XV
Harmaa, syksyinen päivä. Pilvet lepäävät raskaina ja liikkumattomina taivaalla, ja sataa tihuttaa hienoa kastelevaa usvaa.
Korvenkylästä kirkolle johtavaa tietä myöten kulkee rinnan kaksi kumarahartiaista naishenkilöä, kumpikin raidettaan. Heillä on sauvat kädessä, valkoiset nyytit toisessa, ja päällyshameet ovat käännetyt kastelevan vihman suojaksi pään yli. Asumattomalla taipaleella seisovat korkeat petäjät tien kahden puolen, kimmeltävät vesipisarat joka neulan nenässä. Kulkijain askeleet ovat hitaat ja raskaat.
"En minä luullut, Kaisa, tätä päivää näkeväni", keskeyttää Henna pitkän vaitiolon. "Pidin aina hartainna toivonani ja suurinna onnenani, että saisin elämäni loppuun asti omalta pöydältä syödä ja oman katon alla viimein silmäni ummistaa. Rohkenin toivoa näin paljon kaiken sen palkaksi, mitä olen elämässäni raatanut ja vaivaa nähnyt. Mutta se oli kai liian paljon pyydetty, koska ei suotu sitä onnea minun osalleni."
"Ihminen päättää, Jumala säätää. Rukiista leipää kaiketi siellä vaivaistalossakin syödään", sanoi Kaisa. "Miten lie kahvikullan ja nuuskan laita?"
"Rukiista kaiketi siellä leipää syödään — ja olemmehan, Kaisa, jo petäjäistäkin syöneet. Mutta se on ollut oma leipoma, ja se tieto on ollut särpimenä karkeallakin palasella."
"Onhan kuitenkin parempi näin… Ettei huutokaupalla kuin eläimiä, niinkuin ennen vanhaan."
"Onhan yhtähyvin näin parempi. Ja onhan siellä olevinaan lähempänä omiaan ja Sanan vieressä."
"Siellähän ne jo kirkon mullassa lepäävät sinunkin lähimpäsi. Siellä on
Eerot, siellä Heikit."
"Siellä isät, siellä äidit… ja pian täältä pääsen sinne itsekin."
"Niin, Henna, kuoleman kuukinpuillahan vaapumme jo."
"Kuoleman kuukinpuilla."
He kulkivat taas ääneti pitkää vastaletta ylöspäin. Mäen päälle päästyään he pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan taaksensa. Pitkän aikaa sanattomina katseltuaan he viittasivat kädellään kuin hyvästiksi usvan läpi häämöittäviä Korvenkylän kaukaisia vuoria kohti ja jatkoivat taas vaivaloista matkaansa — kohti vaivaistaloa.