XV.
Kaunis syyskesän päivä.
Viinamäen pihamaalla on väkeä vielä enemmän kuin joku aika sitten Eenokki-vainajan hautajaisissa. Tällä kertaa oli väkijoukon koonnut taloon vastustamaton uteliaisuus, sillä tänään oli määrä pitää Eenokki-vainajan jälkeen kalunkirjoitus, pesänselvitys ja huutokauppa. Ihmiset tahtoivat kerran nähdä sisältäkin nuo kaksi lukittua »pesää», joita he elämänsä iän olivat vain ulkoa katselleet ja kammoen väitelleet pimeänaikoina.
Viinamäen isäntä testamentin toimeenpanijana piti tilaisuuden niin tärkeänä ja laadultaan erikoisena, että hän kirjoitusmieheksi oli pyytänyt kaupungin etevimmän ja kalleimman lakimiehen, joka — pahasti suomea murtava mies — oli tuomari ja molempien oikeuksien kandidaatti. Kaikkien mahdollisuuksien varalta hän oli sitäpaitsi hommannut kaupungista virkapukuisen sapeliniekka poliisin.
Toimituksen aluksi tuomari luki testamentin, jonka jälkeen hän yleisön puoleen kääntyen kysyi, olivatko testamentin määräykset heidän mielestään tulleet täytetyiksi.
»Jo toki», kuului ääni joukosta. »Niin ylpeitä ja ruokaisia maahanpanijaisia ei ole tässä Honkavaaran lahkokunnassa ennen nähty.»
»Ja tokko tultanee näkemäänkään», lisäsi toinen.
»Sai siinä kerran tuo köyhäkin mauruavan makonsa täyteen.»
»Makonsa ja päänsä. Viinakultaakin sitä piti vuotaa kuin rieskaa ja hunajaa ennen Kaanaanmaalla.»
»Kiitos ja kunnia vain Eenokki-vainaalle, jotta köyhääkin muisti.»
»Omaahan tässä onkin näemmä syöty ja juotu», murisi joku köyhistä perillisistä, ikäänkuin olisi nyt vasta saanut silmänsä auki.
»Omaa, omaa», yhtyi valitukseen toinen. Omasta pörssistä ne vaatteet ja kengätkin lopulta nyhdetään, vaikka tätä herrastuomaria, hyväkkään peijoonia, on vedet silmissä kiitetty ja kosteltu ja oikein Jumalaa hänen sielunsa puolesta rukoiltu — lahjoittajan muka.»
»Liekkö tuo Eenokki-vainaan tekemä koko paperi. Onko siinä edes sen omaa puumerkkiä?»
»Mene tiedä… Vaan mikäs oli saadessa puumerkki, höperön äijän.»
Testamentin toimeenpanija käveli kiivaasti tuomarin luokse ja kuiskasi jotakin hänelle.
»Kun veerasmeehiltä todistetaan, että Enok Adamsson on tehnyt testamäntti vapa tahto», sanoi tuomari, »niin, ja kun veelä todistetaan, että Enok Adamsson on, kun hän ilmoittaa hänen viimene tahto, ollu täysi ja terve ymmärrys, niin on testamäntti lainmakti. Mut mine ei kysy, onko testamäntti lainmakti, van mine kysy, onko testamäntti edesseisoja ulostoimittannu nin, kun testamäntti sisälläpitä… Onko monument — mine meina hautakivi — ulos toimittannu niin, kun testamäntti sisälläpitää?»
»Jo toki», kuului taas ääni joukosta. »Mokomaa patsasta ei ole toista tämän meidän seurakunnan hautuumaalla. Itsensä kirkkoherra-vainaankin patsas tämän rinnalla on ilmanaikojaan kuin vuoden vanha riien syömä äpärä tuon Korpeis-Taavetin rinnalla. Kovaa siinä pitää senkin tuomiopasuunan törähtää, ennenkun se järkäle ottaa äänen mahdilla siirtyäkseen Eenokin rinnan päältä viimeissä päivänä.»
Kun vainajan pihanpääkamarissa olevat rihkamat oli myöty, siirryttiin aitan luokse.
»Avatka ovi!» kehoitti tuomari.
Kun avaimia ei mistään löydetty, täytyi kirveen ja rautakangen avulla murtaa ovi auki.
Ensimäisenä kurkisti tuomari ovenraosta sisään, mutta nykäisi pian päänsä ulos kuin tulesta.
»Djekel!.. — satanstyg!» kiljui hän, pusersi molemmin käsin otsaansa ja hyppi toisella jalallaan kuin kurki.
»Mikäs herrassöötinkiä tanssittaa?» rohkeni joku kysyä.
»Mikä tanssittaa häradsöödningi — katto!»
Tuomari otti käden otsaltaan.
»Onpa — onpa helvetinmoinen pahkakuppi herrassöötingin otsassa — ampiaisen töitä.»
»Ampiaine?… Mine ei tiedä mike se on, mut se poltta kun helvetetuli», sanoi tuomari ja pusertaen tuskaisena otsaansa käveli kiivaasti edestakaisin aitan edessä.
»Täällä maalla, ei ole mitä lääke?»
»Ei oo muuta kuin piipunihveä.»
»Piipunihve?»
Mies kaivoi tupakkakukkaronsa neulalla kokkareen mainitsemaansa lääkettä ja ojensi tuomarille.
»Tätä kun olisi hivauttaa äkämän päälle niin…»
»Mene helvete äkämä!» kiljui tuomari ja teki molemmin käsin kiivaan, torjuvan liikkeen mieheen päin.
»Jos mine saa yks puhdas tyygi ja kylmä vesi, nin mine laitta panda otsa päälle, ja kun mine tule kaupungi, nin mine mene leekari.»
Joku odotukseen kyllästynyt tyrkkäsi aitan oven selkiselälleen, jolloin kokonainen ampiaispilvi teki äkillisen uloshyökkäyksen, mikä vaikutti väkijoukossa oikean pakokauhun. Yksi ja toinen piteli noituen kuhmuista otsaansa. Ampiaiset peräytyivät kuitenkin pian linnoitukseensa, mutta karkotetut jäivät neuvottomina seisomaan varustuksen eteen kunnioittavan välimatkan päähän.
»Mitä nyt neuvoksi otetaan?» arveli joku.
»Tjah!… Mine ei tiedä, mut mine ei pistä pää sinne toinen kertta», vakuutti tuomari.
»Lieneehän noita maailmassa muitakin yksiarvoisia», pisti muuan koiranleuka tuomaria tarkoittaen. »Vaan eiköhän tuo kuuluisi oikeastaan tämän järjestyksenvalvojan velvollisuuksiin ottaa rauhanhäiritsijät vangiksi ja saattaa syyllisimmät lailliseen edesvastuuseen. Ei tuo ole esivalta ennen miekkaa turhaan kantanut — mitenkään nyt käynee.»
»Sille, joka häiritsee virkamiestä toimessaan, koituu ankara rangaistus», säesti toinen.
»Tuohan se täällä Korpeis-Taavetti hölpöttää, jotta hän sitä on semmoinen mies, joka uskaltaa mennä aittaan, kun pahan päänsä päälleen ottaa, kunhan ei järin piruja oo.»
»Ne ole pahempi kun piru!… Kuinka hän uskaltta?» kysyi tuomari.
»Hän kuuluu tietävän ne ampiaisen sanat. Eikähän siinä oikeastaan sen kummempaa temppua ole, kunhan ei näytä ampiaiselle hampaitaan.»
»No mene koittaa», kehoitti tuomari.
Korpeis-Taavetti astui ovea kohti, huulet tiukasti yhteen puristettuina ja kasvoilla päättävä ilme. Mutta samassa kuului joukosta varoittava ääni:
»Taavetti, älähän mää!… Ei ne näet kaikki lentelijät ampiaisia oo.»
»No mite ne on?» kysyi tuomari.
»Se vanha kehno voipi itsensä yhdeksikin haahmoitella — vaikka valkeuden enkeliksi.»
Taavetti oli voitettu ja hän peräytyi kalveten takaisin.
Pidettiin uusi sotaneuvottelu, mutta mitään pätevää taistelusuunnitelmaa ei keksitty.
Vihdoin kuului joukosta pelastava ääni:
»On tuo vähän häpeällistä tälle luomisen herralle alistua niin vaan alamaistensa holhouden alaisiksi. Minä olen vain oppimaton maamoukka, mutta rohkenen ehdottaa, että joku miehinen mies peittäisi vaatteella naamarustinkinsa ja kätensä ja kantaisi aitan lattialle litteän paaden. Sen päälle tuotaisiin tuolta karjatarhasta kuivaa suoturvetta, joka sytytettäisiin kytemään. Niinikään olisi ulkopuolelle ympäri aittaa sytytettävä toisia suoturpeita. Sittenpähän nähtänee, minkä äjäkän tuo antanee… Olen puhunut.»
Ehdotus osoittautui käytännössä erinomaiseksi: ampiaiset olivat kuin pois pyyhkäistyt. Ainoastaan silloin tällöin pistäysi joku yksityinen vakoilija tutkimassa asiaintilaa mahdollisesti hyvinkin lähellä piileskelevästä vihollisleiristä.
Tuomari istui papereineen ulkona pienen pöydän ääressä, ja aitasta savun seasta kuului isännän valitsemien luotettavien arviomiesten tukahtuneita huutoja kuin manalasta.
»Yksi nelikko hienonnettua kessutupakkaa.»
»Jaha — yks hieno kessutupakka», toisti tuomari tavaran nimen, ennenkun kirjoitti sen huutokauppakirjaansa.
Ulos tuotua tupakka samoinkuin muutkin tavarat tutkittiin tarkoin ennen myömistä, ettei meneteltäisi tavaroihin mahdollisesti kätkettyjä rahoja. Koko huutokauppa muodostuikin oikeastaan vain jännittäväksi, tuntemattomassa kätkössä olevien rahojen etsinnäksi.
»Viisi ja puoli paria vanhoja kenkäronttosia», kuului taas savun seasta arviomiesten huutoja.
»Tervaa — noin puoli nelikkoa.»
»Kaksi paria puisia ryynikiviä.»
»Yksi siankaukalo.»
»Saavillinen homehtuneita leipäpalasia.»
»Kolme kuollutta rottaa.»
»Ja eläviä rottia niin paljon, että ovat silmät päästä repiä.»
Kun aliaitassa olevat tavarat tulivat myödyksi, oli pyrittävä ylikertaan. Mutta pääsy sinne oli hyvin vaikea. Ensin oli murrettava auki rakennuksen sivuseinällä oleva ulko-ovi, josta tultiin jonkunlaiseen eteisen tapaiseen. Siitä johtavien portaitten yläpäässä oli toinen niinikään kaksinkertaisella lukolla varustettu ovi, joka johti aitan eteiseen. Tämän oven eteen eteisen puolelle oli laitettu niin taidokkaasti viritetty ansa, että kun varas murrettuaan oven auki astuisi yön pimeydessä kynnyksen yli, hän laukaisisi loukun ja aavistamattaan saisi korkealta putoavan paksun hirren pääkuoreensa. Näin päivän-aikaan sadin onneksi huomattiin ajoissa ja siten voitiin välttää uhkaava vaara.
Itse aittaan näytti olevan mahdoton päästä, jollei ovea kokonaan rikottaisi, syystä että sen eteen sisäpuolelle oli käsittämättömällä tavalla saatu salpa asetetuksi. Ennenkun ovi ehdittiin rikkoa, huomasi joku sattumalta lyhyen nuoranpään pistävän esiin seinähirteen kaivetusta reiästä ylhäällä katonrajassa. Nuorasta vedettyä kohosi salpa oven edestä, ja tie kaikkein pyhimpään oli vapaa.
Ylemmän eteisen raudoitettu seinäluukku avautui kolisten, josta harvan lattian läpi yläkertaan tunkeutunut savu alkoi pursuta ulos kuin lämpiävän riihen ikkunasta. Arviomiehet huusivat nyt luukusta löytämänsä tavaran nimen.
»Yhdet koirannahkarukkaset.»
»Jaha, yks koirannahkarukkanen», toisti tuomari.
»Vanhat pukinnahkaiset puoliturkit.»
»Ansavirsut.»
»Tuohikontti.»
»Tuohituppi ja visapääpuukko.»
»Tulukset.»
»Lehmänkello.»
»No soitta sitä», pisti leikkiä totinen tuomarikin.
»Ei oo kieltä.»
»Mikä se lienee tuo?»
Luukusta lensi alas isonpuoleinen havaslankakerä, jonka kimppuun perilliset hyökkäsivät kuin sudet haaskalle. Tässä oli toki toivoa. Lankakerien sisällä ja muissa yhtä kummallisissa paikoissa ne Eenokin tapaiset rikkaat rahojansa säilyttivät, johtaakseen varkaat harhaan. Hätäisimmät perilliset ehdottivat, että viillettäisiin kerä auki terävällä veitsellä, mutta toiset eivät siihen suostuneet, peläten kalliin sisällön vahingoittuvan, minkä vuoksi lanka oli kerittävä toiselle kerälle.
Alkuperäisen kerän pienetessä pieneni perillisten toivo, ja kun lopuksi vierähti maahan ohut paperiin kääritty liuska, supistui se melkein olemattomiin. Välinpitämättömästi otti joku »pohjallisen» maasta.
»Vaimoihmisen potretti!»
»Annahan kun minäkin sihtaan.»
Kellastunut valokuva kulki kädestä käteen, ja sitä ihmeteltiin.
»Jo on kanalja korea — silmätkin lempeät kuin lampaalla.»
»Koreahan peto on. Näkee, ettei se ole tämän paikkaisia. Tuommoista kun saisi hivenenkin teiviä hatistaa, niin… Se onkin tuo akkaväki enemmän rumaa tässä meidän lahkokunnassa.»
»Ei tuo ole kuvankoreata ukkoväkikään», väittivät naiset. »Nenätkin kuin paloaatrat riihen seinää vasten pystyssä, ja alahuulet piipunperskaa täynnä törröttävät reuhallaan kuin vanhan konttivirsun kantapää.»
»Sydänkäpynsä se näkyy pitävän olla, itsekullakin, minkä Eenokki-vainaallakin, vaikkei hän tässä armonajassa ehtinytkään siihen avioliiton laituriin.»
»Mene tiedä, mihin olisi Eenokkikin ehtinyt, jos olisi elää saanut vielä toisenkin vuosisadan.»
»Eikö tuo mamselli liene posetiivinsoittajalta saatu, koska sen käärepaperi näkyy olevan onnenlehti», huomautti muuan mies, oikoen kellastunutta paperia kädessään.
»Lue se ääneen!» kehoitettiin usealta taholta.
Väkijoukon tarkkaavana kuunnellessa mies luki kuuluvalla äänellä:
»Planeta ilmoittaa, että Sinä tulet rakastetut yhteltä vagaalta ja helläsytämiseltä frökinäldä, mutta hänen kantzansa, joka Sinun sytämeltäsi rakastettu on, et Sinä tule Jumalalta yhtistetyxi. Sinä elät vanhaxi ja tulet sanken rikkakxi, mutta lapsiltasi Sinä et tule saaman iloa eli muuta tainkaldaista. Sinä tulet kärsimän paljo murhetta ja sanan riitoja yhteltä personaida. Karta häntä kuin koleria. Sinun tygönäsi löytän suuria etesottamisia, joilta Sinä vietellään tämän maailman mammonan perään, mutta Sinun toivosi ei tule tapahtumaan elämäsi aikana, ehkä se pätkäkin on, vaan Sinä saat perinvastoin paljo murheta ja huokauxia ja pään vaiva. Vasta elämäsi ehtola Sinun halusi täytetään. Sinä tulet ihmisildä sanken korkiasti kunnioitetuxi ja ylistetyxi. Sinun kuolemasi jälkeen itketään ja murehditan yhteltä Sinun omaiselda, mutta iloitan vierahan tygönä.»
»Anna se tänne!» sanoi isäntä ja tempaisten onnenlehden miehen kädestä tahtoi omin silmin nähdä viimeisen lauseen, jota lukiessaan hän oli niin hermostunut, että paperi hänen hyppysissään vapisi.
»Yhdet liivit», jatkui taas huutokauppa tämän keskeytyksen jälkeen.
»Kuuluneeko tuo tämä liivintaskussa mukana tullut hammas samaan kauppaan vai pitäneekö se panna eri huutoon?» kysyi liivien huutaja. »Näkyy olevankin oikein kolmijuurinen syömähammas, mutta on syrjästä hiukan madon kalvama.»
»Mitkä ne lienee nämä — en saa savussa selvää. Sen vain tuntee, jotta reikiä niissä on kuin seulan pohjassa», kuului taas ylhäältä, ja ojennettu käsi riiputti luukusta pinttynyttä vaatekappaletta kuin lippua.
»Nimettömät», lausui kainosti kaupunkilainen palvelusneiti, joka oli vapaaviikkoaan viettämässä maalla kotipuolessaan.
»No, eihän noita enää oikeastaan housuiksikaan voi sanoa», myönsivät hienompaan puhetapaan tottumattomat maalaiset.
»Syytäkää alas kaikki mokomat ryysyt, jos niitä siellä on enemmänkin. Myö koko roskan yhdessä joukossa tai kantaa tunkiolle», sanoi isäntä harmistuneena.
»Ei helkkarissa tunkiolle, vaatetavaraa», epäsivät köyhät huutajat.
Yhteen läjään koottuina kertyi ryysyjä aika kasa.
»Sekalaista vaatetavaraa! Mitä tarjotaan?» kysyi vasaramies.
»Viisi penniä!» möykkäsi joku.
»Viisi penniä ensimäinen — viisi pen…»
»Viisi lisää!»
»Kymmenen penniä ensimäinen, — kymmenen penniä toinen ja kymmenen…»
»Karsta, Karsta helposta menee hyvä tavara. Nosta hiidessä. Saathan noista paraimmista vielä takin hihanvuoria, taskua ja sen semmoista, kun peset ja silität», kiihoitti innokas vasaramies.
»Eipä noilla taida paljon virkaa olla», sanoi Karsta vaatekasaa penkoen. »Mutta olkoon nyt viisitoista penniä.»
»Viisitoista penniä ensimäinen – viisitoista penniä toinen ja Eikö kukaan nosta?… Vii-si-tois-ta- pen-niä – – – koll-mas!»
Vasara paukahti aitan, seinään, ja huone antoi ontosti kumahtavan äänen, ikäänkuin olisi itkenyt omaa tyhjyyttään.
»Eikö siellä ole enää mitään paperille pantavaa?» huusi isäntä itkunsekaisella äänellä arviomiehille.
»Savua on, että on tukehtua», kuului vastaus.
»Hm… Noita aarteitaankohan tuo Eenokki-vainaja lienee näin monien lukkojen ja telkien takana säilytellyt vai ampiaisia ja rottia?» huomautti joku irvihammas.
»Kettua se on siellä säilyttänyt», kivahti muuan perillisistä.
Kun molemmat aitat olivat tyhjennetyt, lähdettiin Möyrylään samaa polkua myöten, jota Eenokki-vainaja aikoinaan oli niin monta kertaa taivaltanut.
Kulkue oli kuin pitkä hautajaissaatto. Eellinnä käveli isäntä sangen murheellisen näköisenä, hänen jäljessään tuomari kirjoineen ja poliisi kalisevine sapeleineen. Sitten seurasivat köyhät, surevat omaiset ja jälkijoukkona muu yleisö, usean kasvoilla iloinen päivänpaiste ja huulilla hyvinkin kevyet sanansutkaukset. Pikkupojat olivat kiirehtineet edeltäpäin ottamaan joukkoa vastaan puukelloa soittaen, kuten hautajaissaattoa ainakin.
Avainten puutteessa piti täälläkin murtaa ovet auki. Arviomiehet menivät ensin alikertaan, huudellen siellä olevien tavaroiden nimiä.
»Paloaatra.»
»Oksakarhi.»
»Viitake ja sirppi.»
»Puuvartinen rautakoukku.»
Ylikerrassa, jonne sen jälkeen mentiin, oli kalustona jonkunlainen veistetyistä laudoista kyhätty sänky, rahi ja akkunan edessä pöytänä seinään kiinnitetty lauta, jolla oli tyhjä pullo ja sen vieressä alassuin korvaten, tuohentervalla paikattu kahvikuppi, tyhjä karamellipönttö ja repaleinen unikirja.
Lattia oli kauttaaltaan puunlastujen peitossa, ja eräässä nurkassa oli hyvin kummallinen laitos, josta aluksi ei ymmärretty, mikä se mahtoi olla. Kun kammista väänsi, pyöri yhtaikaa pieni tahko, kerinlaudat ja koukkulankakela. Ylempänä vaakasuorassa asennossa pyörivään puukehykseen oli kiinnitetty kaksitoista tervattua puuäijää, nähtävästi tarkoittaen kahtatoista apostolia, jotka alustallaan seisten kiitivät ympäri kuin piirileikkiä tanssien. Näiden yläpuolella oli ristiinnaulitsemista esittävä kuva, sotamiehellä keihäänä terävä naskali kädessä. Kaikkein ylinnä oli puinen linnun kuva, joka suojaten levitti tervatut siipensä koko laitoksen ylle, ollen niin taidokkaasti yhdistetty muuhun koneistoon, että lintu koneen käynnissä ollen hiukan räpytti toista siipeänsä.
»Tuo kuvatuskohan se on nyt se keksintö, josta vainaja testamentissaan mainitsee?» arveli joku yleisön joukosta.
»Se kait se lienee», sanoi isäntä ja antoi keksinnölle niin vihaisen potkun, että se yksin kappalein hajosi ympäri koppia ja muuan apostoli hypähti kattoon asti.
Tarkastamatta oli enää kellari. Kun sen ovi oli murrettu auki ja arviomiehet olivat tyystin tutkineet joka sopen, arveli muuan heistä, ikäänkuin koko toimituksen loppulausuntona:
»Tyhjää on.»
»Tyhjää on», vastasi autiossa kellarissa kumea kaiku, joka monen läsnäolijan mielestä »kuulosti hyvin Eenokki-vainaan ääneltä.»