XIV.
Kaunis on paareilla kellotapulin kupeella Eenokin arkku. Se on värilleen musta, päissä pienet hopearistit, nimikilpi ja kannen kahden puolen metalliset, hopeanväriset palmunlehdet. Kannen reunoista riippuu musta hetulelaitainen koristevaate, jota vieno aamutuuli hiljaa häilyttelee — ainoa elonmerkki tuossa muuten elottomassa ryhmässä.
»Kaunis on arkku, niinkuin sopiikin olla suuren rikkaan», huomauttaa muuan saattajista.
»Somapa siinä on levähtää väsyneen», lisää toinen.
»Kun muistelen vainajaa pukinnahkaisine turkkeineen ja maanpäällisine makuusijoineen, niin tuntuu minusta katsellessani tuota arkkua, kuin Eenokki olisi tieten tahtoen joutunut vieraalle vuoteelle lepäämään ikuista untansa», lausuu kolmas eroavan mielipiteensä.
Katseltuaan ja ihmeteltyään arkkua tarpeekseen saattajat ryhmittyivät eri joukkoihin ja pappeja odotellessaan keskustelivat aivan arkiasioista, onnellisesti päättyneestä heinänteosta, alkavasta elonleikkuusta, kalansaaliista y.m., ikäänkuin siten karkoittaakseen sitä hieman painostavaa ajatusta, joka tilaisuuden aiheuttamana pyrki väkisinkin varsinkin vanhemman väen mieltä raskauttamaan: milloin on minun vuoroni olla siinä sijassa kuin Eenokin nyt?
Muutamia mustapukuisia, silkkipäisiä naisia lähti aikansa kuluksi hautuumaalle vainajien leposijoja katselemaan, keskustellen havainnoistaan hiljaa, melkein kuiskaten.
»Kuinka hyvin ne sopivatkaan nuo ristinkukkaset Kantolan Liisa-muorinkin haudan katteeksi. Sillä ristiähän se oli Liisankin elämä ja itkua, eikä mitään muuta.»
»Vaikka ei suinkaan köyhyyttä ollut eikä leivän puutetta.»
»Parastapa kuitenkin puuttui, kun rakkautta puuttui. Kylmä ja kova oli mies Liisa-muorin kupeella, kylmiä ja kovia olivat lastensa sydämet.»
»Vaan katsokaapas tätä!»
»Lukkarin Eveliina-neiti se siinä nukkuu liljain ja ruusujen alla. Pois nukkui tyttö siinä kun juuri piti morsiusruunu päähän painottaman. Vaan hyvänpä valitsi osan Eveliina.»
»Voi, kuinka hyvän valitsikin. Toinen on nyt päässä morsiusruunu ja hääpuku toinen.»
Naiset kulkivat jonkun matkaa eteenpäin. <
»Onpas tuohon tien poskeen ilmestynyt uusi kivi sitten viime näkemän», huomautti muuan.
»Niinpähän näkyy ilmautuneen. Ja niin on kivi valkoinen kuin lumi, että sulavan luulisi. Eikö siihen olekin rasvaa pinnalle kihonnut — oikein pitää sormella koettaa.»
»Kukahan levännee tuonkin alla… Miten siinä kiven kupeessa lukeekaan kultaisin kirjaimin?»
Vaimojen koettaessa tavailla ruotsinkielistä kirjoitusta osui hautuumaalla kävelyllä oleva nimismiehen rouva heidän avuksensa, selittäen kirjoituksen myös suomeksi.
»Här hvilar
Tingskrifvaren
Gustaf Tikander
Född den 26 april år 18.. — Död den
5 oktober år 18..
De, som med tårar så, skola med fröjd uppskära. Ps. 126: 5.»
»Ilolla niittävät — hm!… Kyllä herrassöötinkikin taisi kyynelillä kylvää, millä sitten niittäneekin.»
»Kukahan lie patsaan pystyttänyt, ja mistä lie löydetty noin suuri möhkäle ukonkiveä?»
»Se on marmoria», sanoi nimismiehen rouva. »Ja patruuna Parrula on patsaan pystyttänyt.»
»Patruunanko lie istuttamia nuo ruusutkin?»
»Ne ovat Patruunan Anna-neidin ja Viinamäen tyttären yhteisesti istuttamia», tiesi rouva.
»Vai niin, vai niin — hm!… Onhan tuo hyvä, että on niitä, jotka häntäkin muistelevat — onnetonta.»
Muuan seurassa ollut vanha mummo tällaisen myötätunnon ilmauksen liikuttamana irroitti nenäliinan virsikirjansa ympäriltä ja silmiään pyyhiskellen sanoi:
»Onnetonta?… Kukapa käynee täällä toisen tuomariksi. Kukapa tiennee, millaiset ruusut kullekin kukkivat — tuolla.»
Yhtäkkiä pamahti tapulin tornista kirkonkellon läppäys. Miehet kohottivat hiukan hattuansa ja naiset niiasivat malmin huomentervehdykseen. Pian tämän jälkeen ilmautui hautuumaan portille lukkari ja kaksi pappia. Virren värssyn kajahdettua ja sitä paljain päin kuunneltua kantajat nostivat ruumispaaren olkapäilleen, ja musta saattue alkoi kellojen pauhatessa hiljalleen kulkea hautaa kohti.
Rovasti itse siunasi ruumiin ja piti pitkän hautauspuheen. Ollen tietoinen Eenokin rikkaudesta hän oli puheensa aiheeksi valinnut raamatun lauseen: »Jotka toimellisesti vaeltaneet ovat, tulevat rauhaan ja lepäävät kammioissansa.»
* * * * *
Vaikka Eenokin haudalle kutsuttujen suureen lukumäärään verraten oli tullut vähän väkeä, niin sitä runsaammin sitä kertyi sunnuntain iltapäivällä hautajaistaloon.
Tuvan perällä oli valkeilla liinoilla katettu, seinästä seinään ulottuva pöytärivi ruokia kukkuroillaan. Ensimäiseen pöytään istuivat rovasti rouvineen ja muut pitoihin tulleet säätyhenkilöt sekä arvokkaimmat talolliset. Seuraavassa pöydässä istui köyhempää talollisväkeä ja varakkaimpia torppareita, sitten pikku torppareita ja mäkitupalaisia. Viimeinen pöytäkunta oli sekalaista joukkoa, itsellisiä, palvelusväkeä ja kaikenmoista Kaisan Kallea ja Matin Maijaa. Kukaan ei ollut tällaista asteettain alenevaa arvojärjestystä määrännyt, se muodostui kuin itsestään.
Viimeisessä pöydässä ensi työksi pantiin haarukat halveksien syrjään ja käytettiin luojan luomaa viisipiikkistä. Moni miehistä antoi pöytäveitsen mennä samaa tietä ja vetäisi tupestaan sijaan oman »sivurautansa».
Mikkos-Otto ja naapurinsa Lassin Leena osuivat vierekkäin istumaan karsinan puolelle pöydän latvapäähän, joka oli sikäli epäkiitollinen paikka, että tarjoiltavat lämpimät ruuat ehtivät sinne vasta viimeiseksi.
»Kuunteleppas tarkkaan!» huomautti Otto naapurilleen.
Eri tahoilta pöydän ympäriltä kuului silloin tällöin pitkä naukuva ääni.
»Hyvänen aika!… niinkuin olisi kilollaan oleva kissaparvi tuolla pöydän alla mauruamassa», liioitteli Liisa.
»Eikä sitä kaikesti tiedä, naukuuko oma maha vai toisen… Milloin se
Leena on viimeksi syönyt?»
»Sitten eilisillan en ole leivän murenta suuhuni pannut. Mutta täällä on monta, jotka näitä pitoja odotellessaan ovat paastonneet pitemmänkin ajan.»
»Kai se jo leipä Leenallekin maistuu?»
»Nälkä on, että näköä haittaa. En luullut näin myöhään menevän. Onkos tämä enää mikään päivällisaika — kello kahdeksan. Se tämä köyhä ja huono jätetään aina viimeiseksi, niinkuin nyt näissä hautajaisissakin: sait odottaa ja odottaa vesi kielellä, sydän kurkussa, että liikeneekö sitä enää viimeisille mitään. Mutta näkyypä tätä töskää riittävän.»
»Näkyy riittävän. Ja nyt sitä syödäänkin, Leena, syödään niin, että napa tirisee», sanoi Otto.
Ruokalajien väliajoilla tarjottiin vieraille viinaa. Ryyppyjen jakajina esiintyi kaksi paria mieshenkilöitä, kumpikin pari tarjoten eri puolille pöytää. Toisella tarjoojaparin miehistä oli lautasella pikari, jonka toinen täytti kädessään olevasta pullosta.
Puurokupit lähtivät vuorollaan kulkemaan pöydän molemmin puolin karsinaa kohti ja sikäli kun välillä tyhjenivät, vaihdettiin ne uusiin. Mikkos-Oton mätettyä lautaselleen puuroannoksensa sanoi Leena leikkisästi:
»Kun nyt tuonkin pistät makoosi, niin saadaan tehdä revenneestä kiitos.»
»Niinpä tuo on tulista, että kita tahtoo palaa», sanoi Otto ahmien suuhunsa kuumaa puuroa, kun ei malttanut odottaa maitoa, jota entisen loputtua ei oltu vielä ehditty tuoda pöytään.
»Onhan pohjatuuli nenäsi alla — puhalla, tai pane tuosta nekasta joukkoon räämiä, niinkuin minä», neuvoi Leena.
Oton vilkaistua naapurinsa lautaselle hän veti suunsa leveään hymyyn.
»Jo nyt, Leena rukka, taisit tehdä sian ruokaa, kun kaasit lihankastiketta puuroosi.»
»Niinpä pirhana ollen taisin tehdäkin», sanoi Leena hiukan häpeissään maistettuaan puuroansa. »Miten minä nyt noin erehdyin.»
»Kaikkiruokainenhan se on köyhän lapsi», pilkkaili Otto.
Ilkeämättä jättää puuroa lautaselleen Leena koetti nieleskellä, vaikka hyvin vastenmielisesti. Oton nuoltua lusikkansa puhtaaksi hän puuron ja naapurinsa loukkauksen katkeroittamatta yritti kostaa.
»Mitä törkyä noissa suupielissäsi on?» pisti Leena paremman puutteessa.
»Sitä veräjässä, mitä veräjästä viedään», vastasi Otto rauhallisesti ja pyyhkäisi takkinsa hihalla huuliansa.
Kun useat ymmärtämättömät aterian alkupuolella olivat täyttäneet vatsansa yli tarpeen, joutuivat he myöhemmin ristiriitaisten tunteitten valtaan: ruuat yhä paranivat, mutta luonto ei enää ottanut vastaan. Korvatakseen edes jonkun verran tappiotaan he kaikessa hiljaisuudessa koettivat tunkea poveensa ja taskuihinsa sellaisia ruokia, joita oli mahdollista säilyttää.
Jälkiruuan vihdoin ehdittyä Leenan ja Mikkos-Oton eteen sanoi viime mainittu omana ja epäilemättä monen muun mielipiteenä:
»Se nyt on liika herkku kuin Suutari-Heikin akka.»
Aterian päätyttyä vieraat kädet ristissä täyteläinen vatsojen päällä katsoa toljottivat pöytään raukein katsein. Äskeisten naukuvien äänien sijasta kuului nyt silloin tällöin voimakas röyhtäisy.
Hienossa hiprakassa oleva virren veisaaja nousi seisaalle ja virallisesti ryäistyään alkoi laulaa pitkäveteisellä nuotilla:
»Mix en siis Simeonin kans'
Täält' lähtis' rauhallisest'?
Eroten poijes kokonans'
Ajasta vieskollisest',
Heikosta ruumiin majasta,
Ja maailmasta pahasta,
Kuin petoxell' on täytett'.»
Köyhän kansan tuvassa aterioidessa rovasti hautajaisiin tulleitten herrasmiesten ja arvokkaimpien isäntien kera istui vieraskamarissa haastellen. Illemmalla isäntä toimitti pöytään kahvia ja viinapullon. Ikäänkuin ei olisi huomaavinaan, mistä on kysymys, täsmällisen harkitusta puhetavastaan tunnettu rovasti sanoi kappalaiselle:
»Kyösti, laita kuppiini sokeria — neljä palaa.»
Kappalainen tuntien esimiehensä tavat laittoi kuppiin paitsi sokeria
myöskin viinaa, rovastin kääntäessä siksi aikaa katseensa toisaalle.
Maistettuaan seosta rovasti oli katsovinaan nuhtelevasti kappalaiseen.
Sanoi sitten kuitenkin kuin anteeksi antaen:
»No, kyllähän tämäkin passaa.»
Illan kuluessa naukkailtuaan siihen määrin, että miesten kasvoille alkoi nousta hieno punerrus, rovastin rouva, joka viereisessä kamarissa naisväen seurassa istuen oli kasvavalla levottomuudella seurannut yhä uusien ja uusien puolikuppisten tyhjenemistä, ei malttanut enää pysyä paikallaan, vaan meni miesten puolelle ja lausumatta mitään katsoi rovastia varoittavasti silmiin, niinkuin: pappa ei ota nyt enää.
Tunnetusti tohvelin alla oleva rovasti, katsoen tällä kertaa ryyppyjen rohkaisemana moisen sekaantumisen vaimonsa puolelta miesarvoansa loukkaavaksi, lausui hitaasti, arvokkaalla äänellä:
»Onko sinulla minulle jotakin asiaa — vai lemmestäsikö olet tullut haastelemaan?»
Vieraitten takia nostamatta melua rouva poistui naisväen puolelle. Mutta huomattuaan naukkailemisen varoituksesta huolimatta yhä vain jatkuvan hän tuli kamariin uudelleen ja sanoi äänellä, jossa ei tuntunut olevan tinkimisen varaa:
»Pappa, nyt lähdetään!»
Noustuaan seisaalle ja kumarrettuaan tovereilleen hyvästiksi rovasti suurin liikkein tarjosi käsivartensa rouvalleen ja alistuen ylivoiman edessä sanoi juhlallisesti:
»Lähtekäämme siis.»
Rouva käsikoukussa rovasti poistui portaitten edessä odottavien vaunujensa luokse kävellen korkeittain kuin kukko tappuroissa. Kauniina kesäiltana katsellen sinistä taivasta ja kukoistavaa luontoa sanoi rovasti lähtöänsä katsomaan tulleille hautajaisvieraille:
»Ihmisen on niin hyvä olla, kun on jumalanpelko ja isänmaanrakkaus.»
Vaunut lähtivät vierimään kirkolle päin. Pian sen jälkeen lähtivät muutkin vieraat, osan heistä palattua vielä seuraavinakin päivinä hautajaisia jatkamaan.