IX.
Kustaa Tikander käveli kiihtyneenä edestakaisin Viinamäen ullakkokamarin lattiaa, pysähteli väliin ja katseli ympärilleen, ikäänkuin ei olisi ollut oikein selvillä siitä, missä hän on ja mitä tänään oli tapahtunut. Viimein hän asettui akkunan eteen ja unohtui katsomaan Parrulan keltaiseen taloon kuin kadotettuun paratiisiin.
Kuinka kauan Tikander lienee siinä seissyt ja katsellut, kun hän kuuli ovea avattavan. Kääntyen akkunasta hän näki Esterin tulevan sisään kahvitarjotin kädessä, kuten ennen, vuosia sitten. Tikanderin seuratessa silmillään Esterin liikkeitä tämä laski tarjottimen pöydälle ja alkoi poistua takaisin virkkamatta mitään. Ennenkun hän ehti ulos Tikander ojensi molemmat kätensä tyttöä kohti ja sanoi matalalla äänellä:
»Esteri.»
Esteri pysähtyi, mutta huomattuaan kirjurin ojennetut kädet hän päätänsä torjuvasti pudistaen aikoi sittenkin mennä. Kirjurin kädet vaipuivat hiljaa alas ja hän sanoi surullisesti:
»Esteri, minä olen onneton mies.»
»Aamupäivällä tänne tullessanne olitte todellakin niin pahamielisen näköinen, että emme uskaltaneet kysellä tulonne syytä. Mitä herrassöötingille oikeastaan on tapahtunut?» kysyi Esteri.
»Olkaa hyvä ja istukaa hetkinen, jos teillä on aikaa», pyysi Tikander. »Tuntuu helpoittavalta puhuen keventää sydäntään ystävälle — saanhan sanoa teitä ystäväksi?»
»Minun ystäviäni ovat vain Jumalan lapset», sanoi Esteri ja istuutui tuolille mahdollisimman kauas oven pieleen.
»Te olette laihtunut ja tullut kalpeaksi näinä viime vuosina», ilmaisi kirjuri huomionsa.
»Tottapa siihen on ollut omat syynsä», sanoi Esteri.
»Kuinka kauan siitä nyt onkaan kulunut aikaa — siitä, kun tulitte tänne kamariin kutsumaan minua Parrulan puheille?» kysyi Tikander. »Minä muistan niin hyvin sen elokuun illan.»
»Minäkin muistan. Siitä on nyt neljä vuotta.»
»Niin, neljä vuotta… Kuinka nopeasti aika rientää: tuntuu aivan kuin olisin vasta eilen lähtenyt.»
»Minusta taas tuntuu, niinkuin lähdöstänne olisi kulunut jo monta kymmentä vuotta», sanoi Esteri.
»Minkä tähden niin — monta kymmentä vuotta?»
»Miksikäs herrassöötingistä tuntuu siltä, kuin olisitte vasta eilen lähtenyt?» kysyi Esteri vuorostaan. »Ehkä se on neiti Parrulan ansiota.»
»Niin, hänen ansiotansa se on», myönsi Tikander avomielisesti: »Hänen tähtensä minä olen palvellut nämä neljä vuotta tuota keltaisen linnan rahanhimoista petoa.»
»Herrassöötinki on siis ansainnut neiti Parrulaa työllänsä samoin kuin
Jaakop Raakeliansa?»
»Aivan niin. Minä, köyhä mies, koetin miellyttää heitä molempia, isää ja tytärtä. Olen tehnyt työtä ja hyödyttänyt Parrulaa näinä vuosina kymmeniä tuhansia, satoja tuhansia markkoja — ja minä luulen, että minusta olisi tullut mies, jos…»
Tikander pysähtyi pidättääkseen mielenliikutustansa.
»Luulin olevani varma siitä, että Anna rakasti minua», jatkoi kirjuri. »Yhdessä me soutelimme kesäisin, luistelimme syksyisin, talvisin hiihtelimme — ja vuodet lensivät kuin siivin. Patruuna näki ja tiesi tämän kaiken, mutta hän ei koskaan millään tavoin ilmaissut vastenmielisyyttään seurustelustamme, minusta päinvastoin näytti kuin hän olisi toivonut sitä. Mutta nyt tiedän, että Parrula tällä näennäisellä suosiollaan tahtoi vain herättää minussa turhia toiveita ja siten pidättää minua palveluksessaan niin kauan kuin voi.»
»Mitenkä niin?» kysyi Esteri.
»Kun tänä aamuna olimme kolmisin konttorihuoneessa, niin minä asiani alkaen huomautin Parrulalle, että olen nyt niin ja niin monta vuotta patruunaa palvellut. Hän ilmaisi suuren tyytyväisyytensä toimintaani ja kiitollisuutensa osoitteeksi sanoi olevansa valmis koroittamaan palkkaani, kun saa kuulla toivomukseni. Minä en ole koskaan ennen pitänyt puhetta, mutta silloin nousin seisaalle konttoripulpettini ääreen ja pidin pienen puheen, jonka loppupontena esitin, että paras palkankoroitus, minkä patruuna voi minulle antaa, on Annan käsi — sydämestä luulin olevani varma ilman muuta.»
»Entäs sitten?» kysyi Esteri uteliaana.
»Sitten oltiin ääneti ison aikaa — Anna oli jo puheeni aikana mennyt pois. Viimein sanoi patruuna, että hän ymmärtää vain sellaista leikkiä, joka pysyy kohtuuden rajoissa, ja kehoitti minun karkoittamaan mielestäni turhat haaveet ja pysymään siinä, missä paikkani on konttoripöydän ääressä. Mutta kun minä yhä vakuutin, että tarkoitin täyttä totta, koetti hän suostutella: Eihän tällä asialla niin kiirettä ole, voimmehan puhua siitä myöhemminkin. — Ei, minä sanoin, nyt tai ei koskaan. — Onko tämä Tikanderin viimeinen sana? kysyi patruuna, ja kun vakuutin niin olevan, hän otti laatikostaan muistikirjansa, teki laskun ja lukien jäljellä olevan palkkani eteeni pulpetille kysyi: Onko oikein? Ymmärsin tarkoituksen ja lähdin hyvästiä sanomatta — ja täällä sitä nyt ollaan taas.»
»Niin… Tervetuloa vain.»
»Esteri, te olette minulle liian hyvä. Vaikka rakastin Annaa, minulle tuli toisinaan niin riuduttava ikävä teitä, että melkein itkin.»
»Kun likellä on, niin lykitään, kun kaukana on, niin kaivataan», sanoi
Esteri surullisesti.
»Niin on. Te olette niin lempeä kuin kesäinen päivä. Minun ei olisi pitänyt lähteä täältä, mutta minä menen aina onneni ohi. Minulle ei onnistu mikään, ja siksi tunnen olevani tarpeeton maailmassa. Minulla on ollut suuret unelmani minullakin: aioin lukea ja sitä tietä nousta hyvinkin korkealle. Mutta tuli onnettomuuksia, minä koetin upottaa ne pikariin — ja nyt olen vain vähäpätöinen tuomarin kirjuri, jos kohta sitäkään. Pelkään, että en taaskaan voi vastustaa viettelystä etsiä lohdutusta sieltä, missä sitä on kaikkein vähimmän… Vaan jos te tahtoisitte, niin…»
»Mitä?»
»… te voisitte pelastaa minut… Esteri, minä ojennan käteni teitä kohti kuin — kuin hukkuva.»
Esterin sydämessä heräsivät voimakkaina vanhat tunteet ja hän sai taistella hyvän aikaa, ennenkuin voi lausua ratkaisevan sanansa:
»Se on myöhäistä nyt, herrassöötinki — minulla on jo.»
»Mikä on — sulhanenko?»
»Niin.»
Tikanderin ojennetut kädet vaipuivat toistamiseen alas ja hän kysyi soinnuttomalla äänellä:
»Kuka hän on?»
»Jumalan poika.»
Jonkun ajan päästä Esterin mentyä tuli isäntä kamariin.
»Täällä sitä nyt ollaan taas», ehätti Tikander kuin häpeillään, ennenkun isäntä ehti vielä mitään kysyä.
»Terve tulemasta», toivotti isäntä. »Kuulin Esteriltä asianne ja surkuttelen kohtaloanne. Meillä on tässä itsekullakin omat murheemme, ja tulinkin oikeastaan kysymään neuvoa omaan asiaani teiltä, joka olette lakia lukenut mies.»
»Olen käytettävänänne, mikäli voin teitä neuvoillani auttaa», sanoi
Tikander.
»On kai tarpeetonta huomauttaa, että keskustelumme tulee jäädä näiden seinien sisälle.»
»Voitte luottaa.»
»Asiani on tällainen: lainailtuani Parrulalta silloin tällöin pieniä rahasummia satunnaisiin tarpeisiini hän useat kerrat viime kevättalvella ehdotti, että kanavoimalla kuivaisin Pajulammen heinämaaksi. Niin hyödylliseen tarkoitukseen hän sanoi olevansa halukas lainaamaan suuremmankin rahasumman. Epäilin koko kuivaamisen kannattavaisuutta, mutta kun hän laski ja kuvaili kanavoimisen tuottamaa hyötyä, sai hän minut viimein houkutelluksi lainan ottoon. Tehtiin velkakirja, suuruudelleen useita kymmeniä tuhansia, mutta kun hänellä sillä kertaa ei sattunut olemaan rahoja luonansa, lupasi hän antaa summan muutaman päivän päästä, käytyään sen pankista ottamassa.»
»Entäs velkakirja?» kysyi Tikander.
»Velkakirjan jätin Parrulalle.»
Kuultuaan tämän Tikander sai kuin sähköiskun.
»Teidän on tarpeetonta jatkaa, minä tunnen Parrulan», sanoi hän. »Kun muutaman päivän päästä menitte rahoja pyytämään, Parrula sanoi ne jo antaneensa — eikö niin?»
»Aivan niin.»
»Se on ihan Parrulan tapaista, ja minä voisin mainita lukemattomia muita samanlaisia esimerkkejä. Metsiä ostellessaan hän tavallisesti menettelee näin: lainailee, jopa suoraan tyrkyttää rahojansa jollekin vähävaraiselle talonmiehelle jonkun summan. Vainuttuaan sitten velallisella olevan kaikkein heikoimman hetken hän vaatii rahojansa takaisin, on muka välttämätön tarve. Kun muu ei auta täytyy lainanottajan luovuttaa metsänsä siihen pilkkahintaan, minkä Parrula suvaitsee maksaa. Monen talon hän on tällä tavoin keinotellut itselleen melkein ilmaiseksi.»
»Jopa on koko piru», huomautti isäntä harmistuneena.
»Parrula on oikea nero rahoja kokoamaan. Mitä hän yhdellä kädellä antaa, sen hän toisella takaisin ottaa. Työmiehilleen hän maksaa jotenkin hyvät palkat, mutta ottaa ne oluen, jauhojen ja suolojen myönnin tuottamalla voitolla takaisin kaksin kalliin. Parhaat tukkipuut hän myö sellaisinaan ulkomaille, mutta kaikenmoiset rujot ja rammat sahuuttaa lankuiksi ja myö ala-arvoisen roskan paikkakunnan tarvitsijoille korkohintoihin… Semmoinen hän on. Mutta en olisi uskonut patruunan kehtaavan sentään näin julkeasti vääryyttä harjoittaa, sillä hänen muilla petoksillaan on ollut olevinaan kuitenkin jonkunlainen oikeuden varjo.»
»Taitaa olla patruunan, niinkuin monen muunkin laita, että ruokahalu kasvaa syödessä», sanoi isäntä.
»Niinpä se näkyy olevan. Herrastuomarin ei olisi pitänyt antaa velkakirjaa, ennenkun saitte rahat.»
»Ei olisi pitänyt», myönsi isäntä. »Mutta luotin häneen ja olin suoraan sanoen hiukan hiprakassa.»
»Konjakki onkin Parrulan kaikkein tärkeimpiä välikappaleita, jonka avulla hän uhreja pyydystää», sanoi Tikander.
»Ei taida herrassöötingin mielestä olla mitään pelastuskeinoa tässä minun asiassani?» kysyi isäntä.
»Oliko vieraitten miesten läsnäollessa puhetta siitä, että velkasumma annetaan vasta myöhemmin?» kysyi Tikander.
»Ei ollut puhetta siitä.»
»Siinä tapauksessa minä valitettavasti en näe muuta keinoa kuin…»
»Kuin maksaa pois olematon velka. Minä en näe sitäkään keinoa. Metsät on myöty ja — juotu, ja muuta keinoa ei ole kuin työntää talonsa tuon kirotun kitaan.»
Oltiin ääneti jonkun aikaa.
»Minä olen tässä puhunut vain omista asioistani», alkoi isäntä. »Minkä viran herrassöötinki aikoo ottaa nyt, kun ette enää ole Parrulan palveluksessa?»
»En osaa sanoa. Ajatukseni ovat niin sekaisin, että en kykene vielä oikein selvästi ajattelemaan. Ehkäpä koetan saada taas tuomarilta kirjoitustyötä ja nimismieheltä apulaisen toimia. Tätä syksyä kauemmin en missään tapauksessa voi viipyä tällä paikkakunnalla.»
»Mihin maan paikkaan herrassöötinki aikoo sitten myöhemmin mennä?»
»Sitä en tiedä vielä.»
Isäntä lähti, ja Tikander asettui taas akkunan eteen katselemaan patruunan taloon, rakkauden, häpeän ja vihan rintaa raadellessa.