VIII.
On kulunut useita vuosia siitä, kun patruuna Parrula tyttärineen tuli Viinamäen taloon. Honkavaaran kyläkunta on sen jälkeen jonkun verran muuttunut ulkomuodolleen. Kauniin Kaakkojärven rannalla pienehkö sahalaitos kohottaa rautaista savutorveansa, josta savu kesäisin tupruaa ilmaan yöt päivät. Talvisin saha ei ole käynnissä, mutta kylmien viimojen puhaltaessa järven selältä kuuluu korkealta talviuntaan nukkuvan jättiläisen rautaisesta sieraimesta sen raskas hengitys. Lähellä sahaa on matalapiippuinen oluttehdas, joka on toiminnassa vuodet läpeensä, ja ylempänä päivänrinteisellä kummulla pilkoittaa patruunan palatsimainen, keltaiseksi maalattu torniniekka asuinrakennus kauniin koivikon ympäröimänä. Myöskin monen yksityisen talo on peittänyt punaisella vanhan harmautensa ja koristanut nurkkansa ja akkunapielensä valkoisella. Kaikki tämä antaa kyläkunnalle jonkunlaisen arvokkaan sivistyneisyyteen ja varallisuuteen viittaavan ulkonäön.
Oluttehtaan perustamisen jälkeen tuli panimonhoitajan tupa kyläkunnan miesten vakituiseksi kokouspaikaksi pyhäisin. Aamusta alkaen iltamyöhään siellä istuskeltiin, ryypiskeltiin olutta, pelattiin korttia ja joskus vaihteen vuoksi tapella kahistettiinkin. Ahkerimmat kävijät olivat entisiä kämmentäjiä, joiden joukko luopioiden takia oli supistunut hyvin vähiin.
Niinpä nytkin kesäisenä sunnuntai-iltana loikoili tehtaan pihamaalla joukko puolihumalaisia kyläläisiä. Kolmisen miestä istui tuvassa suuren honkaisen pöydän ääressä, olutpullot edessänsä. Heidän kesken oli virinnyt äänekäs, vertaileva keskustelu entisistä ja nykyisistä ajoista. Suurinta suuta piti Mikkos-Otto, muuan köyhä mökkiläinen, jolla samoin kuin tovereillansakin tuntui olevan erityistä kaunaa patruunaa ja olevia oloja vastaan.
»Se on sillä lailla, miehet, että jos tätä jatkuu, niin ollaan riikillä kohta joka mies», intoili Otto.
»Tätäkö ryyppäämistä?»
»Tätä ja muuta. Minä olen huvikseni katastellut noidenkin isoisten peltoja, jotka ennen työnsivät jumalanviljaa, että ääni kuului ja aidat kallistuivat. Mutta nyt — Otto levitti syliään — tyhjiä kuin Tanelin pöytä, piippa siellä, toinen täällä, ja senkin vähän vie varmasti hätäisen sirppihalla.»
»Se sattui kuin naulan kantaan,» myönsivät toverit. »Mutta mikäs siihen on syynä, että pellot eivät enää kasva?»
»Se siihen on syynä, että vaikka suurennuslasilla etsit, et pienintä pulikkata löydä monenkaan pellolta. Ja sen parako niitä sinne toisi, kun miehet ja hevoset junnaavat patruunan tukkeja talvet pitkät. Jos ei luoja ihmeitä tee — ja minkäpä se luojakaan tyhjästä teki — niin mahoksi — perhana ollen jää syksyllä monen talollisenkin pelto ja saavatpa kissa vie keräillä tyhjiin säkkeihinsä talvella kolomiensä tukkien kuoria leiväksiksi… Vaikka en minä sillä eikä millä — että minun peltoni sen parempi olisi.»
»Kaiketi patruuna syksymmällä taas rahtuuttaa Kokkolasta ryssän mattojauhoja ja suoloja myötäväksi niinkuin ennenkin», arvelivat toverit.
»Kaiketi se niitä rahtuuttaa, ja hukkahan tässä muuten perisikin. Siellähän se on patruunan takana useimman honkavaaralaisen leipävaikkana, ja Parrulan nimeenhän nuo kuuluvat moniaat jo leipänsä siunaavankin. Niinpä tässä taanneissa päivänä Retulaisen renkipoika istuuduttuaan isäntänsä kera pöytään oli ristinyt kätensä ja alkanut tosissaan: 'Parrula siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä, Parrula valistakoon kasvonsa meidän päällemme ja olkoon meille armollinen'.»
»Mitäs Retulainen?»
»Oli tavoittanut leipäkannikalla poikaa päähän, mutta tämä oli ehtinyt livahtaa ovesta ulos.»
»Entäs karjanhoito!» jatkoi Mikkos-Otto. »Satuin keväällä pallipohjaksi tuonne Viinamäen taloon, kun elukoita ensi kertaa laskettiin laitumelle. Ennen nuo ovat Viinamäen lehmät keväisin ulos päästyään hypänneet hännät pystyssä kuin villit, keikkuneet ja puskeneet, että kankien kanssa on pitänyt olla eroittamassa. Nyt talutettiin horjuvia luurankoja navetasta ulos kuin sivuttomia siukkoja lasareetin ovesta. Sattui karjatarhassa kellokas könähtämään polvilleen kuin rukoukseen, ja kun se siinä mölähti ja katsoi hoitajaansa, niin itkupas tillahti emännältä, ja järähti siinä isännänkin leuka… En minä sillä eikä millä — että minun Perjakkani sen parempi olisi.»
»Ihmekös tuo, kun hevosilla syötetään heinät ja muut, että jaksaisivat tukkeja kiskoa ja juosta kilpaa kirkkotiellä. Lehmille mitähän vähän hevosen lantaa annetaan ja oljensuortuvata eteen viskataan.»
»Ja kun näin tapahtuu tuoreessa puussa, niin mitä sitten kuivassa.»
»Mene tiedä, mikä tässä kohta on tuoretta, mikä kuivaa. Huhuillaan, että ne pitäisi Viinamäenkin piiput olla pahasti kallellaan keltaiseen taloon päin.»
»Ettäköhän olisi Kotkakin velkaantunut?»
»On se tainnut velkaantuakin, ja mitenhän lie juovuspäissään kirjoittanut nimensä sellaiseen paperiin, että sen kun patruuna pistää herrastuomarin nenän eteen, niin Kotka saa kohota siivilleen ja lentää katselemaan uutta pesäpaikkaa.»
»Niinpä siinä parhaina ystävinä ajeltiinkin kuomireessä, Tikander kuskilla, pidettiin juominkeja yökaudet, matkustettiin Helsingit ja Pietarit ja elettiin, Kotkakin, kuin suuret herrat.»
»Niitä tappioitaan Kotka kai nyt koettaa lypsää takaisin, kun ei kuulu työväelleen enää yön unta antavan. Kerrankin oli kuskannut renkinsä nuotalle pyhäissä yönä. Mutta lyhyeen oli loppunut sillä kertaa nuotanveto.»
»Miten niin lyhyeen?»
»Miehet olivat saaneet sellaisen varoituksen, että ei tehnyt mieli jatkaa pitemmälle», sanoi Otto.
»Emme ole kuulleetkaan.»
»Olivat nähneet aaveen.»
»Niinkö nuottamiehet?»
»Nepä ne. Kun miehet Huutoniemen nenässä olivat potkeneet nuottansa apajalle ja alkaneet rannalla köysistä vetää, niin oli apajan perillä pylkähtänyt vedestä esiin niinkuin miehen pää ja jälleen kadonnut.»
»Miehen pää?»
»Nuoren miehen pää. Jos lie ollut juoppotukki, olivat nuottamiehet toisekseen arvelleet, kun sama pää oli ilmestynyt uudelleen, tällä kertaa hartioita myöten.»
»Mitäs miehet silloin?».
»Joku oli vieläkin epäillyt. Mutta kun kolmannen kerran oli kohonnut vedestä alaston miehen ruumis vyötäisiä myöten ja pyörähtänyt ympäri, niin ei se epäilijäkään enää ollut puhunut juoppotukista. Häthätää olivat miehet nyäisseet nuotan veneeseen ja lähteneet soutamaan kotiinsa kiireimmän kautta.»
»Olikohan tuo puhunut mitään nuottamiehille — aave?»
»Ei se kyllä ollut maininnut mitään.»
»Vaikkapa ei maininnutkaan, niin oli siinä silti Kotkalle huomautusta kerrakseen.»
»Oli huomautusta — vaikka voihan se muutakin ennustaa.»
»Voipi hyvinkin ennustella.»
Miesten aikansa ryypättyä panimonhoitaja tuli karhuamaan maksua oluesta. Mutta kun lasku tehtiin, eivät Mikkos-Oton rahat riittäneetkään, vaikka hän käänsi kukkaronsa nurin. Kun panimonhoitaja häntä tästä nuhteli, riuskasi Otto harmistuneena vastaan:
»Jos et tuki leipäläpeäsi hyvän sään aikaan, niin kun otan ja pistän tuohenkäpryä yöllä tuonne tehtaasi nurkan alle ja tuikkaan tulen häntään, niin vähemmän siinä ihmisiltä rahoja narrailet — sinä ja se kaljupäinen pääkettu.»
»Pankaa tämä hampaanne koloon, miehet», sanoi panimonhoitaja ja meni suuttuneena pois.
Illemmalla levisi oluttehtaan pihalla juopottelevien miesten keskuuteen tieto, että Rajalan torpassa vietetään uskovaisten seuroja. Joku entinen kämmentäjä leukaili, että ei taitaisi olla hullummaksi, vaikka mentäisiin pyytämään anteeksi näiden viime vuosien juopottelusyntejä, varsinkin, kun puhujana kuuluu olevan oikein herraspappi. Häneen yhtyi heti useita miehiä, ja joukko lähti hiukan hoipertaen kokouspaikalle. Tultuaan meluten tupaan miehet pysähtyivät ovensuuhun ja joku rupesi sormellaan osoitellen laskemaan kokouksessa olijoita. Pian ne olivat luetutkin: Rajalan torpan mies muijineen, Viinamäen emäntä kalpeine tyttärineen ja joitakuita muita. Tämä pieni, syrjäisen torpan tupaan piiloutunut lauma ei ollut häiritsijöitä huomaavinaankaan, alkoi vain rauhassa laulaa mielilauluansa:
»Yhdeksänkymmentä yhdeksän
meni lammashuoneesta pois – –»
»Ne — nehän meni melkein kaikki», pisti joku koiranleuka ovensuusta laulun lakattua.
»Niin, ystävä, melkein kaikki meni», alkoi nuori puhuja pöydän päässä lempeällä äänellä. »Yhdeksänkymmentäyhdeksän kulkee laveata tietä ja vain yksi ainoa kaitaa.»
Hän puhui laveasta ja kaidasta tiestä, niiden vastakohdista, eri suunnista ja lopullisesta päämäärästä. Kun hän vihdoin päätti puheensa, ei ovensuussa ollut enää ainoatakaan lavean tien matkustajaa, sillä he olivat saarnan aikana luikkineet tiehensä yksi toisensa jälkeen.