VI.
Seuraavana aamuna Eenokki nousi vuoteeltaan varhain ennen kukon laulua ja pukeutui tapansa mukaan pukinnahkaiseen puoliturkkiin ja karvalakkiin, joista tamineista hän vanhoilla päivillänsä ei luopunut kesälläkään. Sitten hän otti arkustaan muutamia hopearahoja taskuunsa, asetti emännän edellisenä iltana salaa täyttämän eväskontin viilekkeistä selkäänsä ja keppi kädessä lähti jalkaisin taivaltamaan »Korpijärven ukon», kuuluisan tietomiehen pakinoille kauas toiseen pitäjään kysymään neuvoa aarre-asiaan.
Vasta kolmantena päivänä Eenokki ehti matkansa perille ukon pieneen harmaaseen taloon. Sisään astuttuaan hän näki avaran savutuvan penkeillä useita ennen tulleita avunanojia istumassa. Karsinan puolella näkyi olevan mielisairas nainen sidottuna köysillä seinään kiinni, ja jostakin ulkoa kuului miehisen mielipuolen hirveitä huutoja. Tervehdittyään Eenokki istui penkille toisten odottajien joukkoon.
»Mistä maan äärestä se tämä vanhus on?» kysyi Eenokin vierustoveri, vetäytyen arkaillen hiukan loitommalle.
»Olenpahan vain tuolta naapuripitäjästä, Viinamäen entisen
Aatami-vainaan poikia», vastasi Eenokki.
»Vai sen poikia. Minnekä sitä vanhan matka pitää — vai ukon pakeilleko on asiat teilläkin?»
»Ukollehan sitä vähän on asian nimellistä.»
»Kiersi kylmän renkaan sydämeni ympärille, kun vääntäysitte tupaan, turkki nurin yllä: hulluja näet käy täällä parannuksilla väliin yksinkin. Mutta te taidatte ollakin sama äijä, jonka on määrä tänään tulla kysymään neuvoa jostakin aarteesta?» Eenokki säpsähti.
»Kuka sitä on sanonut?» hän kysyi.
»Ukko tuota kuului aamupäivällä haastavan.»
»Kukas sen on ukolle sanonut?»
»Kukahan lie — sillä on, ukolla, omat sanojansa. Hän näet tietää edeltäpäin kaikki, niinkuin senkin, ketä kunakin päivänä hänen luoksensa tulee ja millä asioilla mikin.»
»Taitaa ollakin tämä oikea noita, taitaa olla vielä härevämpi kuin
Löytynmäen vaari?»
»Oikea on. Löytynmäen vaari ei kelpaa tälle kyytipojaksikaan.»
»Mistähän lie ukko tietonsa saanut?»
»Pohjanmaalla se kuuluu ne saaneen eräältä rovastilta Kokkolan matkallaan. Samalta papilta, jota piru kuuluu henkiheittona kuletelleen — ja sen kelkkaan sitä kuoltuaan ukkokin istuu — kuuluu saaneen kaksi suurta kirjaa, joista toinen, punaisilla puustavilla räntätty, kuuluu olevan kuudes Mooseksen kirja; mutta sitä ukko ei näytä kenellekään syrjäiselle.»
Heidän puhelunsa keskeytyi, kun suuri, romuluinen ukko kalalta koteutuen astua lääpötti tupaan, märät virsut jaloissa. Pysähtyen hetkeksi ovensuuhun vieraita tarkastamaan hän sanaakaan lausumatta poistui eteisen läpi tuvan vastapäätä olevaan kamaripöksään, joka oli jonkunlainen vastaanottohuone olevinaan.
Ensimäisenä odottajista meni ukon pakeille muuan kalastaja, ollen vuorossa vanhin.
»Kun minun koukkuvehkeitäni näyttää tuo veden karja tänä syyskautena katselevan kierosilmin, niin alkoi viimein epäusko mielessäni kolkuttaa, olisinko miten kuten tietämättäni tullut myrryttäneeksi veden haltijaväen nurkumieliseksi itseäni kohtaan — tai olisiko ehkä kateen silmä syynä tähän kalakatoon. Pyörähdin nyt ajan ollen isännältä kysäisemään, miten saisin entisen hyvän kalaonneni takaisin», esitti kalastaja asiansa.
Ukolla oli vastaus heti valmiina.
»Ota tieltä löydetty virsu mukaasi rannalle, kerää ruohoja tai muuta veden tuomaa pärtöä lisäksi ja sytytä nuotio tuleen. Ripusta koukut kielustimistaan savuun riippumaan ja ammu lepästä tehdyllä jousipyssyllä, johon olet laittanut punaisesta langasta yhdeksänsolmuisen jänteen, yhdeksän kertaa koukkunippuun tervasnuolella. Apposien sisään, joina käytät pieniä murokkaan poikasia, pane puuntoukkia. Kun lähdet koukkujasi laskemaan, ota mukaasi vasta, joka on tehty kolmelta veromaalta, yhdeksän oksaa kultakin, ja kylvetä sillä vastallasi veden emäntä.»
»Mielelläänhän tuon palveluksen emännälle tekisi, kun ottaisi ja tietäisi, miten ja missä ylhäisyyttään olisi kylvettää ropsittava.»
»Istu veneen perätuhdolle koukunlaskupaikalla ja läiskytä vastallasi vettä veneen kahden puolen. Kun olet koukut laskenut, heitä vanha raha vasemman olkasi yli veteen. Näin on veden emäntä hyvitetty, jos liet mieltänsä loukannut. Onko sinulla vielä muuta kysyttävää?»
»On väliin ottanut luontooni ja merkitkin viittavat sinne päin, että joku pitkäkyntinen hiiviksii öisin koukkujani kalailemassa, vähääkin vähentämässä. Olisikohan olemassa muita pihtejä kuin lainkoura, joilla kälmin kynsiä voisi nipistää vähän lyhemmiksi?»
»Ooja. Leikkaa lapaset kädessä kappale koukkulankaa, josta epäilet kaloja varastetun. Kaiva näverillä reikä sellaiseen rantahakoon, jonka toinen pää on vedessä, toinen maalla, pane lanka reikään ja lyö kolmikanttinen kiila suulle. Kolmena torstaina peräkkäin käy lyömässä kiilaa lujempaan ja sano: Purista, perkele, varasta, että vapisee. Sillä se on tehty.»
»Entäpä, jos varas alkaisi lykätä katumusta kuin karvaköyttä ja heittäytyisi armoille, miten voro olisi niistä pinteistä päästettävä?»
»Kun otat tapin reiästä pois, on varas vapaa.»
»Alkaa tässä kohtapuolin syysmuikun veto, niin olisin yksin häpein kysäissyt vielä nuotankin taikaa.»
»Kaiva nuotan perälautaan reikä ja pane siihen elohopealla täytetty ja pihlajaisella naulalla suljettu metsäkanan kynä, jonka kiinnität yhdeksällä vuolaisulla tehdyllä leppänaulalla. Kun korjattavana ollutta nuottaa lähdet viemään tuvasta ulos, on sen perään heitettävä leipälapioita, piakoita, korennolta ja pieniä istuimia. Vesille lähdettäessä on nuottamiesten heitettävä airoillaan vettä maalle yhdeksän kertaa.»
»Vai ei muuta. No, kost' Jumala. Mitäs nyt ollaan velkaa?» kysyi neuvottu.
»Mitäpähän lie, itse tiennet», sanoi ukko.
Kalastaja jätti pöydälle hopearahan, ja sisään astui vuorollaan muuan metsänkävijä pyssyineen ja koirineen.
»Mikäs pyssyä vaivaa?» kysyi ukko.
»Pahan suovan pilaukset: ei tapa», vastasi metsästäjä.
»Kierrä metsässä pyssyn peräruuvi auki ja lirauta perän puolelta piipun läpi. Sitten puhdistat ja panostat, ja ruudin päälle muista vuolaista kolme hopeasirua ja murene leipää. Laukaise sitten vasemman olkasi yli itää kohti, ja pilaukset ovat pyssystäsi lähteneet. Jos pyssysi ei sytytä, ota vasemman käden nimettömällä vaikkua korvastasi ja hivauta nalliin… Lumoissako se on tuo koirasikin?»
»Lumoissahan se on.»
»Eikö se hauku?»
»Mitäpähän vähän tyhjää louskuttaa.»
»Sinun on hankittava löydetty karjan kello, jonka omistajaa ei tiedetä. Pane se täyteen vasta lypsettyä lehmän maitoa, mene pellon veräjälle ja siitä pohjoiseen käsin seitsemännen varaseipään alla anna koiran latkia maitoa kellosta. Jos lumot siitä eivät ota lähteäkseen, mene sunnuntaiaamuna kellotapuliin, leikkaa kielenkantimesta palanen ja juota se maidossa koirallasi, niin jopa alkaa luika kuulua metsästä.»
Eräs vanhahko uutismökin mies tuli metsästäjän jälkeen kamariin.
»Jopa olet äijä raukka ujunut ohkaiseksi kuin ankerias. Sinun sairautesi mahtaa olla suun kautta mennyttä», sanoi ukko puoleksi leikillä, puoleksi säälien.
»Ihmekös tuo, isäntä hyvä, jos tämä syntinen suoltuukin, kun vihamies on peltoni pilannut, niin että vilja pyrkii kasvamaan alaspäin maan sisään», selitti mies.
»Ja nyt tulit kysymään, miten peltosi on pilauksesta päästettävä?»
»Joo, siinä mielessä tänne itseni rahtasin tuolta korpien ja nevojen takaa.»
Ukko neuvoi ystävällisesti:
»Pane vaskikattilaan vettä, kolme sammakkoa ja yksi paistettu ahven. Kierrä peltosi kahdesti myötä- ja yhden kerran vastapäivään ja leppäisellä vastalla vihmo vettä pilatulle pellollesi. Pyydystä sitten elävä kala, esimerkiksi hauki, sido punonnaisella paistettu kala elävän kalan pyrstöön ja päästä järveen. Pahantekijä katuu niin kauan kun paistettu kala pysyy elävän kalan pyrstössä, ja vilja alkaa kasvaa ylöspäin.»
Kysyjä jätti pöydälle kuparirahan ja poistui, mutta pyörsi eteisestä takaisin kysäisemään:
»Voipi kaiketi isännän neuvoon luottaa — meinaan: eihän teillä liene ketunhäntä kainalossa?»
»Ketunhäntä!»
Ukko muuttui kasvoiltaan tuhanharmaaksi ja hänen suupielensä alkoivat nytkähdellä.
»Ketunhäntä!… Minä olen päästänyt lumoista satoja peltoja ja voin lumota ne jälleen, niin ettei itse pelsepuupi kykene niitä pelastamaan. Minä peräytän äskeiset sanani: kirottu olkoon peltosi, älköön siitä kohotko ainoaa oljenkortta. Mene nyt — ja mitäs tänne tulitkaan, kun et kerta usko. Mitä sinä viivyttelet? Minun ei tarvitse kuin kolmasti viheltää, ja siinä tuokiossa on tämä kamari tupaten täynnä vanhaa väkeä, joka muutamassa silmänräpäyksessä lennättää sinut kuin höyhenen seitsemän kirkon yli.»
Miehen rynnätessä kauhistuneena ulos ukko otti hänen pöydälle jättämänsä lantin, sylkäisi halveksien siihen ja nakkasi pakenijan perään eteisen lattialle.
Ukko oli niin tuohtuneella päällä, että kukaan ei uskaltanut mennä hänen luoksensa hetken aikaan. Viimein meni vastaanottohuoneeseen mies, jonka vasen poski oli näöltään kuin paistettu lantun puolikas, sulkien silmän ja kiskoen suun ja koko naaman toiselle puolelle kuin kampelalla.
»Mitä sinulla on asiaa?» kysyi ukko kärtyisästi.
Mies katsoi kummeksien ukkoon toisella silmällään, viittasi poskeensa ja sai vaivoin puoleksi umpeen menneestä suustansa:
»Hammas.»
»Uskotko sinä, että minä voin sen parantaa?» tiuskasi ukko.
»Uskon.»
»Hyvä on, että uskot; tässä oli äsken semmoinenkin teikari, joka ei uskonut. Vieläkö se nälkäkurki siellä pihalla koikkelehtii?»
»Se lähti kuin korppi kuumilta kiviltä», sopotti mies paisuneesta poskestaan.
»Taitaa kolottaa hammasta kovastikin?» kysyi ukko nyt jo leppyneenä.
»Vie kuin vihollinen.»
»Ota, mies parka, kolmelta veromaalta kolme tervastikkua ja kaiva joka tikulla kipeätä hammasta. Kaiva sitten näverillä puuhun reikä, pistä tikut siihen, lyö tappi reiän suuhun ja sano: Pure puuta, älä luuta. Sillä keinoin poskesi sulaa ja kolotus lakkaa.»
Tuli vihdoin Eenokinkin vuoro. Hän selvitti ukolle juurta jaksain aarteen koko historian ja pelkonsa siitä, että joku toinen voisi sen saada. Hän, vanha mies, on tullut pitkän matkan takaa hädissään kysymään neuvoa, miten aarre olisi estettävä joutumasta muitten kuin hänen käsiinsä.
— Tähän laatuaan harvinaiseen kyselyyn ukko ei ollut valmis vastaamaan heti.
»Minä luulen, että tähän sinun asiaasi on kysyttävä neuvoa kuolleilta — ehkä itsensä sotaherran hengeltä», sanoi hän pitkän miettimisen perästä: »Onko sinussa miestä lähtemään minun kanssani kirkkoon yöllä vanhaa väkeä haastattamaan?»
Vastausta antamatta Eenokki näytti taistelevan kahden tulen välissä.
»Sinulla ei ole siellä muuta tehtävää turkkisikin kun on jo nurinpäin — kunhan valmiiksi muistat hypätä tasajalkaa kirkon kynnyksen yli, ettet jää jalastasi loukkuun, etkä kättele ketään, vaikka siellä on käsiä tuhansittain ojossa tulijaa kohti. Seisot vain hiljaa kirkon ristikäytävällä niin kauan kun minä kyselen alttarilla vanhalta väeltä aarteen uhria», jatkoi ukko.
»On tuo vähän kaameata näin meikäläisen luonnolle. Etteköhän uskaltaisi yksin mennä?»
»Uskaltaisi!… En kait minä sinua, körilästä, ratokseni kaipaa, mutta tämän asiasi takia sinun on itsesi oltava mukana.»
»Tiukat on paikat. Ei taitaisi teillä olla mitään muuta keinoa?»
Nähtävästi odottaen tämän tapaista ehdotusta ukko vaipui jälleen mietteisiinsä.
»Oletko sinä varma siitä, että aarteen haltija, sotaherra, kuoli miekan terään?» hän kysyi, ikäänkuin olisi saanut kiinni toisen, helpommin liestyvän langan päästä.
»En pane sormeani kirjan päälle, mutta muuten olen varma», vastasi
Eenokki.
»Hyvä on. Tässä sinun asiassasi on pantava kova kovaa vastaan, on seurattava vanhaa Mooseksen lakia: silmä silmästä, hammas hampaasta. Haeksi hautuumaalta pääkallo ja nykäise leukaluusta kaksi hammasta, joista toisen pudotat aarrelähteeseen ja toista kannat taskussasi. Jos kattila ei kohoa sinulle, niin ei se tule toisellekaan.»
»Onhan tuo edes hyvä, ettei toiselle», sanoi Eenokki hiukan pettyneenä ja antoi ukolle hopearahan palkkioksi neuvosta.
Kun päivä oli jo iltaan kallistumassa jäi Eenokki ja joku muu pitkämatkainen yöksi ukon taloon. Toisekseen heitä pidätti uteliaisuus nähdä, miten ukko menettelee hulluja parantaessaan.
Kyseltyään kamarissaan mielisairaitten kuljettajilta yhtä ja toista näitä koskevaa ukko meni tupaan, pysähtyi mielipuolen eteen ja pienillä, terävillä silmillään katsoi suoraan tämän silmiin. Hullu taivutti kätensä ylös ja sormet koukussa kuin kotkan kynnet näytti haluavan ensi työkseen repiä silmät ukon päästä. Mutta kun ukko yhä silmää räpäyttämättä tuijotti häneen, alkoivat naisen kädet hiljaa vaipua alas ja retkahtivat viimein voimattomina kupeille, samalla kun hän ukon katsetta vältellen alkoi vapista kuin vilussa. Muitten tuvassa olijain kauhuksi ukko alkoi päästellä mielisairaan siteitä auki. Vapauduttuaan köysistänsä nainen näytti saavan jonkun verran takaisin entistä tarmoansa. Kyykistäen kissamaisesti notkeaa varttansa hän näytti aikovan salakavalasti hyökätä joko ukon kimppuun tai ovesta ulos.
»Seis!» kiljahti ukko niin musertavalla äänellä, että nainen lysähti hervottomana penkille istualleen kuin olisi saanut iskun niskaansa.
»Tule tänne!» komensi taas ukko niin käskevästi, että nainen vastustelematta totteli. Rantaan tultua hän kehoitti saattaja miehen lykkäämään veneen vesille ja istumaan airoihin, asettuen itse mielisairaan kera seisomaan keskelle venettä. Jonkun matkaa rannasta edettyä hän äkkiarvaamatta tyrkkäsi hullun päistikkaa järveen. Ensi säikähdyksestä toinnuttuaan uimataitoinen nainen alkoi räpilöidä rannalle. Maalle päästyään hän näytti häpeävän jotakin, ollen niin uupunut, että hänet oli taluttaen saatettava lämpimään tupaan. Saatuaan kuivaa yllensä nainen vuoteelle laskeuduttuaan nukkui pian rauhaisaan uneen.
Myöhemmin, pimeän tultua ukko otti kamarin seinältä panostetun pyssyn ja meni saunaan, jonne toinen, seinähullu oli suljettuna. Vieraitten jännittyneinä seuratessa ukon öisiä puuhia alkoi saunasta kuulua ukon ja mielipuolen hirveätä ärjyntää, niinkuin kaksi vihaista petoa olisi tapellut keskenään. Yhtäkkiä katkaisi melun voimakas paukahdus, jonka jälleen pimeässä saunassa vallitseva kuoleman hiljaisuus tuntui ulkona olijain mielestä vielä kammottavammalta.
»Jokohan ampui miehen kuoliaaksi?» arveli joku vieraista.
»Vielä mitä. Se on ukon tapa parantaa hulluja, näinikään säikäyttämällä palauttaa sekaantunut veri asemilleen», tiesi toinen. »Kerran kuuluu tyrkänneen nöyräpäisen pajassaan palavaan ahjoon.»