II.
Päivä oli kulunut iltaan.
Eenokki Aataminpoika istui puolialastonna akkunan pielessä Viinamäen talon pienessä pihanpääkamarissa ja silmälasit nenällä etsi paitansa kauluksesta »murheen harmaita karitsoita». Löydettyään kureitten väliin piiloutuneita eläväisiä hän hyppystensä välissä nosteli niitä pöydän laidalle ja peukalonsa kynnellä napsautteli kuoliaaksi. Vain märät pilkut pöydän laidalla todistivat sammunutta elämää.
Kun saalis viimein näytti väsääntyvän, hän otti lasit nenältään, puki ylleen karkean rohdinpaitansa ja katsoi pienestä neliruutuisesta akkunastaan ulos pihamaalle. Heinäkuun ilta-aurinko paistoi vielä peltojen ja niittyjen takaiselle Honkavaaralle ja pihamaalla näkyi ihmisliikettä: ei ollut aika lähteä öiselle retkelle juuri vielä. Hän otti taskustaan kaksi avainta ja avasi kamarin lattiaan lujilla rautakiskoilla kiinnitetyn arkun ulko- ja sisälukon. Kopeloimaan vanhuuttaan mustuneitten paperien joukosta eläkekirjansa hän istui jälleen pöytänsä ääreen. Vaikka Eenokki ei osannut lukea kirjoitusta, tiesi hän kuitenkin tarkalleen, mitä paperi sisälsi.
»Tämän kautta siton minä itseni, että Veljelleni Talonpojallen Eenokki Aataminpojallen annan ruuan yhtessä pöytässä minun perheeni kanssa niin kauan kuin hän voi talon hyötyksi työtä tehtä. Kuin myös yhten kamarin lämpimän kanssa, yhten aitan, puolivillaiset vaatteet joka toinen vuosi, pukinnahkaiset vaatteet joka kolmas vuosi, kahtet alusvaatteet, yhtet saappaat, yhtet sukat ynnä teräset, yhtet lapaset, yhtet rukkaset, kymmenen kapanalaa peltoa ja hevosen kirkkoon yhten kerran kuussa.
Hesekiel Aataminpoika Kotka.
Talollinen.»
Eenokki oli viime aikoina entistä useammin ottanut eläkekirjan arkustaan, katsellut sen kellastuneita lehtiä samoin tuntein kuin lapsi kuolemansairaan elättäjänsä kuihtuneita kasvoja ja koettanut mielessään kuvitella tulevaa kohtaloansa. Mutta joka kerta oli ajatus ajautunut samaan umpikujaan ja sinne läpipääsemättömään kinokseen takertunut:
»– – niin kauan kuin voi talon hyötyksi työtä tehtä – –»
Karjatarhassa lehdeksiä hakatessaan Eenokki oli tänään entistä elävämmin tuntenut, että hän ei jaksa enää kauan talon hyödyksi työtä tehdä, eikä kenenkään muunkaan hyödyksi.
Mutta kuinka on silloin käyvä, kun vapiseva käsi ei jaksa enää kassaraa kohottaa?
Hän kätki ryppyiset kasvonsa suuriin kämmeniinsä ja nojautuen pöytää vasten vaipui mietteisiinsä. Aika-ajoin hänen harmaa päänsä tutisi, ikäänkuin joku olisi hartioista ravistanut, ja hän puhalsi sieramistaan silloin tällöin pitkän, puoleksi viheltävän henkäisyn kuin höyrykattilasta liian paineen.
Kamarin nurkassa iänikuinen, mustunut kaappikello ainoine viisarineen mittaili hiljaisia yönhetkiä hitain askelin.
Vanhus kohotti päänsä ja katsoi ulos akkunastaan. Viimeinkin auringon rusko Honkavaaran korkeitten petäjien latvoissa oli sammunut ja heikko hämärä levittäinyt kaiken ylle. Talo, niityt, pellot, kaikki näyttivät nukkuvan ja uneksivan.
Eenokki nousi ja kätki eläkekirjan arkkuunsa lukkojen taakse, puki ylleen pukinnahkaisen puoliturkin, jonka harmaat karkeat karvat törröttivät päällä päin, ja painoi karvalakin korvilleen. Sitten hän salpasi saranoilla kääntyvän suojuksen akkunan eteen ja meni ulos. Lukittuaan kamarin oven kahteen lukkoon hän kävellä köpitti maantietä jonkun matkaa, kunnes talon näköpiiristä kadottua kampesi metsäpolulle, joka peltojen ja niittyjen aitovartta noudatellen johti Honkavaaralle.
Kuta pitemmälle matka edistyi, sitä kiivaampaa oli kulku. Oli oltava perillä sydänyön hetkellä — silloin se ilmestyy, jos on ilmestyäkseen. Loppumatkalla Eenokki palavassa kiihkossaan koetti juosta lönkyttää mutkittelevaa polkua kuin kömpelö karhu, puhkuen, hien valuessa kasvoilta. Honkavaara läheni lähenemistään suurena, peloittavana, salaperäisenä kuin tuhatvuotista untaan nukkuva jättiläinen, jota on vaarallista herättää.
Vuoren juurelle päästyään Eenokki otti kätköstään kaatuneen hongan ontosta rungosta puiseen varteen kiinnitetyn rautakoukun. Tämä ase kädessä, huulet tiukasti yhteen puristettuina, ettei vahingossakaan sanaa luiskahtaisi, hän hiipi eteenpäin varpaisillaan kuin arkaa lintua väijyvä kissa. Viimein hän pysähtyi, kohotti aseensa iskuvalmiiksi ja kurkottausi eteenpäin niin syvään, että oli kuukahtaa päin edessänsä olevaan lähteeseen. Siihen asentoonsa hän jäi, valmiina iskemään rautakoukkunsa kuparikattilan sankaan, milloin se vain näyttäytyisi.
Tähän Honkavaaran kuuluisaan lähteeseen on kätkettynä suuri summaton aarre.
Muuan upporikas sotaherra oli muinoisina vainonaikoina siihen hopeansa upottanut kuparikattilassa — saattoi olla useampiakin kattiloita. Sitten oli sotaherra kaatunut taistelussa vihollista vastaan, eikä kukaan tiennyt, minne hän oli määrättömät rikkautensa piilottanut.
Jonkun ajan kuluttua kuolemansa jälkeen herra oli ilmestynyt unessa entiselle palvelijalleen kesäisenä yönä ja neuvonut aarteen. Siihen uneensa herättyään mies oli kimmahtanut ylös vuoteeltaan kuin raketti ja lähtenyt liinasillaan juoksemaan lähteelle. Hänen vaimonsa luullen miehen tulleen hulluksi oli lähtenyt paitasillaan vilkaisemaan jäljessä. Lähteelle ehdittyhän he olivat nähneet kuparikattilan täynnä hopearahoja kelluvan veden pinnalla kevyenä kuin lastun. Kotkana oli mies iskenyt sankaan sulin käsin ja alkanut, raastaa aarretta ylös. Juuri kun hän oli saamaisillaan saaliinsa lähteen reunalle, ei vaimo ollut voinut hillitä itseään, vaan oli huudahtanut ilosta. Ikäänkuin näkymättömän käden tempaisemana oli kattila siinä silmänräpäyksessä vajonnut syvyyteen niin äkkiä, että oli nyäistä entisen palvelijan helvettiin herransa luo.
Siitä hetkestä alkaen oli mies istunut lähteen reunalla valoisina öinä ja odottanut aarteen uudelleen ilmestymistä kuolemaansa asti — mutta turhaan.
Monet nauroivat koko aarreasialle ja pitivät sitä satuna, mutta kuitenkin oli aina joku, joka siihen uskoi. Ja Eenokki Aataminpoika oli kaikkein uskovaisimpia.
Silmää räpäyttämättä hän yhä tuijotti lähteen kiehuvaan pohjaan. Mikä helvetin tuli sitä kiehuttanee, ja kuitenkin sen vesi on kylmää kuin jää ja niin läpinäkyvää kuin kirkkain lasi. Lähteen himmeän hopean värisille seinille oli sirotettu yltyleensä hopeankirkkaita palloja, isompia ja pienempiä. Mutta kun Eenokki niitä koukullaan kosketti, särkyivät ne kuin saippuakuplat.
— Mitä!… Välähtikö kuohussa joku kiiltävä?
Eenokki kääpäsi koukullaan pehmeää pohjamutaa, joka hetkeksi sekoitti osan lähteen vettä.
— »Ssaatana!» hän sähähti hampaittensa välistä kuin käärme.
Eenokkia suututti ja hävetti. Hän oli lukemattomat kerrat ennen näinikään tyhjää kouraissut. Hän on pöllö, pöllö — pähkähullu! Ei siellä ole mitään, eikä ole koskaan ollutkaan — valetta kaikki!
Mutta Eenokki oli aarteen orja, hän tiesi sen itsekin. Kun vesi taas selvisi kirkkaaksi, tuntui jälleen siltä, että nyt — juuri nyt täytyy kattilan pullahtaa esiin lähteen kuohuvasta kidasta. Hän puri yhteen harvat jäljellä olevat hampaansa ja kohotti aseensa kuin tuulasmies, joka on iskemäisillään atransa hauen niskaan. Auta armias sitä kissanhännän vetoa, kun hän saa koukkunsa kattilan sankaan! Vetäköön sotaherra aarrettaan alaspäin, hän kiskoo ylöspäin. Jumaliste, hän ei hellitä koukun varresta — ennen vaikka päin lähteeseen.
Yhtäkkiä Eenokki hätkähti, kalpeni ja kallistihe nopeasti taapäin, ikäänkuin välttääkseen äkillistä iskua. Hänen juuri sotaherraa ajatellessa tämän hirveä haamu näyttäytyi lähteessä, karvaisena, kasvoiltaan peloittavana, pitkä keihäs kädessä ojennettuna Eenokin rintaa kohti. Pelosta vapisten vanhus aikoi hiipiä hiljaa pois vaaralliselta paikalta. Mutta samassa hänen mieleensä iski vapauttava ajatus. Hän kurkisti varovasti uudelleen lähteeseen ja näki siellä oman pukinnahkaisen kuvansa. Eenokki käsitti nyt, että hän oli kammahtanut omaa kuvaansa. Mutta miksi se ilmestyi juuri silloin, kun hän uhmaten ajatteli sotaherraa, ja miksei hän kuvaistaan ennen huomannut, vaikka sen olisi pitänyt näkyä kaiken aikaa hänen lähteeseen katsoessaan — sitä hän ei ymmärtänyt. Siksi tämä seikka jätti hänen mieleensä jäytävän epävarmuuden siitä, oliko äskeinen näky hänen kuvansa vai sotaherran haamu — tai joku vieläkin pahempi.
Arveltuaan puoliyön hetken jo vierähtäneen ohi ja toiveensa taaskin tyhjiin rauenneen Eenokki tunsi jännityksen lauettua pettymyksen aiheuttamaa herpaisevaa väsymystä. Hän kätki koukkunsa entiseen säilöönsä onttoon honkaan ja alkoi vaivaloisesti kavuta jyrkkää vuoren rinnettä ylös. Sen päälle päästyään hän poikkesi polulta jonkun verran syrjään ja vilkuiltuaan varovasti ympärilleen väänsi maan pinnalta litteän sammalpeitteisen paaden pystyyn vieressä olevaa puunrunkoa vasten. Kiven alla piilossa olleesta pienestä kuopasta hän nosti esiin pyöreän läkkisen karamellipöntön. Vedettyään kannen auki hän työnsi kätensä pönttöön kuin kirnuun ja otti sieltä polvelleen paksun nipun setelirahoja, katseli ja hyväili niitä kuin äiti rakasta lastaan. Kotitalosta saamansa perintöosuus ja lisäksi nuoruudessa muuten hankkimansa omaisuus oli siinä koskematonna. Täällä maan povessa maatessaan se ei ollut kasvanut, mutta ei ollut vähentynytkään. Eikä se saanut vastaisuudessakaan vähentyä — ennen kappale sydämestä kuin ainoakaan seteli toiselle.
Silloin tällöin peukaloonsa sylkäisten Eenokki laski visusti rahat ja lateli ne yksitellen jälleen pönttöön.
— Oikein oli. Mutta kosteuttapas ovat imeneet itseensä.
Asetettuaan kivikannen jälleen kuopan päälle Eenokki pisti pöntön kainaloonsa ja alkoi laskeutua vuoren rinnettä alas.
Aamupuolella yötä ehdittyään kamariinsa hän jännitti nuoran seinästä seinään sänkynsä yli ja ripusti setelit sille kuivamaan. Maaten selällään likaisella vuoteellaan päällyksettömän lammasnahkapeiton alla, suu autuaallisessa hymyssä, hän katseli seteleitä, jotka pitkänä rivinä näyttivät liitelevän hänen yllään kuin suojelusenkelit levitetyin siivin.