I.
Suuri punainen kukko nosti päänsä siiven alta ja kohentuen makuuasemasta jaloilleen yöpuullaan navetan nurkassa venytteli siipiään ja jalkojaan taaksepäin. Sitten se vilkuili arvostelevasti sivuillaan makaaviin kanoihin ja kurkisti toisella silmällään alemmalle orrelle, mutta sielläkin näyttiin nukuttavan vielä sikeässä unessa. Vanha kukko kurkotti nyt kaulaansa ja honottavalla nenä-äänellä päästi ensimäisen aamukiekaisunsa: agga-aa-gaa! Jääden hetkeksi ylevään lauluasentoonsa kukko pää kallellaan kuulosti, millaisen vaikutuksen laulu teki nukkujiin. Mutta se ei näyttänyt tehneen juuri minkäänlaista vaikutusta — joku uninen urahdus, joku rakoutuva ja taas umpeen painuva silmä tai laiska pyrstön heilahdus vain. Perheen pää painautui jälleen makuulle, veti päänsä tuuheitten kaulahöyhentensä suojaan kuin turkin kaulukseen ja pyrstö veltosti riippuen, punaiset liperit rinnalla, näytti vaipuneen jonkunlaisiin torkkuviin mietteisiin — mitä lie mietiskellyt.
Puoli tuntia myöhemmin kukko lauloi toisen kerran, ja sen äänessä kalskahti tällöin niin käskevä sointu, että se ravisti uneliaimmankin kanan hereille.
— Hot-hot-hot — hyvää huomenta, hyvää huomenta, eukkoseni, honotti kukko ystävällisesti.
Päivä näytti alkavan suloisessa sovussa. Mutta silloin muuan perhetapoja halveksiva poikakana lentää räpsäytti ensimäisenä alas yöpuulta.
— Hot-hot! kiljahti loukkaantunut kukko julmistuneena, pudottausi alas ja pää ojona, siivet harassa lähti kiitämään räkättävän hulikaanin jäljessä. Juuri kun pitempisäärinen kukko oli saamaisillaan nokallaan kiinni pakenijan pyrstöstä, pelastautui tämä lentämällä ylös, jollaista temppua kömpelö kukko ei kyennyt niin nopeasti tekemään. Tällä tavoin kierreltyä ja risteiltyä tyhjässä navetassa sai kukko viimein kanan ahdistetuksi erääseen nurkkaan, iski nokallaan sen niskaan kiinni ja tukisti — tukisti niin, että irtautuneet niskahöyhenet pöllysivät. Lopuksi kannustettuaan ja vedettyään siipeä jätti kukko hairahtuneen omiin oloihinsa.
Toiset kanat, jotka sydän kurkussa olivat orrellaan seuranneet järkyttävää perhekohtausta, lentää räpyttivät vuorotellen alas, ja perhekunta lähti rattoisasti jokeltaen toikkaroimaan navetan avonaisesta ovesta ulos. Kanojen nokkiessa syötävää suuhunsa lentää rapsautti kukko piha-aidan harjalle ja kiekaisi:
— Agga-aa-gaaa!
Viinamäen talon isäntä kohotti päätänsä kamarin sängyssä ja katsoi kelloon. Se oli neljän paikkeilla, niinkuin ollakin piti — tämä talon nykyinen kukko ei hairahtunut juuri koskaan. Isäntä nousi vuoteelta ja puoleksi pukeutuneena meni soittamaan tallin päädyssä olevaa ruokakelloa. Hänen tempoessaan maahan ulottuvasta nuorasta meurusi suuri kello kaikkien ruokakello en yhteistä säveltä: vel-lil-le, vel-lil-le, vel-lil-le! Katollinen kannatinteline tutisi ja kitisi ja sen jatkona oleva salko heiluen kirahtelevine viirinlehtineen huojui kuin myrskyn käsissä.
Hetkistä myöhemmin avautuivat makuuaittojen ovet ja unisilmäisiä, pörröpäisiä palvelijoita työntyi ulos päivän toimiin. Naiset ottivat maitoaitasta puhtaat kiulunsa ja kyykistyen; karjatarhassa Torstikkinsa ja Perjakkansa kupeelle alkoivat hyräillen aamulypsynsä. Valkoisina suihkuina virtasi maito sohisten vaahtoaviin kiuluihin.
Miesväki meni väentupaan, jonne jo aikaisemmin oli kertynyt useita päivätöihin tulleita torppareita. Isännän tuotua pöytään pikarin ja viinapullon kävivät miehet vuorotellen naukkaamassa aamuryyppynsä — kahvia annettiin työväelle vain pyhä-aamuin — minkä jälkeen he viitakkeet olalla painuivat läheiselle niitylle heinän kaadantaan.
Isäntä palasi kamariinsa päärakennukseen. Kumottuaan suuhunsa pari ryyppyä hän — pullo toisessa kädessä, pikari toisessa — jäi suu maireellaan katsomaan avatusta akkunasta ulos, nauttien hiljaisuudessa raikkaan aamun ja ryyppyjen aiheuttamasta hyväntunteesta. Mutta kun isännän katse sattumalta osui lypsypuuhissa ahkeroiviin palvelijattariin, synkistyi hänen muotonsa. Hän iski vihaisena pullon pöytään ja käveli kiivaasti parin huoneen läpi emännän makuukamarin ovelle. Kuunneltuaan kotvan sekavaa unissapuhelua hän jysäytti nyrkillään, oveen, viivähti vielä hetkisen tarkkaavana paikallaan ja poistui hitain askelin kamariinsa, jatkaen siellä verkkaista kävelyänsä edestakaisin, pää miettivästi kumarassa, kädet selän takana.
Jysäykseen herättyään emäntä ponnahti säikähtäen istualle vuoteellaan, pukeutui ja polvistui lattialle sänkynsä viereen rukoilemaan, tällä kertaa tavallista kiihkeämmin. Hän kurkotti ristiin liitetyt kätensä laipiota kohti ja pudisteli niitä, ikäänkuin siten pakoittaakseen ylhäällä olijan kuulemaan tuskaisia kuiskauksiansa. Hänen ylös kohotetut kasvonsa olivat melkein läpikuultavan valkeat, ja suurissa sinisissä silmissä vaihteli heijastaen sydämen tunteitten valo ja varjo, niinkuin sinisen lammen pinnalla pilvien ajalehtiessa auringon ohi.
»Rukoile sinäkin Jumalaa, Esteri lapseni, ettei hän sälyttäisi päällemme raskaampaa kuormaa kuin kantaa voimme», sanoi emäntä rukouksensa päätettyään vuoteella loikovalle tyttärelleen, joka vaaleassa kauneudessaan oli äitinsä täydellinen nuoruuden kuva.
»Näin unta.»
»Unta, unta… äiti näkee aina unta», keskeytti tytär hiukan kärsimättömästi.
»Niin, unta näin. Oli olevinaan seurat, lapseni, suuret uskovaisten seurat. Läänevä tupa oli Herran valittuja täynnä kuin pistetty humalisto, ja pappi puhui pöydän päässä, palava kynttilä edessä. Kesken saarnaa tunkeutui ovesta sisään mykkä mies, raskas nahkasäkki selässä, raivasi kyynärpäillään tiensä väkijoukon läpi pöydän luo ja viittasi kädellään papin vaikenemaan… Kuunteletko sinä ollenkaan?»
»Kuuntelen, kuuntelen — 'viittasi kädellään papin vaikenemaan'».
»Mies pudottaa jysäytti helisevän säkkinsä pöydälle pyhän kirjan viereen, otti kouransa täyteen kirkkaita hopearahoja ja säkinside hampaissa vaihtoi niitä kädestä toiseen, niinkuin lapset leikkivät hiekalla. Sitten mykkä pudotteli kilahtelevat rahat yksitellen toisten joukkoon, ojensi toisella kädellään rahasäkkiin, toisella raamattuun ja katsoi mustilla silmillään väkijoukkoon liikkumatonna kuin kuva — näin, tällä-tavalla.»
»Hui! Ei äiti nyt tuolla tavalla mullistele silmiään… Entäs sitten?»
»Sitten — rakas Esteri, minun kieleni ei taivu sitä sanomaan: suurin osa uskovaisia seurasi sitä mykkää miestä. Ja — voi, hyvä Jumala!»
»Mitä nyt?»
»Viimeisenä meni pappi, raamattu kainalossa.»
»Minnekkä ne sitten menivät, papit ja muut?»
»Lavealle tielle, lavealle tielle menivät, tämän maailman jumalan jäljessä juoksivat. Me muutamat jäljelle jääneet hyyvistyimme yhteen kuin hätääntyneet lampaat ja lauloimme — näin:
»Yhdeksänkymmentä yhdeksän meni lammashuoneesta pois…
»Murheellisina veisatessamme kuului autiossa tuvassa humaus, niinkuin suurten siipien isku, ja jääkylmä viima löi vasten kasvojamme. Kynttilän liekki lepatti kuin tuulessa ja tupsahti viimein sammuksiin. Istua värjötimme pilkkosen pimeässä, kun yhtäkkiä — voi, kauhistuksen paikka! — akkunat leimahtivat veripunaisiksi ja koko maailma näytti olevan tulen vallassa. Ulkoa kuului hätäkellon soittoa ja ohi rientäviä kiivaita askeleita. — Maailman loppu, maailman loppu! kuiskailimme toisillemme, kun samassa alkoi kuulua hätähuutoja: Valkea on irti! Viinamäen talo palaa! Kiiruhdimme vaaran paikalle. Tuli roihusi jo tämän uuden pytingin katolla ja lipoi punaisilla kielillään mustaa taivasta. Oli paljon väkeä palavan rakennuksen ympärillä, mutta kukaan ei pannut tikkua ristiin valkeaa sammuttaakseen. Se mykkä mies seisoi ulohtaalla käsivarret ristissä rinnalla ja katseli toimetonna, niinkuin muutkin — vaikka isäsi oli kamarissaan palavassa talossa.»
»Miksei isä tullut ulos?» kysyi Esteri.
»Isä oli kytkettynä kahleilla seinään kiinni.»
»Eikä kukaan mennyt pelastamaan?»
»Ei kukaan. Viimein putosi katto sisään, ja siihen romahdukseen heräsin… Tämä uni tietää jotakin, sano minun sanoneen.»
»Mitäpä se muuta tietäisi kuin häitä, äiti kulta: tulihan tietää rakkautta», sanoi tytär leikillisesti. »Mutta se katon romahdus taisi vain olla isän hyvä huomen meille, kun makaamme näin myöhään. Äiti menisi nyt maitoa siilaamaan tai puuhaamaan jotakin, mitä hyvänsä, ettei isä suutu. Onko äidin paha olla, kun isä on toisinaan niin kova?»
»Ei viihdy pääskynen kotkan pesässä», sanoi äiti ja meni ulos.
Esteri, parinkymmenen korvissa oleva talon ainoa perillinen, jäi edelleen virumaan vuoteelleen. Hän oli kuunnellut äitinsä unikertomusta vain puolella korvalla, ajatuksen asustaessa ylhäällä ullakolla, missä Kustaa Tikander, nuori tuomarin kirjuri ja nimismiehen apulainen, luultavasti vielä nukkui. Viime kevätkäräjiltä lautamiehen toimesta palatessaan isäntä oli tuonut »herrassöötingin» mukanaan ja siitä alkaen tämä oli asunut talon ullakkokamarissa vuokralaisena.
Jo useana vuotena, aina Esterin ripille pääsystä alkaen, olivat kosiomiesten komeat oriit kalistelleet rautariimujaan Viinamäen talon tallin seinässä, milloin ulko- milloin sisäpuolella, riippuen siitä, kuinka mieluinen kävijä oli isännälle. Sulhasia ja näiden puhemiehiä oli käynyt läheltä ja kaukaa ulkopitäjistä asti, kuuluisia rikkaitakin. Mutta heidän naimatarjouksiinsa Esteri ei antanut myöntävää ei kieltävää vastausta, löi useimmiten asian vain leikiksi ja kuittasi naurulla, kiihottaen siten kosijoita yhä uusiin ponnistuksiin.
Tuli sitten tämä köyhä kirjuri, ja siitä pitäen Esteri piiloutui kamariinsa, milloin joku kosija talonpoikaiskomeudessaan karautti oriillaan Viinamäen pihalle. Ei siksi, että hän olisi ollut kihloissa Kustaa Tikanderin kanssa tai edes tiennyt, rakastiko tämä häntä siinä mielessä, mutta niin oli, että vain Kustaan kuva väikkyi hänen mielessään päivin ja unettomin öin.
Viimeisenä talonväestä nousi Esteri vuoteeltaan, pukeutui jotenkin koristeellisesti ja kampasi jakauksen pään vasemmalle puolelle. Toimitettuaan lopuksi huolellisen itsekatselmuksen salin suuren kuvastimen edessä hän ullakon jyrkkiä portaita kavuten vei aamukahvia kirjurille, laskien tarjottimen kirjoituspöydälle, jonka ääreen Tikander oli jo asettunut työskentelemään.
»Te olette kovin ahkera, herrassöötinki. Mitä te aina kirjoitatte, päivät pitkät?» kysyi Esteri ja kumartui tarkastamaan pöydällä olevia papereita.
»Oikeuden pöytäkirjoja ne vain ovat joutavanpäiväisiä riitajuttuja», vastasi kirjuri.
»En ymmärrä — taitaa olla ruotsia?» sanoi Esteri, saatuaan selon vain parista nimestä.
»Ruotsiahan se on.»
»Mistä asiasta nämä Saara Mattstotter ja Ville Laulainen riitelevät keskenään?» uteli Esteri edelleen.
Kirjuri viivytti vastaustaan ja hymyili.
»Onpahan… ei se ole juuri mitään.»
»Mikä juttu se on?»
»Tämä Saara Mattsdotter riitelee vain tältä Ville Laulaiselta eläkettä lapselleen.»
»Hyi!» huudahti Esteri punastuen ja kääntyi lähteäkseen.
»Ei niin kiirettä», sanoi kirjuri kietaisten kätensä tytön vyötäisille ja veti hänet syliinsä kiikkutuoliin.
»Ei saa — ei saa», kuiskasi Esteri tuskin kuuluvasti, yrittämättäkään vapautua suloisesta vankeudestaan.
»Miksei saa?» suhisi kirjuri hänen niskaansa ja pusersi saalistaan yhä kiinteämmin rintaansa vasten.
»Ei vaan.»
Rakastuneet istuivat ääneti sylityksin ja keinuivat hiljaa, kunnes kirjuri alkoi tuntea hiljaista nytkähtelemistä povellansa. Vilkaistuaan Esteriin hän huomasi kyyneleitä tämän silmissä.
»Mitä nyt?» hätääntyi kirjuri.
»Päästäkää minut», nyyhkytti Esteri.
»Mitä varten? Mikä Esterille tuli?»
»Päästäkää minut», jämäsi tyttö ykskantaan.
»Sanokaa toki, rakas Esteri, mikä teille tuli. Oletteko sairas?»
»Ette te kuitenkaan minua… ei herrassöötinki minusta välitä.»
»Sitä se Esteri aina…»
»Niin mutta…»
»Välitänhän minä, rakastanhan minä», vakuutti kirjuri ja sanojensa tueksi pusersi tyttöä sylissään, että rutisi.
»Niin mutta… jos te narraatte, jos herrassöötinki vain aikansa kuluksi — paremman puutteessa», epäili Esteri ja yritti kietoa kätensä kirjurin kaulalle, mutta nykäisi sen kuitenkin takaisin.
»Nyt Esteri on paha», sanoi Tikander ja huomattuaan tytön aikeen kiersi hänen kätensä kaulalleen.
»Onko nyt hyvä?»
»On… minä olen nyt niin onnellinen», sanoi Esteri ja alkoi vapaan kätensä etusormen kynnellä raaputtaa ja puhaltaa kirjurin takin rintapielestä kuivunutta ruuan jätettä. Esterin sydämessä läikähti niin lämpimästi, että hän tunsi tarvetta jollakin tavoin osoittaa myötätuntoaan kirjurin yksitoikkoiselle työlle.
»Miten sen Mattstotterin jutun sitten kävi?» hän kysyi osaaottaen.
»Ei näy saaneen toteen — mutta kulut näytään kuitatun», vastasi kirjuri.
»Olihan tuo edes hyvä, ettei kulunkia… Ai! kahvi jäähtyy. Minun täytyy nyt lähteä», sanoi Esteri ja poistui kevein askelin.
Kirjuri ryyppäsi jäähähtäneen kahvin ja levein kirjaimin ryhtyi jatkamaan Saara Mattsdotterin ja Ville Laulaisen ruotsalaista asiakirjaa.