VII.
Seuraavana aamuna Eenokki lähti paluumatkalle, lähimpänä päämääränään kotipitäjänsä kirkonkylä. Välttääkseen herättämästä huomiota ja kiusallisia kyselyjä matkastansa hän yöpyi erääseen saunaan, söi eväskontistaan iltasensa ja paneutui penkille maata.
Levottoman yön jälkeen Eenokki oli jalkeilla jo hyvin varhain, kulkien kiertoteitse hautuumaata kohti. Kavuttuaan matalan kiviaidan yli kalmistoon hän hiipi ristien keskellä arkana kuin se, joka tietää liikkuvansa luvattomilla teillä. Oli hiljaista, ainoastaan joku ruostunut rautakoriste jossakin ristin nenässä kirahti tuulen liikuttamana sydäntä vihlaisevasti.
Yhtäkkiä Eenokki pysähtyi ja sydän kurkussa vilkuili ympärilleen: kuului puheen hyminää jostakin, mutta mitään puhujaa ei näkynyt. Tarkemmin kuunnellen ääni tuntui tulevan maan sisästä. Taivas varjelkoon! Haastavatko kuolleet keskenään haudoissansa? Eenokki oli jo lähtemäisillään pois tästä kammon paikasta, kun hän huomasi multaa heitettävän maan sisästä, jolloin hänelle kirkastui totuus siinä silmänräpäyksessä: haudankaivajia. Hän hiipi likemmä ja piiloutui erästä hautakumpua ympäröivän tiheän pensaikon suojaan, josta saattoi nähdä pitkässä, yhteisessä haudassa työskentelevät miehet ja kuulla heidän puhelunsa. Toinen näkyi olevan itse suntio ja toinen muuan pitäjäntuvassa asuva Matti-niminen loismies. Samalla kun Eenokin olo tuntui turvallisemmalta elävien ihmisten läheisyydessä, hän toivoi näin sattuman avulla päässeensä askeleen päämääräänsä likemmäksi. Yhteisten hautojen partailla hän oli usein nähnyt mullan mukana nakeltuja pääkalloja ja muita ihmisluita.
Vanhuksen seuratessa tarkasti jokaista lapiopistoa näkyi hautuumaan portilta tulevan muuan mies haudankaivajien luo.
»Ette sitä tekään ole Vehniän Pekan unia vedelleet», sanoi mies pysähtyen haudan partaalle.
»Saa sitä täällä kerta vielä Pekankin unia vedellä», vastasi suntio.
»Saapi kaiketi, saa siellä tarpeekseen unta, uneliaampikin, lepoa laiskempikin», myönsi mies.
»Saa, joka saa — rikas ja tuo muu ylhäinen», väitti Matti. »Tämä yhteinen kansa se ajetaan ylös haudastakin kesken uniaan… Kas niin! Siinäpäs pätkähti taas luu poikki.»
»Niinpähän kuului rouskahtaneen.»
Hetken vaiettua sanoi haudan partaalla olija kuin ohimennen:
»Riston Matleena se kuuluu kyöpelin nähneen.»
Miehet jatkoivat vähän aikaa työtänsä, pysäyttivät sitten kaivunsa ja lapioihinsa nojaten katsoivat ylös.
»Niin minkä nähneen?»
»Kyöpelin tuo kertoi nähneensä.»
»Ne on niitä Matleenan kyöpeleitä. Milloinka se on sen nähnyt?»
»Nyt viime yönä — eli paremminkin siinä aamuhämärissä.»
»Missä se on sen nähnyt, kotonaanko vai jossain muualla?»
»Kotonaan. Mitäpähän lie Matleena pyörähtänyt nurkan taakse asialleen, ja siinä kun vähän kyykähtää, niin siihen liittoon pistähtää kyöpelikin saunan ovesta ulos… Oli tullut Matleenalle hyvin hapan lähtö, ja siunannut oli.»
»Jopa kai lähtö. Minkä se on ollut näköinen, ihmisenkö eli tuon muun eläimen?»
»Oli ollut näköjään koommin kuin vanha mies, mutta karvainen kuin pukki, ja selässä sillä oli ollut kontti olevinaan.»
»No sen arvaa, että karvainen. Minnekä se on sitten mennyt, vai siihenkö on hävinnyt saunan eteen, kun kuuli siunattavan?»
»Tänne se oli lähtenyt tulemaan hautuumaalle päin omia teitään.»
Miehen mentyä haudankaivajat jatkoivat työtänsä vaieten, niinkuin olisivat hiljaisuudessa miettineet kuulemaansa kyöpelijuttua ja sydämessään hiukan peljänneetkin, vaikka varoivat sitä toisilleen ilmaisemasta.
»Onpa siinä vielä jotenkin ehyt pääkallo; kenenkähän lie?» keskeytti
Matti äänettömyyden, pidellen lapionsa terällä löytöänsä.
»On näemmä vielä kaksi hammastakin ikenissä», lisäsi suntio.
Matin nakattua kallon haudan partaalle molemmat miehet hiukan säpsähtivät, niin karaistuja kuin olivatkin.
»Mikä kohaus se tuolta pensaikosta kuului?» kysäisi suntio.
»Kunhan siellä ei vain olisi se Matleenan kyöpeli kakistelemassa», arveli Matti puolittain leikillä ja polkaisi lapionsa multaan, mutta nykäisi sen samassa ylös, kuin peläten rikkovansa jotakin särkyvää.
Miehet katselivat kotvan kysyvinä toisiinsa.'
»Mikä kilaus se oli?» kysäisi suntio.
»Ties vaikka olisi raha-aarre», arveli Matti. »Mutta mikä peeveli tuota pensasta puistelee?»
Miehet kaivoivat varovasti maata ja saivat käsiinsä mullan peittämän jotenkin raskaan möhkäleen, jonka suntio puhtaaksi hangattuaan kohotti toverinsa nenän eteen ja kysyi hymysuin:
»Mikäs tämä on?»
»Pullo totta totisesti onkin!» totesi Matti.
»Mitäs sillä nyt aiot tehdä?»
»Kunhan ensin rassaan puukollani korkin auki, niin sittenpä nähdään, mitä on tehtävä», sanoi suntio.
Saatuaan korkin kappaleina ulos suntio haisteli pullon suusta, ojensi sen sitten toverillensa ja sanoi hiukan ylpeillen:
»Haistappas!»
»Viinalle hajahtaa.»
»Viinalle.»
»Hyvinkin tuopin pullo.»
»Hyvinkin.»
»Siinä on mahtanut olla juoppo mies, kun on varannut eväspullon mukaansa vielä tällekin matkalleen», sanoi Matti.
»Hyvää on varannutkin», kehui suntio. »Otappa tästä, niin pidetään ukolle pienet rääpiäiset.»
»Kun tuosta ei saisi pitämistä», epäröi Matti.
»Kaiketi siitä pitämistä päähäsi saat, on se semmoista junkkaria — hautunut ja väkevöitynyt täällä maan sisässä kuinka kauan liekään… Istutaan», kehoitti suntio.
Miehet istuivat polvet koukussa lapioillensa haudan pohjassa, pullo välillänsä, josta he ahkeraan naukkasivat.
»Se on sillä lailla, Matti, niinkuin ki-kirkherra-vainaan oli tapana sanoa, että kaikki mikä on i-iankaikkista, se sä-säilyy», sanoi suntio.
»Ni-niinkuin tämä viinakin?»
»Si-sitä minä ajan takaa: ukko on mä-märännyt, mutta vi-viina on säilynyt.»
»O-onpahan se niinkin.»
Viimein miehet väsyivät ja torkahtivat vastakkain, selät haudan seinään nojaten, päät nuokuksissa. Mutta vasta sitten kun haudasta alkoi kuulua hiljaista kuorsaamista Eenokki katsoi parhaaksi lähteä piilopaikastansa. Kun nyt vain onnistuisi miesten huomaamatta saada saatavansa; sillä se on sentään koiranunta, jota täällä elävä nukkuu humalassakin. Nyäistyään ainoat jäljellä olevat hampaat haudan partaalle nakatun kallon leukaluusta Eenokki miten lie hädissään pudottanut pääkallon vapisevista käsistänsä, niin että se vierähti takaisin hautaan, pysähtyen viinapullon viereen. Haudankaivajien samalla raoitettua sameita silmiänsä he huomasivat mykistyneinä pääkallon, joka ammottavilla silmäkuopillaan näytti moittivan heitä.
»Enkös minä sitä sanonut?» lausui vihdoin Matti osittain syyttäen.
Vastaamatta mitään suntio kaivoi lapiollaan haudan pohjaan kuopan, jonne kätki kallon ja pohjilleen juodun viinapullon. Sen jälkeen miehet jatkoivat taas työtänsä mikäli kykenivät, mutta pitkään aikaan he eivät vaihtaneet keskenään halaistua sanaa.
Iltamyöhällä ehdittyään kotiin Eenokki meni Honkavaaran lähteelle ja pudotti anastamansa hampaan sen pohjaan. Seuraavana aamuna hän taas ilmestyi karjatarhaan lehdespölkyllensä, ikäänkuin ei olisi matkalla ollutkaan.