikaa aina kaksi kieltä korvia repivinä epäsointuina. Mutta näytti siltä, kuin soittaja olisi jollakin tavoin nauttinut tästä tahallisesta viulunsa ja itsensä rääkkäämisestä. Viulun rääkyminen oli nähtävästi sopusoinnussa hänen sielunsa nykyisten sävelten kanssa.
* * * * *
Niin kului loppukesä. Mutta kun Aletuinen eräänä syyskuun aamuna meni Mooseksen kamariin kutsumaan häntä yhteiselle murkinalle, ei sokeaa siellä ollutkaan, ja vuode oli aivan koskematon. Vanhuksille tuli hätä käteen. He etsivät kartanolta ja lähiympäristöstä, löytämättä kadonneesta jälkeäkään, kyselivät tienvarressa asujilta, olivatko nämä heidän etsimäänsä huomanneet.
Mutta ei kukaan, ei edes Jahnukaisen akan valpas silmä ollut huomannut sokean maantietä ohi kulkevan — ja mitenkäpä olisi voinut nähdäkään pimeänä syysyönä.
Perinpohjaisen etsimisen ja tiedustelujen jälkeen päädyttiin lopuksi monen jo alunperin omaksumaan vakaumukseen, että sokea on hukuttautunut järveen. Kun Mooseksella lyhyen, onnellisen »henkisen avioliittonsa» aikana oli tapana kulkea sitä pyhää polkua, jolla Hiljan jalat olivat viimeisen kerran maan pintaa koskettaneet, ja istuskella sillä kalliolla, jolta vaimonsa oli järveen hypännyt, ei voitu muuten ajatella, kuin että Mooses on pudottautunut — tai ehkäpä sokeudessaan vahingossa luiskahtanut — syvyyteen samalta kalliolta kuin Hiljakin.
Useitten kylän miesten avustamana Aletuinen toimitti kallion juurella ja muuallakin naarauksia monta päivää, mutta otaksuttua hukkunutta ei vain löytynyt.
»Vaan jospa Mooses on lähtenyt äitiänsä etsimään, niinkuin minulle kerran uhkaili», huomautti Saara kahden kesken miehellensä.
»Onpa voinut senkin tehdä. Tässä ei kohta tiedä, mitä uskoo», sanoi
Aletuinen väsyneesti.
* * * * *
Samaan aikaan kuin Kuore järvessä toimitettiin innokkaasti naarauksia, ajaa junnasi muuan karjalainen kaupustelija nelipyöräisillä vankkureillaan istuen tavarakuormaansa ylämaihin päin. Eräällä asumattomalla taipaleella hänen huomionsa kiintyi yksinäiseen kulkijaan, joka pää kekassa käveli kiivaasti häntä vastaan, kepin kärjen iskiessä maantien raiteeseen tuimasti ja nopeasti kuin ompelukoneen neula. Miesten lähetessä toisiaan kaupustelija näki, että vastaantulija oli sokea. Mutta se taisi olla lisäksi kuurokin, koska ei näyttänyt aikovankaan väistyä tien sivuun.
»Tpruu, tpruu!» kielteli ajaja, kun sokean rinta jo tuuppasi hevosen turpaan.
»Älä päälle aja!» ärjäisi Mooses ja hypähti kuin unesta heränneenä tiepuoleen.
»A siehää miun piällein tut ku noijan nuolj. Mihin siul on niin kiiru?»
»Helvettiin!… Viekö tämä tie Imatralle?»
»A sinne viep.»
Oli pimeä iltayö, kun Mooses läheni päämääräänsä. Kosken kohina kuului jo etäältä hänen korviinsa hiljaisena, maanalaisena jumuna. Välimatkan lyhetessä pauhina yhä koveni, mutta sokean vasta rannalle tultua se kohahti möyryävänä ja ärjähtelevänä yön hiljaisuudessa kuin raivostunut peto ja sylkeä räiskytteli vihaisena vesipärskeistä ylös kalliolla seisojan kasvoille. Mooses oli asiansa jo niin kypsyttänyt, että mikään epäröinti ei voinut enää tulla kysymykseen. Hän nakkasi hattunsa ja keppinsä kuin syötiksi karjuvan pedon kitaan ja heittäytyi niiden jäljessä itse kuohuihin.