XIII.
Sydäntalven loppuun asti Eenokki pysyi jalkeilla ikäänkuin pakkasen voimalla. Hän jaksoi keppinsä turvin kävellä vielä ulkonakin ja istuksia lämpiminä päivinä karjatarhassa katselemassa kuin virkaheitto, kuinka toinen, nuorempi mies, nyt hakkasi havuja hänen raudallaan, hänen pölkyllänsä.
»Eenokki se on nyt niinkuin kissoillansa tästä virasta», sanoi muutamakseen uusi havunhakkaaja.
»Sitähän tässä olen kissaviikkoani viettänyt jo kaiken talvea», vastasi
Eenokki.
»Eikä se taida Eenokin kohdalta enää kesken katketakaan.»
»Eikö nuo lie nämä istuksimiset ja oleilemiset niitä viteitä, että on tässä alkamassa minulle se iankaikkinen kissaviikko.»
»Niinpä kyllä — iankaikkinen. Se on tämä maailma kuin suuren suuri talo, jossa tuo ihminen on palvelijana elämänsä pitkän vuoden, kukin kohdallansa. Vaan kertahan se sekin vuosi köyriin päättyy ja itsekullekin pääsinkakku leivotaan», sanoi havunhakkaaja.
»Ja päästökirja annetaan», lisäsi Eenokki.
»Joo. Mutta sehän tuo olisi ylen hyvä, että erotessa näistä maallisista palveluspaikoista olisi muassa virheettömät paperit uusille isännille uusiin palveluspaikkoihin. Sillä onpa tämä ajallinen elämä toisekseen kuin suuri pestuupäivä vielä pitempiä sitoumuksia varten. Ja sehän siinä olisi tärkeintä — niitä kun sielläkin lie useampiakin ottajia — että kenelle tuon mullikkansa ikuiseksi myöpi.»
»Sehän siinä taitaisi tähdellisintä olla», myönsi Eenokki.
»Taitaa Eenokilla olla jo varmuus siitä, kummalta isännältä pitkän pestin ottaa?»
»Hmm…!» mörähti Eenokki vastaukseksi.
»Taloisiahan nuo lienevät taloja kumpikin ja palvelusajan pituus sama, niin että siinä kohdin ovat yhdenveroisia. Mutta palkanmaksu tuo lie hyvinkin erilainen. Rikas mies ei saanut vesipisaraa kielensä kostukkeeksi — siellä, missä oli.»
»Sitä on näin Mattiin päästyä taas talven selkä taittumassa, koska näkyy jo rikka rupeavan hankeen sijaansa syömään», käänsi Eenokki puheen toisaalle ja kävellä köpitti keppineen kamariinsa.
Matinpäiviltä Eenokin voimat alkoivat riutua hiljaa ja huomaamatta kuin auringon paisteessa keväinen jää. Hän ei enää omin apuinsa kyennyt käymään ulkona. Isäntä palkkasi hänen hoitajakseen erään vanhan, uskovaisen sekaisen ja hiukan hassahtavan mummon, kun ei millään mahdilla saanut ketään muuta suostumaan tähän toimeen.
Mummo toi mukanaan vesiharmaan kissansa ja vihreäksi maalatun rukkinsa kamariin.
On muuan kevättalven ilta. Mummon kehrätä hyrrätessä tappuroita loimottavan takkavalkean ääressä tuntui Eenokin olo sängyssä loikoessaan, istuksiessaan ja tupakoidessaan rattoisammalta kuin koskaan ennen. Kehräävää ja kynsin kouristelevaa kissaa sylissänsä hyväillessään kuin pientä lastansa hän, elämänsä yksinäisenä elellyt, sai kerran ennen kuolemaansa ilon kuvitella itsensä perheelliseksi mieheksi. Kaksin verroin rattoisammalta olisi olo tuntunut, jos mummon asemesta rukkia polkemassa olisi ollut Ievastiina-vainaja. Mutta hyvä näinkin.
Myöhemmin illalla puitten uunissa hiilille palettua mummo nosti paistinpannun tulelle, kiehautti veteen sipultamansa kovat leipäpalaset taikinapehmeiksi ja pani sekaan suolaa ja suuren kokkareen voita. Näin valmistamansa leipäressu oli molempien hampaattomien vanhusten herkkuruokaa. Talon kyökistä olisi kyllä annettu valmistakin ruokaa, mutta Eenokin mielestä oli näin mukavampi.
Iltasen jälkeen mummo kitupiikin pöydällä palaessa ja Eenokin sängyssään kädet ristissä kuunnellessa luki kuin ruokasiunaukseksi lyhyen kappaleen »Vissein Syntein Päällekarkauxista.»
»Toisenansa me myös löydämme lähteen tähän itse ruumiin konstitutionissa eli rakennuxessa, ja veren, taikka sisällisten märkyytten laadussa ja muodosa. Ihmiset, joilla on hyvä terveys ja terve vatza, joka myös vaatii väkevintä ruokaa, he vaivatan enämmin näljältä ja janolta, kuin muut, jotka ovat toisenkaltaiset. Tästä tule kansz, että he kiusatan enämmin ylällisyydeltä, menevät myös niin kauvas, että muut taitavat sitä imehdellä.»
Vanhusten vihdoin kallistuessa kumpikin vuoteelleen alkoi sirkka lämpimän uunin raossa laulaa tuttua säveltänsä.
* * * * *
Usein isäntä itsekin pistäytyi Eenokkia katsomassa. Hän oli täysin vakuutettu siitä että sedän päivät ovat pian luetut, mutta tämän rahojen suhteen hän oli jonkun verran levoton. Ei siksi, että hän olisi epäillyt niiden olemassa-oloa, mutta ovatko rahat ajan tullen löydettävissä, se pyrki huolestuttamaan varsinkin kun setä varovaisena miehenä ei suostunut antamaan edes pienintä vihjausta niiden kätköpaikasta. Isännän oli pakko tyytyä vain siihen tiedonantoon, että rahoja on ja että ne ovat luotettavassa säilössä.
Eenokin sisäisessä elämässä hänen viimeisinä aikonaan ei tapahtunut mitään huomattavaa muutosta. Hän oli mielestään hoitanut kunnialla ajallisen leiviskänsä, ja tulevaisuudelta hän ei muuta pyytänyt kuin sen, että muistonsa eläisi maailmassa. Kun tämä hänen viimeinen ja ainoa toivomuksensa näytti toteutuvan yli odotusten, saattoi hän vartoa lähtöänsä rauhallisin mielin.
Kun kuolema vihdoin heinäkuun lopulla seitsemän unikeon päivänä saapui, lausui hän kuitenkin viimeisiksi sanoikseen — ehkä hourien, ehkä kirkastunein ymmärryksin:
»Painaa — painaa… kivi painaa raskaana — rintaa… Ottakaa se pois…»
* * * * *
Viinamäen talossa alkoi puuha ja kiire. Isäntä ensi työkseen ajoi kaupunkiin ostamaan setä-vainajalle arkkua ja samalla hautajaistarpeita. Aikaisemmin tilaamansa hautakiven hän oli jo talvikelissä kuljetuttani kirkolle kaikessa hiljaisuudessa.
Kun lämpimänä kesäsydännä ei käynyt päinsä säilyttää vainajaa kotona hautajaisiin asti, vietiin se kirkolle viileään ruumishuoneeseen. Paikkakunnan tapana oli kyllä viedä ruumiit näin kuuman aikana heti hautaan ja käydä myöhemmin vain valekoulu. Mutta kun Eenokin vaatetettu arkku oli niin kaunis, että kävi sääliksi mullata sitä ensinkään maan poveen, tahtoi isäntä, että koko hautajaisyleisö saisi sen nähdä. Mahdollisten epäilysten välttämiseksi hän samalla tahtoi osoittaa täyttäneensä testamentin määräykset täsmälleen tässäkin kohdin.
Lähinnä tehtävänä tämän jälkeen oli hautajaisvieraitten kutsuminen. Pitäjän säätyhenkilöille: papeille, lukkarille ja nimismiehelle isäntä kirjoitti kutsukirjeet, käyttäen ohjeena jolloinkin saamaansa painettua hautajaiskutsua:
»Pyytän Teitä ystävällisesti saattamaan korkiasti rakastettua
Setä-vainajaani
Eenokki Aataminpoikaa
hänen viimeiseen leposijaansa N:n hautausmaalle sunnuntaina elokuun 13 päivänä 18.. kello 9 aamulla ja jumalanpalveluksen jälkeen saapumaan suruhuoneeseen Honkavaaran Viinamäen taloon viettämään rakkaan poismenneen muistoa.
Kunnioituksella
Kaarle Hesekielinpoika Kotka.
Herrastuomari.»
Omalla kylällä kulkivat isäntä ja Esteri kumpikin tahollansa talosta taloon, töllistä tölliin surullisesti hautajaisiin kutsumassa. Lukuunottamatta patruuna Parrulaa tyttärineen ei ketään unohdettu. Testamentissa mainituille köyhille sukulaisille isäntä toimitti riittävän määrän rahaa hautajaispuvun ja kenkien laittamista varten.
Talossa pestiin huoneita, teurastettiin, leivottiin, paistettiin, pantiin olutta. Kylältä lainattiin omien lisäksi suuria kahvipannuja, kahvikuppeja, lautasia, veitsiä, haarukoita. Sekaannusten estämiseksi oli etenkin porsliiniastioiden pohjaan alapuolelle kaiverrettu omistajan puumerkki, joten aivan kuin lampaitten korvissa oli kullakin oma merkkinsä leikattuna.
Niistä perheistä, joista aiottiin pitoihin tulla, kuljetettiin taloon hautajaispäivän edellisenä lauantaina maitoa niin mahdottomat määrät, että piti kylältä lainata astioita sen säilyttämistä varten.
Kaikki viittasi siihen, että Viinamäkeen on tulossa paikkakunnalla ennen kuulumattoman suuremmoiset pidot, ja jännityksellä niitä odotettiin.