X.
Eenokin hallussa oli paitsi Viinamäen talossa olevaa pihanpääkamaria ja kaksikerroksista aittaa hänen myöhemmällä iällään Honkavaaran juurelle rakentamansa Möyryläksi haukuttu pieni rakennus, jossa oli kaksi huonekoppia päällekkäin ja alinna mahdottoman iso kivikellari.
Hiukan ylempänä vuoren rinteellä oli hänen laittamansa puukello kahden vierekkäin kasvavan petäjän välissä. Se oli suuri, alapäästään ontto kelohongan pölkky, jonka yläpäähän kaivettuun reikään oli kiinnitetty puutanko, minkä päät olivat upotetut petäjien kupeisiin koverrettuihin syvennyksiin, niin että se ympäri pyörien heilutti pölkkyä kuin kelloa ainakin. Pölkyn yläosaan molemmin puolin oli kiinnitetty rinnakkain kaksi vaakasuorassa asennossa olevaa laudankappaletta, joiden väliin kellon kielet, koivuiset nuijat, olivat yläpäässään olevista rei'istä ripustetut lautoja yhdistävään puunaulaan siten, että ne voivat vapaasti heilua. Pölkkyä ruokakellon tapaan »kannalleen» soitettaessa kahden puolen olevat nuijat iskivät vuoroin pölkyn kupeisiin. Tätä kelloansa Eenokki joutilaina pyhäpäivinä huviksensa soitteli väliin tunnittain, ja saattoi kumea pauke tyyninä kesäiltoina kuulua virstamäärin.
Vuoren juurella oli Eenokilla myös pieni suoviljelys eläkekirjassa luvatun pellon vastineena. Apumiehen joskus ollessa viljelystöissä Eenokki ruoka-ajoin soitti paukutteli puukellolla miestä valmistamalleen murkinalle Möyrylän ylikertaan.
Aina viime aikoihin asti Eenokki oli vointinsa mukaan koettanut »talon hyödyksi työtä tehdä», mutta nyt viime keväänä hänen oli heikkouden vuoksi vihdoinkin luovuttava lehdeksen hakkuusta ja samalla eläkekirjan lupaamista eduista. Hän muutti Möyrylään asumaan omiin leipiinsä, mutta sai kuitenkin pitää pihanpääkamarin ja aitan edelleenkin hoteissaan.
Eenokki on syömässä päivällistään Möyrylän ylikerrassa. Kova, paikoittain vihreäksi homehtunut leivänkannikka kädessä hän penkin laitaan iskemällä lohkaisee siitä kappaleen, jonka pistää puukkonsa kärkeen ja uittaa pahkakuppiin valmistamassaan kirkkaassa suolavedessä. Huonoilla hampaillaan koettaen hienontaa lionnutta leipää hän ikäänkuin särpimen asemesta katsoo nuoralle kuivamaan ripustamiinsa seteleihin.
Syötyään Eenokki panee piippuunsa, iskee tuluksilla tulen ja kytevällä taulanpalasella sytyttää tupakan. Kallistuen sen jälkeen penkille kyljelleen hän käsi posken alla miettii niitä yksiä ainoita asioita, joita on näinä viime vuosina mietiskellyt.
On saanut katua ja itsekseen harmitella sitä, että ei sittenkin tullut mentyä Korpijärven ukon kera kirkkoon yöllä kysymään aarteen uhria — ei kai se vanha väkikään olisi purematta nielaissut. Saattaa aika piankin jättää, sinne jää aarre maan poveen Eenokin kohdalta ja joku onnellisempi ehkä saa kuin ilmaiseksi toisen vuosikymmenien vaivannäön. Usein on muistunut mieleen myös se hautuumaalla näkemänsä pääkallo, joka monesti yön unissa on käynyt kovistamassa hampaitaan takaisin. Vielä herättyäänkin Eenokki on kuulevinaan, niinkuin kallo jossain pimeässä nurkassa uhkaavana loksuttaisi yhteen hampaattomia leukaluitaan. Tuntuu kamalalta ajatella itse joutuvansa saman kohtalon alaiseksi. Olisi päästävä lepäämään omaan erikoiseen hautaan ja saatava kivi kummulle. Se siinä rinnan päällä olisi kuin suojelusvahti, ja vielä syntymättömätkin sukupolvet vuosisatojen päästä lukisivat kiveen hakattua nimeä ja siitä tietäisivät, ett£ semmoinenkin mies on joskus elänyt maailmassa. On häpeällistä tulla kuopatuksi kuin koira ja siihen silitä jälkeenjäävien muistosta, niinkuin ei olisi olemassa ollutkaan. Mutta jos saan tuon keksintöni valmiiksi, jota vuosikausia olen miettinyt ja kaiken kesää nikkaroinut, jos sen ehdin saada valmiiksi, niin Eenokki Aataminpojan nimi elää — hyvässä lykyssä vielä aikakirjatkin mainitsevat. Ja- miksi en saisi?? Eihän keksinnöstä oikeastaan puutukaan enää muuta kuin se, että pyhänhengen siivet eivät vielä liiku koneen käynnissä ollessa — olisinko tullut vetäneeksi siipien niveliin tervaa liian paksulta. Pitää pyyhkäistäkseni tervaa noihin apostoleihinkin ja hivauttaa hiukan Ristukseenkin — sittenpä kestävät kaukaisiinkin aikoihin.
Eenokin näin puolitorkuksissa miettiessä hänestä tuntui kuin huone alkaisi hämärtyä ja silloin tällöin kuulua jostain Honkavaaran kiireeltä raskaita kohauksen tapaisia huokauksia. Yhtäkkiä puolipimeä huone leimahti häikäisevän valkeaksi ja pian sen jälkeen kuului jyrähdys, ikäänkuin Honkavaara olisi räjähtänyt rikki ja alkanut raunioina vieriä alas. Yksinäiset tuulen kohahdukset yltyivät pilveä nostaen raivoisaksi myrskyksi, taivuttaen puut luokiksi ja rytyyttäen peloittavasti Eenokin hataraa huonekoppia. Myrskyn kiihkeintä ulvontaa säesti kammottavasti puukellon kielten kolkot läppäykset. Eenokki ei ollut koskaan ennen kuullut kellonsa itsekseen soittavan, vaikka on myrskynnytkin. Eikä se nytkään itsekseen soita, päätteli hän. Se on surman enkeli, joka siellä myrskyssä ja salamoissa ja jyrinässä lentää ja kuolemankelloa läppäilee… Kun se ei tulisi juuri nyt, antaisi armonaikaa vielä jonkun vuoden, että ehtisi tehdä valmiiksi sen, mikä vielä on keskeneräistä.
Ukkospilven jo kuulumattomiin kadottua pari sahatyömiesten suurta pojanvenkaletta oli menossa puolukoita poimimaan Honkavaaralle. Polkua peräkkäin kävellessään heille oli tullut kinastus siitä, kumpi enemmän osaa.
»Etpäs sinä, Jussi, saanut kirjaa viime talvena lukusilla, kun et osannut lukea isä-meitääkään — toruttiin vain ja tukistettiin ja pantiin nurkkaan häpeämään», soimasi Matti-niminen poika toveriansa.
»Ethän sinäkään saanut.»
»Sainpas, ja vielä kiitettiin ja päälaelle taputettiin.»
»Mutta etpäs sinä osaa saarnata», kerskui Jussi puolestaan.
»Et sinäkään osaa.»
»Osaanpas!»
»Etpäs osaa!»
Enempää väittelemättä Jussi kiipesi suurelle kivelle ja papillisella äänellä lointeli pitkän saarnansa, joka kuului olleen kirjoitettuna »tuohiraamatun tuossa laidassa, kupparin kirjan kuudennessa luvussa.» Saarnan päätyttyä hän esitti yhtä pitkän kuulutuksen laitumelta kadonneesta hevosesta, joka on »täydessä raudassa, kellonrapa kaulassa.»
»Keneltä sinä olet tuon oppinut?» kysyi Matti.
»Sahan eltari sen on minulle opettanut», vastasi Jussi ylpeänä tiedoistaan. »Ja osaan minä isä-meidänkin: Is meki tai, pyhä kallis, maar menkkel, taas temppel, hus hus, pani viritykseen, ettemme ruiskis, kakkara kara nauskis…»
»Älä räpätä, anna hapata, äitis huomenna leipoo», keskeytti Matti kateudesta pakahtumaisillaan ja nakkasi »pappia» kalikalla sääreen, lähtien samalla juoksemaan pakoon, Jussi jäljessä.
Tuokkoset kädessä pojat juoksivat polkua peräkkäin, että kangas tömisi. Tultuaan näin vauhdilla Möyrylän luokse he, ryhtymättä tällä kertaa tappeluun, tekivät sulan sovinnon ja neuvottelivat keskenään, mitä vallattomuutta taas osattaisiin tehdä Eenokin laitoksille. Siinä Möyrylää kierrellessään ja kurkistellessaan he suureksi ihmeekseen huomasivat ylikerran oven olevan hiukan raollaan. Tyydyttääkseen uteliaisuuttaan pojat hiipivät portaita myöten ylös ja pujahtivat sisään niin hiljaa, että Eenokki, joka selin oveen veisteli puukappaletta, ei kuullut heidän tuloansa.
Aikansa katseltuaan nuoralla kuivamassa olevia rahoja ja keskellä lattiaa olevaa kummallista laitosta pojat viimein rähähtivät nauramaan. Eenokki silloin mölähti, ikäänkuin olisi saanut puukon piston sydämeensä. Säikähdyksestä toinnuttuaan hän tavoitti lyödä poikia kädessään olevalla puukappaleella, mutta nämä rävähtivät rappuja alas kuin oravat ja sivaltaen lakit käteensä vilkaisivat jäniksinä ylös vuoren rinnettä, että paljaat kintut vilkkoivat. Ehtipä Jussi ohi mennessään hiukan soittaa kalauttaa Eenokin puukelloakin.
Huomattuaan takaa-ajon turhaksi Eenokki salpasi sisäpuolelta oven, joka oli unohtunut sulkematta hänen äsken ulkona käytyään, ja ensi työkseen kokosi rahat nuoralta pönttöön. Pojat tietysti kertovat näkemänsä, tieto hänen rahoistansa leviää ympäri kylää ja ties kuinka laajalle. Eenokki ei pitänyt edes Honkavaaraa enää turvallisena säilytyspaikkana. Minne hän rahansa kätkee nyt, sitä hän mietti koko iltapäivän ja vielä kappaleen yötäkin, kunnes viimein keksi mielestänsä parhaimman säilytyskeinon.
Tapahtui aivan niin, kuin Eenokki oli arvellut. Poikien Möyrylässä käynnin jälkeen hänen ympärilleen alkoi kutoutua salaperäisyyden usvaverho, ja häntä katseltiin toisin silmin kuin ennen. Vanhusta pidettiin satumaisen rikkaana miehenä ja kohdeltiin sen mukaan arvoa antaen. Tosin ei oltu selvillä siitä, mistä hän oli suuren rikkautensa saanut. Ehkäpä hän on löytänyt, ehkä on sittenkin saanut lähteestä aarteen ja vaihtanut hopean kaupungin pankissa paperirahoihin, voidakseen niitä helpommin säilytellä. Muutamat olivat siitä aivan varmojakin, olivatpa jotkut tietävinään aarteen uhrin olleen niin ankaran, että Eenokin vastalahjaksi oli pitänyt luovuttaa taivasosansa. Jonkun verran ihmettelyä herätti se, että hän itse eli niin vaatimattomasti, jopa puutteellisesti. Uteliaitten kyselyihin Eenokki antoi rikkauksistaan niin väljiä vastauksia, että ne saattoi käsittää miten tahansa. Kuitenkin kaikitenkin, nähtyä tosiasiaa ei voitu epäillä. Ja olisihan tuo pitänyt ennenkin huomata: raudoitettujen luukkujen, salpojen ja monien lukkojen takana ei säilytetä tyhjää.
Näihin asti unohduksissa ollut Eenokki oli nyt paikkakunnalla kaikkien huomion ja puheen esineenä. Monet alkoivat salaisesti toivoa hänen kuolemaansa, ei hyötyäkseen siitä, vaan tyydyttääkseen turhaa uteliaisuuttansa.
* * * * *
Eräänä päivänä Eenokin ollessa pihanpääkamarissaan Viinamäen isäntä pistäytyi hänen puheilleen viinapullo povessa.
»Tulin kerran setääkin katsomaan», sanoi isäntä hyvin ystävällisesti.
»Mitä katsomista minussa on, kuolevassa kuhossa?» vastasi Eenokki jotenkin töykeästi, ymmärtäen hyvin syyn veljenpojan käyntiin.
»Eipä kyllä sedässä ole enää tuota ulkonaista koreutta ihailtavana, niin olette ravistunut varsinkin nyt tänä kesänä. Siitäpä syystä tulinkin sanomaan, että sedän ei olisi tarvinnut muuttaa metsiin asumaan kuin villieläimen. Olkaa vapaasti ja syökää talon pöydässä niinkuin ennenkin, vaikka ette jaksakaan enää työtä tehdä.»
»Mikset tätä jo keväällä sanonut?» kysyi Eenokki.
»Enpä tuota hoksannut silloin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
»Kun sedästä näköjään aika pian jättää, niin arvelin, että unohdettaisiin entiset ja erottaisiin sovussa, ettei jäisi kummallekaan puolen mitään mielenkannetta — minulle tänne ja sedälle sinne.»
»Minkä tähden sinä sitä mielenkannettasi tunnet nyt vasta — etkä tuntenut silloin kun eläkekirjaani rikki riitelit?» kiusasi Eenokki edelleen.
»Ei nyt setä menneitä muistele. Sitä kun tuo Sanakin neuvoo, että älkää antako auringon laskea vihanne yli. Jos setä antaisi anteeksi, mitä ehkä olen tullut rikettä tehneeksi, niin minä puolestani koettaisin olla sedälle mieliksi.»
»Millä lailla mieliksi?»
»Kun sairastutte, minä setää hoitelisin ja hoiteluttaisin lämpimällä kädellä.»
Sitä asiaapa Eenokki ei ollut tullut tarkemmin harkinneeksi: kuka hoitelee, kun perin avuttomaksi kemmertyy. Olisi epäviisasta olla käyttämättä hyväkseen tarjottua etua. Hän ojensi kätensä, vaikka hyvin vastenmielisesti, veljenpojalle ja sanoi:
»Tuossa on lapa — olkoon kuitti minunkin puoleltani.»
»No, nythän ollaan oikealla tiellä», sanoi isäntä ja otti pullon taskustansa. »Pistin poveeni pisaran väkevän puolta, että otettaisiin pienet sovintoryypyt.»
Eenokki kulautti pullon suusta jonkun verran, mutta isännän kiihkeistä houkutuksista huolimatta hän ei suostunut ottamaan enempää.
»Kun tässä nyt on sovintoryypyt ryypätty, niin olisi minulla sedälle vielä yksi ehdotus», sanoi isäntä.
»Minkälainen ehdotus?»
»Sitä kun useinkin nuo jälkeenjääneet riitelevät ja rähisevät perinnöistä kuin sudet haaskalla, ennenkun asianomainen on ehtinyt kunnolleen edes silmiänsä ummistaa, niin ajattelin, että sedän jo oman rauhansakin vuoksi olisi teetettävä testamentti.»
»Testamentti?… Kenelle minä sen teettäisin?»
»Minähän noista elossa olevista taitaisin lähintä perillistä olla», sanoi isäntä. »Ja minä siitä hyvästä pitäisin sedälle kunnialliset hautajaiset.»
Ehdotus kosketti läheltä Eenokin salaisia toivomuksia. Hetken mietittyään hän sanoi:
»Jos teetän testamentin, niin lupaatko sinä toimittaa minut omaan erikoiseen hautaan, kun kuolen?»
»Tietysti erikoiseen! Yksin saatte yönne maata siellä — niinkuin täälläkin. Ja koululla, kelloja soittaen hautaan sedän, lukkari ja pappeja parittain saattonne etunenässä», lupasi isäntä.
Eenokki oli hengessään näkevinään kaiken tuon komeuden, ja kuolemanajatus alkoi tuntua ikäänkuin kevyemmältä.
»Suostuisitko sinä laittamaan vielä kiven haudalleni?» Eenokki yhä tinki.
»Vaikka kaksi, jos setä niin haluaa», myönsi isäntä.
Antamatta varmaa vastausta Eenokki lupasi vielä miettiä asiaa tarkemmin. Setä ja veljenpoika erosivat näköjään hyvinä ystävinä, kumpikin mielestänsä hyvän askeleen toiveittensa päämäärää lähempänä.