XII.
Oli muuan syksyn synkimpiä öitä. Taivas oli kauttaaltaan mustien pilvien peittämä, ja pohjoinen painoi kaikkein suurimpia palkeitansa. Metsä humisi ja ryski, huoneitten nurkista, uuninpelleistä ja hataroista akkunoista kuului terävää vihellystä ja katkeamatonta valittavaa ulvontaa.
Valkeat talonpoikien tuvissa olivat aikaa sitten sammutetut ja ihmiset nukkuivat rauhallista untansa. Mutta ylhäältä Viinamäen ullakkokamarin akkunasta tuikki vielä tuli, niinkuin oli viime aikoina tuikkanut melkein läpi öitten.
Kustaa Tikander istui kiikkutuolissaan ja nautti sielussansa ulkona riehuvan myrskyn raivosta. Painaisi nyt pohjoinen palkeitaan kerrankin niin, että lentäisi akanoina ilmaan kaikki, mitä irti saa, löisi väkevillä siivillään murskaksi ja kaataisi allensa kaiken' sen, mikä pyrkii päätänsä ylöspäin nostamaan. Niin hän tekisi, jos voimaa ja valtaa olisi.
Saatuaan Parrulalta häpeälliset potkut Tikander sulkeutui kamariinsa, ilkeämättä ihmisille tuskin silmiänsä näyttää. Paremman puutteessa hän hankki taas tuomarilta kirjoitustyötä ja nimismieheltä apulaisen toimia, vaikka sydämessään halveksi niitä molempia: sellaiset työt eivät ole miehen tehtäviä. Suurimman osan aikaansa hän käyttikin juopotteluun yksin kamarissansa, ei niin paljon juomisen himosta kuin saadakseen nauttia suloisesta onnen tunteesta. Humalan hetkinä johtui mieleen vain se, mikä oli kaunista ja ihanaa, Anna-neidin kanssa yhdessä tehdyt kesäiset soutumatkat, syksyiset käsikädessä luistelemiset, talviset hiihtoretket ja monet muut. Iloisesti viheltäen hän niitä muisteli.
Mutta kun Tikander aamuisin heräsi todellisuuteen pakottavin päin, tuntui elämä niin itkettävän surkealta, että silmiin herahtivat kohmeloisen herkät kyyneleet. Pahan omantunnon mustaa taustaa vasten kuvastui tällöin vain se, mikä oli katkerata ja kaduttavaa.
Mutta vähitellen, ikäänkuin huomaamatta, laimenivat Tikanderin sielussa monin kerroin märehdityt hellät tunteet ja sijaan astui hänelle näihin asti verraten vieras kolminaisuus: kateus, viha, kosto.
Jo monena yönä peräkkäin hän oli ottanut vaatekaapissa piilossa säilyttämänsä tuohenkäpryn ja paloöljypullon esiin, mutta lopuksi oli kuitenkin pannut ne takaisin säilöön ja ruvennut maata, kiroten heikkouttansa.
Siinä ne olivat taaskin pöydällä hänen edessänsä.
Myrsky ulkona tuntui vain kiihtyvän. Vilkaistuaan kelloon Tikander nousi kiikkutuolistansa ja käveli jonkun kerran edestakaisin huoneensa lattiaa. Pysähtyen sen jälkeen hetkiseksi miettimään hän kulautti viinapullostansa pari pitkää ryyppyä, puki nopeasti palttoon yllensä, nosti kauluksen pystyyn ja painoi lippalakin syvään päähänsä. Otettuaan pöydältä tuohen ja paloöljypullon hän puheli itsekseen puoliääneen:
»Pannaan ne taskuun, ja pistetään sinne yksin tein jäljellä olevan omantunnon riekaleet, sinnepäinhän se muistaakseni oli Parrulan neuvo.»
Hiljaa, koettelemalla, hiivittyään ullakon portaita alas Tikander etukumarassa, ikäänkuin myrskyä ja pimeyttä päällänsä puskien, lähti kulkemaan Parrulan taloon, sahalle ja oluttehtaalle vievää tietä myöten.
Myrskyn ulvonnassa oli öisen kulkijan mielestä jotakin helvetillistä riemua, joka soi samassa äänilajissa hänen oman rintansa sävelten kanssa. Ulkonaisen ja sisäisen yhteissoiton innoittamana hän, epämusikaalinen mies, alkoi omalla nuotillansa puoliääneen laulaa tilanteen mieleen johtamaa veisua, samalla kulkiessaan vaistomaisesti notkutellen polviansa kuin puoleksi tanssien:
»Arpa lankesi herra Petteriin, ja hän syntinsä tunnusti näin: kolme pappia olen minä tappanut, kolme kirkkoa polttanut, kolme vahvaa talonpojan renkiä olen puukolla surmannut.»
Parrulan talon kohdalle tultuansa Tikander pysähtyi ja katsoi kotvan aikaa ristiriitaisin tuntein rakennusta, joka pimeässä häämöitti mustana kuin suuri suunnaton ruumisarkku. Jonkun verran epäröityään, mennäkö eteenpäin vai pyörtääkö takaisin, hän jatkoi matkaansa ohi käynnissä olevan sahan, jonka savutorvesta sinkoili milloin yksityisiä tulikipeniä, milloin kokonainen säkeneparvi pimeyteen kadoten, tuli oluttehtaalle ja hiipi tehdasrakennuksessa olevaan halkovajaan. Sytytettyään tulitikulla taskustaan ottamansa tuohenkäpryn hän pisti sen pinojen vieressä olevaan lastukasaan, johon ensin oli kaatanut paloöljyn pullostansa.
Purjehdittuaan myrskyn työntämänä selkäkenossa kiireesti kamariinsa Tikander jäi akkunan eteen pimeässä seisten odottamaan tekonsa seurauksia.
Kun oluttehtaalta päin pitkään aikaan ei näkynyt mitään elonmerkkiä, arveli Tikander sytyttämänsä tulen umpinaisessa huoneessa sammuneen, eikä hän oikein tiennyt, kumpaa enemmän toivoisi, syttymistä vai sammumista. Viimein alkoi kuitenkin pimeydestä kajastaa heikko, tuskin huomattava punerrus, ja ennen pitkää leimahtivat liekit korkealle ilmaan. Samassa alkoi sahan pilli huutaa, katkonaisesti, valittavasti.
Tikanderin mielestä palo oli kaamean juhlallinen näky näin kauempaa katsoen. Levottomat liekit milloin hulmusivat myrskyn painamina vaakasuorassa kuin huikkaavan hevosen häntä, milloin hetkeksi pyörsivät ylös, erottaen itsestänsä kokonaisia tulipalloja korkeuteen. Myöhemmin laipioiden alkaessa putoilla alas, leimautti koko tienoon niin häikäisevän valkeaksi, että Tikander akkunansa edessä hätkähtäen peräytyi pari askelta takaperin. Pilvissä tulipalon yllä näytti olevan kuin suuren suuri jättiläislintu, joka poutahaukan tavoin paikaltansa liikkumatta värisytti veripunaisia siipiänsä.
Aamulla varhain Tikander sai Parrulalta kutsun tulla nimismiehen virantoimittajana pitämään poliisitutkintoa, sillä arveltiin murhapolton tapahtuneen.
Tutkinnossa ei kuitenkaan tullut ilmi mitään erikoista. Voitiin vain yksinkertaisesti todeta, että tehdas on palanut perustuksia myöten ja että tulipalo sahan työmiesten tietämän mukaan on alkanut halkovajasta noin kello kahden aikaan yöllä. Ketään määrättyä henkilöä ei voitu epäillä palon aiheuttajaksi, varsinkaan kun ei saatu varmuutta edes siihen, onko tapahtuma todella murhapoltto. Tulipalopaikalle kertynyt väen paljous ja sen harvinaisen innokas toiminta sammutustöissä näytti päinvastoin viittaavan siihen, että tehdas oli paikkakuntalaisille rakas ja että sitä epätoivoisin- ponnistuksin koetettiin tulen tuholta pelastaa. Saattaahan olla mahdollista, että joku ryypiskelemässä ollut humalainen on käynyt halkovajassa asioillaan ja piippunsa sytytettyään heittänyt palavan tulitikun helposti syttyvään lastukkoon.
Viimein muisti panimonhoitaja, että Mikkos-Otto oli kerran eräänä sunnuntai-iltana uhannut »pistää tuohikäpryä tehtaan nurkan alle ja tuikata tulen häntään.» Ja muutenkin oli Otto esiintynyt sopimattomasti ja röyhkeästi, sadatellut panimonhoitajaa ja haukkunut patruunaa kaljupäiseksi pääketuksi.
Parrula, ollen hyvin kiihtynyt ja hermostunut, vaati Tikanderia vangitsemaan Mikkos-Oton heti epäluulonalaisena murhapolttoon. Tikander ei kuitenkaan pitänyt pelkkää uhkausta kyllin pätevänä syynä tällaiseen voimatoimenpiteeseen. Kuitenkin hän haetti kuulusteltavaksi Oton ja ne pari miestä, jotka tämän kanssa olivat yhdessä ryypiskelleet kysymyksen alaisena iltana.
»Täällä on panimonhoitaja tehnyt teitä vastaan sellaisen ilmiannon, että olette uhannut polttaa oluttehtaan. Tunnustaako Otto Mikkonen ilmiannon oikeaksi?» kysyi Tikander virallisella äänellä.
»Minäkö?… Sanooko tämä rykmestari, että minä olen polttanut oluttehtaan?
»Jumala varjelkoon!» huudahti Oton muija, joka vapaaehtoisesti tutkintotilaisuuteen tullen oli asettunut seisomaan miehensä rinnalle vaikeana hetkenä.
»Sitä hän ei ole sanonut, ja toistaiseksi ei olekaan kysymys siitä, kuka palon on aiheuttanut. Mutta oletteko uhannut polttaa tehtaan?»
»En muista», sanoi Otto.
»Kyllä minä muistan. Ja kaiketi muistavat nämä miehetkin, joita nimenomaan kehoitin panemaan hampaansa koloon Oton uhkauksen», sanoi panimonhoitaja.
»Niin, kyllähän tämä Otto taisi kerran jotakin semmoista lausua, mutta ei kait hän nyt sillä totta tarkoittanut. Miten lie mielensä myrtynyt, kun ei ollut rahaa piisalle juomansa oluen maksuun, ja siinä kimmastuksissaan lie tullut hölpöttäneeksi päätöntä pötyä — niinkuin se on vähän muutenkin tämän Oton tapa», sanoi kysyttyä toinen miehistä, toisen yhtyessä kaikissa kohdin hänen lausuntoonsa.
»Oliko Otto Mikkonen viime yönä tehtaan paloa sammuttamassa?» kysyi patruuna, jonka mielestä Tikanderin tutkimus syyllisen ilmisaamiseksi oli merkillisen laimeata.
»En ollut», vastasi Otto.
»Tämä on tärkeä tiedonanto; merkitkää se pöytäkirjaan», kehoitti
Parrula.
»Missä te olitte viime yönä?» jatkoi Tikander kuulustelua.
»Minä makasin koko yön akkani vieressä», sanoi Otto.
»Voitteko sen todistaa?» kysäisi Parrula.
»Maikki!» sanoi Otto, tyrkäten vaimoansa kyynärpäähän.
»Se on sitten niin vissi kuin minä tässä, että Otto maata mätkötti kuin vesihako vieressäni koko yön — voin sen vaikka vannoa Jumalan ja ihmisten edessä», todisti Maikki.
Asian vakavuudesta huolimatta tutkinnon pitäjät hiukan hymähtivät.
»Mikä oli syynä siihen, että ette tullut tulipaloa sammuttamaan, vaikka teidän olisi pitänyt kuulla sahan hätäpillin huuto, niinkuin muittenkin?» kiristi Parrula paulaansa yhä tiukemmalle.
»Kuulla?… Kuulla sen, joka maata mätköttää kuin vesihako ja kuorsaa, että tupa tärisee», ehätti Maikki miehensä puolesta.
»Jos miehenne nukkui niin raskaasti kuin sanotte — jota muuten ei ole todistettu — niin teidän velvollisuutenne olisi ollut herättää hänet», syytti patruuna vaimoa.
»En minä kuullut hätäpillin huutoa minäkään», väitti Maikki.
»Olisi se pitänyt kuulla.»
»Kuulla ja kuulla!… Kun Otto tekee päivän raskasta työtä ja syö iltasekseen muun lisäksi suuren puukupillisen ruispuuroa, niinkuin nyt eilen illallakin, ja pantuaan maata nahkasten alle tuvassa, joka on niin lämmin, että vesi silmäkuopassa kiehuu — kun Otto, sanon minä, siinä nukahtaa ja alkaa kuorsata, niin siinä ei kuulevakaan kuule mitään muuta. Ja jos ei patruuna minua usko, niin tulkaa kuulemaan ja pankaa pillinne soimaan… Siihen lisäksi mokoma myrsky kuin nyt tämä viime öinenkin, ja tuuli sinne meidän mökille oli vastainen sahalta käsin.»
Asia oli niin terhakasti ja järkeen menevästi todistettu, että kuulustelun jatkamista pidettiin hyödyttömänä. Tikander kirjoitti tutkintopöytäkirjan, jonka loppuosa kuului näin:
»— — — todistettu, että usein mainittu mäkitupalainen Otto Mikkonen on uhannut polttaa ylempänä mainitun oluttehtaan. Mutta kun allekirjoittaneen pidettyä perusteellisen kuulustelun Mikkosen viaksi ei ilmennyt raskauttavampaa kuin mainittu uhkaus, ei häntä, Otto Mikkosta, voida nykyisten asianhaarain vallitessa pidättää ja vangita, joten kanteen nostaminen oikeusistuimessa syyttäjäviranomaisen puolelta pidetään aiheettomana.
Gustaf Tikander.»
»Vangita!… Saatana!»
Otto heristeli rehennellen nyrkkejänsä.
»Näissä ranteissa ei ole ikinä ollut ruunun kihloja, eikä tule olemaan tämän taivaan kannen alla… Olen minä semmoinen poika — vaikka olenkin vain Mikkos-Otto.»
* * * * *
Heti oluttehtaan palon jälkeen alkoi Parrula rakennuttaa uutta tehdasrakennusta entisen raunioille. Sillä taholla näyttiin verraten pian unohdetun kärsitty tappio.
Toisin oli Tikanderin laita. Yhdessä oluttehtaan kanssa oli hänen sielustansa palanut viimeinenkin rahtunen omanarvon tuntoa, eikä niille raunioille hänen mielestänsä voinut rakentaa enää mitään uutta! — Murhapolttaja! murhapolttaja! kaikui hänen korvissansa levottomin päivin ja unettomin öin. Kaikki itsesyytöksen pahathenget karkasivat hänen kimppuunsa verisin kynsin, kun hän katseli tekojansa pahan omantunnon suurennuslasin läpi.
Mitä pahaa Parrula oli hänelle tehnyt, että hänen tarvitsi ryhtyä kostotoimiin?… Ja Anna-neiti?… Ei niin mitään! Hän on yhtä syyllinen kuin patruunakin moneen vääryyteen, joita sillä taholla näinä neljänä vuotena on niin runsaasti tehty — ehkä vähän syyllisempikin. Hänhän se useimmat metsäkaupat teki, puijasi omia pyyteitänsä varten ymmärtämättömiltä kymmenien tuhansien omaisuuden muutamalla sadalla markalla, vaikka hänen vallassansa olisi ollut maksaa kohtuhinnat. Häntä ne saisivat kiroilla nuo petetyt, taloiltaan hävinneet — ja eivätkö sydämessään kiroillekin. Kun Tikander toisinaan, pahimpina hetkinänsä, koputti tuskissaan nyrkillään otsaansa, tuntui pää niin turralta, että hän pelkäsi menettävänsä järkensä valon.
Kaiken sekasorron ja toivottomuuden keskeltä pilkahti joskus esiin heikko ajatus: olisiko mennä ja tunnustaa oman rauhansa vuoksi Parrulalle pahan tekonsa ja kaikille niille, joille on tullut huutavinta vääryyttä tehneeksi, ja koettaa alkaa elämänsä uudelleen. Mutta hänellä ei ollut voimaa siihen. Hän ei kyennyt tekemään enää mitään. Milloin hän joskus selvin päin yritti kirjoittaa, tuli käsiala melkein käsittämätöntä koukerrusta. Liiallisen alkohoolin nauttimisen ja ehkä muittenkin syitten aiheuttamasta hermostumisesta Tikanderin kädet vapisivat niin, että hänen täytyi käydä pikariin kaksin käsin ja saatuaan sen kalpeille huulillensa kulauttaa sisällys äkkiä kurkkuunsa ettei läikkyisi viinaa vaatteille. Humalaan tultua käsien vapiseminen lakkasi melkein kokonaan, ja hän voi kirjoittaa jotenkin selvää käsialaa.
Kamarissaan yksin istuessansa Tikander oli viime aikoina lukemattomat kerrat muistossaan kavunnut elämänsä portaita ylöspäin siihen vaatimattomaan korkeuteen mihin oli päässyt. Ei puoliväliinkään ollut ehtinyt, minne kunnianhimossaan oli pyrkinyt, kun jo oli pitänyt ruveta laskeutumaan alaspäin.
Nyt hän mielestänsä seisoi jo sillä porraspuulla, josta on enää yksi askel alaspäin — pitkä askel…
* * * * *
Eräänä varhaisena lokakuun aamuna souti nuottuus Viinamäen miehiä kuoreen vetoon Huutoniemen syville apajille — sattumalta samat miehet, jotka siellä aikaisemmin olivat aaveen nähneet. Perille tultuaan he löysivät niemen kärjen kohdalta jonkun matkaa rannasta valtoimen veneen tyynen veden pinnalta.
»Siinähän on veneen pohjalla herrassöötingin takki ja lakki», huomautti köysimies hämmästyneenä odottamattomasta löydöstä.
»Niin on — mutta missä on herrassöötinki itse?» kysyi nuottaveneen airomies.
»Tässä ei ole nyt aikaa turhiin kyselyihin», sanoi nuottuuden johtohenkilönä oleva perämies. »On potkettava ensimäinen apaja tähän herrassöötingin veneen kohdalle, ja jos ruumis siitä ei ota noustakseen, niin on vedettävä koko tämä Huutoniemen rantaus, apaja apajan perään — niinkauan kun ruumis saadaan ylös.»
»Ei kait sitä nyt sinnekään jätetä», myönsivät toiset miehet.
Se oli synkkää ja äänetöntä nuotanvetoa ja jännittävää odotusta.
Perämiehen laskelmat sattuivat niin hyvin, että nuotan perissä jo ensimäisellä apajalla oli Tikanderin ruumis. Miehet jättivät nuottansa niemen nenään ja lähtivät köysiveneellä soutamaan harvinaista saalistansa Viinamäen rantaan.