V.
Harvaan ja säännöllisin väliajoin kuin koneen terä putoili Eenokin havurauta pölkyn päähän hänen hakatessaan lehdeksiä Viinamäen karjapihassa. Rouhitun lehdeskasan hitaasti kasvaessa havutukin tasalle hän nosteli sen kaksihaaraisella puutaikolla isompaan kasaan ja siirsi pölkkyä tarpeen mukaan ulommaksi.
— Alkaa tuo tukkikin kulua jo liian matalaksi ja pyöreäpäiseksi, vaikka on koivuista janhuspuuta. Monta onkin jo iskua saanut visaiseen kalloonsa — kuinka monta liekään. On vaikea pidellä siinä hakattavaansa, ja ottaa selkään kumarassa. Olisi saatava uusi pölkky — jos häntä lie enää uuden tarvitsijaa; ja onpa näitä jo tullut tarvituksikin yhden miehen osalle. Olisivat tuossa yhdessä rantteessa kaikki käyttämäni havutukit, ja kun ottaisi ja latoisi ne korvastimien väliin, niin niistä tulisi hyvinkin sylinen riihipino, likipitäin vuoden tarpeet. Ollapa tuossa koskemattomana kaikki se havun ja lehdeksen törky, minkä kolmen, neljän vuosikymmenen vieriessä olen rouheiksi kopsinut, niin siinä olisi kasa korkea kuin Paapelin torni. Sen kun huipulle kiipeäisi ja maailmaa katselisi, niin sieltä voisi aueta katsojalle hyvinkin aveat näköalat… Hmm…! On se yhtäkaikki vähän kummallista tämä ihmisen elämä. Sitä olen minäkin ollut joskus nuori, kipotellut ja heittänyt häränpyllyä tuossa pihanurmikolla. Mutta jopa siitä on sen jälkeen monet heinät niitetty ja pitkä on vierähtänyt ajan purto, mitä liekään ajastaikoja yksin lukien siinä kahdeksan-, yhdeksänkymmenen korvilla. Isäukko kuoli siinä keväthölseessä, Markun päivä olikin, ja vanhin veli, Hesekiel — vattupensas kukkimassa jo senkin päälaella — astui isännyyteen. Jäin tähän syntymäsijalleni elelemään naimattomana setämiehenä — olihan sitä niinkuin puheen tapaista olevinaan sen Rummakon Ievastiina-vainaan kanssa piipahtaa vähän vihillä, mutta ei päästy puhetta pitemmälle, siihen se lärähti — se, niinkuin monet muutkin meiningit. Noh, sielläpä häntä tavannee Ievastiina-vainaankin, kun tästä tuonnempana samoille teille kampeutuu… Montahan sitä on nähty. On tuo kuolemakin jo liki päätäni hiipaissut, parikin kertaa. Kerran Luijankoskea laskiessani vei veneeni kiveen, löi kokan mäsäksi seitsemättä kaaripuuta myöten ja heitti miehen kiehuvaan koskeen — mutta täällä ollaan vielä. Toisen kerran ollessani Mustikkasuon niityllä heinää niittämässä löi salama viitakkeeni terään, nakkasi miehen pari syltä ilmaan ja sieltä mätkäytti mahalleen märkään nevaan — mutta täälläpäs ollaan… Oli se Jumalan lykky se, että hoksasin pyytää Hesekieliltä sen syytinkikirjan aikanaan ja että se tuli kihlakunnassa vahvistettua ja vahvistus uusittua aina kymmenen vuoden päästä. Sitä semmoista paperia ei ikinä olisi antanut veljenpoika, tämä talon nykyinen haltija, joka on ollut repimässä rikki sitä entistäkin, riidellyt monet maalait, aina hoviin asti. Mutta eihän se ole ehjälle mitään mahtanut… Niin vain. Sitä olen silpiytynyt kuin nuoren vihreän metsän ympäröimä kelohonka yksin aikalaisistani tänne maailman erämaahan.
Eenokin mietteet keskeytyivät, kun tuvasta tuli useita patruunan miehiä, kädessä valmistamansa puuhaarukat, jotka he pihassa kiinnittivät pitkien, valkeiksi kuorittujen riukujen nenään. Notkuvat saitat keihäinä olalla miehet lähtivät suoraan peltojen ja niittyjen poikki Honkavaaraa kohti. Eellinnä kulki Tikander, sileäksi höylätty laudankappale kainalossa ja jaloissa pitkävartiset pieksut, kuten toisillakin miehillä.
Eenokki pysäytti hakkuunsa ja katsoi pitkään menijöitten jälkeen. Mitä kumman kojeita ne ovat nuo? Ja mitä tekemistä miehillä on Honkavaaralla? Yhtäkkiä hänen; mieleensä iski kamala aavistus: aarteen etsijöitä! Hän näki hengessään, kuinka joku miehistä painaa pitkän koukkupäisen riukunsa lähteen pohjasta veden kulkutietä myöten maan uumeniin, yhä syvemmälle ja syvemmälle, tarttuu riu'un latvaan ja polvistuen lähteen laidalle kurkottaa käsivartensa saitan jatkoksi, niinkuin ottaisi varsikapalla vettä liian syvästä kaivosta. Oltuaan vähän aikaa siinä asennossaan mies alkaa nostaa riukuansa ylös, hitaasti, varovasti, ettei koukku luiskahtaisi irti kattilan sangasta. Tuntuu raskaalta. Miesten seisoessa kehänä lähteen ympärillä tarttuu yhä useampia käsiä riu'un varteen… ja… Perhana!… Ettei hän ole tuota keinoa hoksannut.
Vanhus rauhoittui jonkun verran, kun vuoren juurelta alkoi kuulua hänen puukellonsa soittoa ja sen vaiettua lyhyitä huudahduksia. Hän koetti käsi korvan taustassa kuunnella, mitä miehet möykkävät, mutta ei voinut eroittaa sanoja. Eenokin kauhuksi miehet alkoivat huudosta — päättäen kohoutua hitaasti vuoren rinnettä ylös — suoraan hänen rahakätköään kohti. Kuta korkeammalle he nousivat sitä suuremmaksi kasvoi Eenokin pelko. Kuitenkaan ei ollut pahinta hätää niin kauan kuin ääntä kuului; se oli merkkinä siitä, että mitään ei oltu huomattu. Mutta lopuksi tapahtui se mitä hän jo alunpitäen oli aavistellut: vuoren huipulla, ihan kätkön kohdalla huudahdukset lakkasivat kuin tikkua taittaen. Selvää oli: joku miehistä on sattumalta astunut paadelle, joka on hiukan onnahtanut, ontosti kumahtanut ja herättänyt miehen epäluuloa. Tämä on nostanut kiven reunaa ja — siinä ovat kaikki kuin korpit haaskan kimpussa, köyhän miehen ainoan aarteen… Tai olisiko pitänyt löytönsä yksin eikä olisi hiiskunut toisille mitään.
Eenokin naama kouristui surkeaan tuskan väännökseen. Hän kopeloi koukkuiset sormensa ristiin ja käänsi katseensa syyskorkeata taivasta kohti:
»Jumala varjelkoon — khuu!»
Se huokaus tuli sydämen pohjasta. Mutta ikäänkuin ei olisi sittenkään jaksanut oikein luottaa kaitselmukseen tässä asiassa hän yritti useita kertoja lähteä vuorelle, kulkikin jo jonkun matkaa sinne päin, mutta pyörsi kuitenkin väliltä takaisin.
Vuorella vallitsi Eenokin mielestä kokonainen iankaikkisuus pahaa tietävää hiljaisuutta, kunnes möykkäminen taas alkoi, etääntyi vähitellen vuoren takaisia sydänmaita kohti, yhä hiljeten ja lakaten viimein kokonaan kuulumasta.
Eenokki jatkoi taas hakkaamistansa, väliin kiivaasti, väliin hidastellen ja unohtuen toisinaan pitkäksi toviksi seisomaan pölkkynsä viereen, käsi kassaran varressa katsellen Honkavaaralle.
Kun eväättömät metsänlukijat iltapäivällä palasivat kotiin nälkäisinä kuin sudet, Eenokin teki mieli iskeä kourin heidän kurkkuunsa kuin pentujaan puolustava peto ja ottaa omansa pois. Ulkonaisesti hän pysyi kuitenkin täysin tyynenä, silmäili vain salavihkaa, pullottiko miesten povessa tai housuntaskuissa mitään epäiltävää, ja koki heidän puheistaan ja eleistään tarkata, oliko metsässä tapahtunut jotakin erikoista. Mutta näitten tutkimustensa avulla hän ei voinut päättää sitä eikä tätä. Ehkä eivät ole löytäneetkään aarretta enempää kuin rahakätköäkään. Tai jos ovat löytäneet, osannevat löytönsä salata, kaiken maailman kulkijamet.
Illemmalla Eenokki lähti omia piiloisia polkujaan myöten Honkavaaralle katastamaan, mitä miehillä siellä on ollut tekeillä. Hän meni ensin lähdettä tarkastamaan. Siihenpäs ovat jättäneet riukunsa puuta vasten nojalleen, aikovat kai jatkaa naaraamistaan vastakin, kun eivät tänään nähtävästi ole onnistuneet. Ja tuossa on niiden tuohilippo pistettynä pystyyn varrestaan lähteen laitaan. Ne ovat siinä juoneet ja loirineet, pilaavat vielä koko meiningit.
Lähteeltä Eenokki lähti kapuamaan vuoren rinnettä rahakätkölleen. Saahan nähdä, miten siellä on asiat… läpättää tuo sydänkin kuin lampaan häntä. Tarttuen kourin kuopan kansikiveen hän hetken epäröi, ennenkun uskalsi raottaa paaden laitaa ja kurkistaa sen alle. Tallella näkyy olevan pönttö, mutta… Eenokin kädet vapisivat niin, että hänen oli vaikea saada kantta auki. Laskettuaan nopeasti rahat hän tänään toistamiseen risti kätensä ja käänsi onnellisen katseensa taivaalle.
»Jumalalle kiitos ja kunnia — khuu!» Rauhoituttuaan ja piiloitettuaan rahat jälleen kuoppaan Eenokin suu vetäytyi vahingoniloiseen irvistykseen. Miehet näkyvät tässä levähtäneen mäen päälle päästyään. Istuksineet tuossa sammalmättäillä, tupakoineet ja sylkeä ropsineet — eivätkä ole aavistaneetkaan, mikä kallis aarre on ollut siinä ihan käden ylettyvillä. Eenokin oli oikein hyvä olla. Mutta kun hän katseli taas metsänlukijain veistämiä valkeita pilkkuja suurten petäjien kupeissa ja arvasi niiden merkityksen, tuntui hänestä, ollen tottunut pitämään Honkavaaran seutuja omana rauhoitettuna alueenaan, tämä kaikki metsän pyhyyden loukkaukselta. Ennen kaikkea hän oli levoton aarteen suhteen; siinä asiassa oli ryhdyttävä toimenpiteisiin.