III.
Oli lämmin, elokuun iltapäivä.
Viinamäen talossa oli seurat, oikeat uskovaisten eli kämmentäjien seurat. Kaunis ilma ja naapurikylästä tulleen puhujan, räätäli Karstan maine oli houkutellut paitsi kämmentäjiä paljon muutakin väkeä kokoustalon pihamaalle, jossa räätäli pienen pöydän ääressä seisten saarnasi. Vihreällä nurmikolla lähinnä puhujaa istui uskovaisten lauma kylki kyljessä jäykän hartaana, silmät luotuina kiinteästi saarnaajaan. Muut kuulijat oleilivat loitompana mikä missäkin.
Räätäli Karsta, laiha, tulisilmäinen mies, selitti testamentista lukemaansa kohtaa aluksi hillitysti ja asiallisesti. Mutta nähtyään edessään vain jäykkiä, kyyneleettömiä silmiä arvostelevina tuijottavan häneen Karsta huomasi saarnaajamaineensa olevan vaarassa: se ei ole pappi eikä mikään, joka ei kykene edes akkoja itkettämään. Räätäliä suututti, hän kiihtyi kiihtymistään, samalla kun hän monen mielestä poikkesi väärälle raiteelle, hypäten aiheettomasti helvettiin. Hän kuvasi sen loppumattomia vaivoja, ja kidutusta niin elävästi ja voimallisesti, että kuulijain selkäpiitä karmi kylmät väreet ja maa tuntui polttavan jätkäin alla. Sinne joutuvat kaikki, jotka eivät heihin liity, kaikki, jotka eivät taivuta päätänsä heidän käsiensä alle ja saa syntejään anteeksi heiltä.
Uskovaisten joukosta alkoi kuulua itkuntyrskähdyksiä, voihkinaa ja voivotusta, ikäänkuin he olisivat joutuneet siihen piinanpaikkaan, jota puhuja juuri oli kuvannut. Siellä ja täällä horjahti joku heikkoverinen pyörtyneenä nurmikolle pitkin pituuttaan. Näitä palttinankalpeita, tylsästi eteensä tuijottavia virkeämmät käsikoukusta tukien taluttivat kaivolle, valellen kylmää vettä heidän ohimoilleen.
Itkukohtauksen ohi mentyä puhuja alkoi kuvata taivaan iloja ja ihanuutta, jotka heitä uskovaisia odottavat, myös niin kuulijainsa maun mukaisesti, että useat heistä eivät malttaneet olla hiljaa alallansa, vaan päästivät äänekkäitä naurun hörähdyksiä, hihkuivat ja syleilivät toisiaan.
Räätälin puhuessa talon isäntä ja kirjuri olivat istuneet piilossa vierashuoneen avatun akkunan pielissä, kuunnellen kuin varkain. Mutta kun pihamaalla saarnan päätyttyä alkoi tavanmukainen kämmentäminen, he asettuivat akkunan eteen katselemaan tätä toimitusta. Puhuja aluksi kysyi, oliko osaveljien ja -sisarien omillatunnoilla seurakunnalle tunnustettavia syntejä.
Olihan niitä tunnustettavia — lihan syntejä enimmäkseen.
»Sehän käy kuin rasvattu. Ei muuta kuin tunnustaa kolttosensa, kämmenet kiireelle ja — sillä hyvä», huomautti kirjuri.
»Ei se aina niin helposti käy. Näkeekö herrässöötinki tuon pitkän miehen korston — tuon yksinäisen tuolla syrjempänä?» kysyi isäntä osoittaen sormellaan tarkoittamaansa henkilöä.
»Tuonko punatukkaisen hongankolistajan, joka pyyhkii kämmenillään silmiänsä?»
»Senpä sen.»
»Äijä paran sydämellä näyttää olevan jotakin — jotakin todellista. Mikä hän on miehiänsä?»
»Onpahan muuan mökkiläinen tuolta. Rannankylältä, Rannan Joosepiksi sanotaan. Eräänä yönä tässä kesemmällä… No, turkinpunainen!… jokohan Jooseppikin…?»
Huiskauttaen pitkää kättänsä kuin siten karkoittaakseen kaikki epäröimiset Jooseppi päättävästi käveli puhujan pöydän luo ja taivuttaen punaisen päänsä Karstan eteen sanoi:
»Anon hämmentämistä.»
»Näytät murheelliselta, veljeni. Mikä painaa raskaana sydäntäsi?» kysyi
Karsta.
»Se vene», oli lyhyt vastaus.
Kun kysyjä ei näyttänyt pääsevän asian perille, kuiskutti muuan uskonveli hänen korvaansa jotakin.
»Niin… hm… niinkuin tiedätte, on tämä veli Jooseppi horjahtanut synnin polulle, uskoville murheeksi, maailman lapsille iloksi. Mutta nyt hän katuvaisena anoo anteeksiantamusta… Annetaanko?»
»Annetaan!»
Polvistuneen Joosepin pään päälle sateli nyt päällekkäin ladottuja käsiä niin runsaasti, että hän oli luhistua kokoon ylenpalttisen armon ja anteeksiannon painosta.
»Etkö sinä myös tahdo antaa veljelle anteeksi?» kysyi räätäli eräältä kämmentäjältä, joka syrjempänä synkännäköisenä mulkoili toimitusta alta kulmain.
»En anna», vastasi mies jyrkästi. »Siihen kalloon en laske kämmentäni minä.»
»Et millään ehdolla?»
»Jos Jooseppi lyö kolmekymmentä markkaa pöytään ja viisi markkaa sovinnolta, niin kuitit ollaan.»
»Et muuten?»
»En.»
»Ihminen on heikko.»
»Mutta vene on luja… Perhana!… menepäs ja kähvellä yöllä naapurisi talaasta paras vene — paras tietysti, jopahan se huonoimman otti — soutele sitä tappuratullot hangoissa virstamäärin vieraisiin valkamiin ja myö hivauta omanasi tietämättömälle… Kämmentäkää mitä kämmennätte, mutta minä annan Joosepille manuun syyslakiin — ja linnassa istuu mies.»
»Linnassa!» kulki kuiskaus uskovaisten joukossa.
Toinen toisensa jälkeen kämmentäjistä nykäisi kätensä Joosepin pään päältä ja vetäytyi kammoen loitommalle, jättäen hyljätyn miehen kuin alasti riisuttuna kaikkien katseltavaksi. Hän kohoutui polviltaan ja lähti polkua myöten kotimökilleen raskain askelin, ikäänkuin kahleet olisivat jo olleet jalkoja painamassa, uskovaisten jäädessä jatkamaan seurojensa pitoa.
Eenokki oli heti seurojen alkaessa sulkeutunut kamariinsa pihan perällä ja käsi korvan taustassa kuunnellut salaa oven raosta. Miestä paraten olivat uskovaiset usein häntäkin kiven kovaan tahtoneet seuraansa liittymään, olivat selittäneet, kuinka tärkeätä se olisi juuri Eenokille, joka jo hoippuu haudan partaalla, ja miten kamalat seuraukset voivat olla, ellei hän ajoissa tartu auttavaan käteen, ellei ota vaaria viimeisestä etsikkoajastansa. Vaikka Eenokin täytyi salaisesti myöntää kämmentäjien tässä kohdin olevan oikeassa, oli hänelle vastenmielistä heidän opissaan ja menettelytavoissaan vallitseva omakohtaisuus. Nähtyään millaisen voimallisen vaikutuksen Karstan saarna teki eräisiin kämmentäjiin Eenokkia alkoi peloittaa siinä piilevän jotakin yliluonnollista. Välttyäkseen vaipumasta liian syviin itsetutkisteluihin hän sulki oven ja alkoi pöytänsä ääressä saarnaavalla nuotilla lukea Freseniuksen »Omantunnon Kysymyxiä», jatkaen aamupäivällä alkamaansa »Ensimäistä Traktatia Dantzista ja Spelistä.»
»Ämmä itä mitä taas ässä äspelihin tai taikka kortein ässä äslantein ia tää ärrä täärninkein hoo eittä heittämisiin vee aa rantaa vaarantaa etes pee yy arrä pyrkei etespyrkei hän osot osottamasa niiten katot katottavaista vee ahin vahingota, samain näiten koo oo kolomen asian hoo aaran haaran asianhaaran jii älä jäläkeen, ia pee pani myös siihen sen ännä neljännen: Että mingä kautta ämmä eitän meitän ai aialliset etus teetuxme etustuxeme ja tavaramme hukatan Iii Jumalan päälle tee tarkoituksia päälletarkoituksia vastan, ia se ionga kanta ih ämmä immeinen vie vietellään peto petoxen, ja vääryyten, se on toti totisesti syndi – –.»