XVI.
Räätäli Karstan tultua iltapäivällä huutokaupasta kotimökilleen hän nakkasi huutamansa vaatemytyn välinpitämättömästi, melkein halveksien tuvan nurkkaan ja vaipui ääneti miettimään sitä yhtä ainoaa asiaa, mitä paikkakunnan kaikissa tuvissa tänä iltana mietittiin ja aprikoitiin:
Missä ovat Eenokki-vainajan rahat?
Seuraavana päivänä Karstan maatessa sängyssään aamiaislepoansa pysähdytti muuan Viipurin puolen mies, rättiukko, nelipyöräiset vankkurinsa räätälin mökin eteen. Tupaan tultuaan iloinen veitikka lointeli:
»No, räätäil, a vieläk sie oot lotjallais? Nouse ylös kauppoi tekeen… On kivkuppii, säntii, savkukkoi, tinakukkoi, neuloi naskalei, viipurinrinkelii, vesrinkelii, sämpylöi, renikoi, orehtii, hokmannii, pirunpihkaa — a mitä vaan.»
»Eipä tässä satu olemaan liikoja rahoja», sanoi Karsta, nousten istualle sängyn laidalle.
»A mie näen ja arvaan sen. Mut eik sul o resui, räätäilmiehel?»
Karsta muisti Eenokki-vainajan huutokaupoista ostamansa rääsyt ja otti ne nurkasta esiin.
»Mitäs näistä annat?» kysyi räätäli.
»Hyhhyh!… Niis tuntuu olevan joukos kaikenmoist muutakin tavaraa», sanoi rättiukko, punniten vaatenippua kädessänsä. »A ota pois viipurinrinkel. Syöt sen, lihot — onkin naamais kuin Väinämön kannel.»
»Se on liian vähän», tinki Karsta.
»Vähän!… No mie paan silmäin kiin ja lupaan sul kaks. Toisen syöt itse, toisen annat mammalle, kullalleis.»
Kun Karsta vieläkään ei näyttänyt olevan halukas kaupantekoon, lisäsi kauppias:
»Jumalist, jos sie tahot tulisii hiilii kiireelleis, niin mie puren hammast ja lupaan sul kolme — ja saat viel kaks orehtii ja hokmanryypyn kaupanpäällisiks.»
Sitä mukaa kuin kauppias korotti tarjouksiapa kasvoi Karstan silmissä hänen omankin tavaransa arvo. Kun hänen köyhänä miehenä ei kannattanut herkutella vehnäsillä eikä tällä kertaa sattunut olemaan muunkaan tavaran tarvetta hän lopulta ei suostunut ensinkään kauppoihin.
»Oot sie, räätäil, kummallinen mies. A mitä noil resuil sit luulet tienaavais», sanoi kauppias hiukan harmistuneena. »Hyväst nyt sit kuitenkin.»
»Halleluijaa.»
Vaatekäärön tultua otetuksi nurkasta esiin sanoi räätäli kauppiaan mentyä vaimolleen:
»Otahan, Maijastiina, ja ratko paraista ryysyistä päärmeet auki; huuhtaset sitten ja silität, niin ehkäpä noista vielä jotakin saa.»
Maijastiinan valikoitua ehjimmät alushousut ja -ratkottua kauluksen päärmettä jonkun verran auki, putosi sieltä hänen helmaansa kiinteäksi torveksi kierretty paperipala.
»Mikäs käämi sieltä päärmeen sisästä tipahti?» ihmetteli Maijastiina.
»Mikä käämi?» kysyi Karsta ja katsoi pöydän päästä silmälasiensa yli vaimoonsa.
»Tulehan katsomaan.»
Räätälin kierrettyä kääreen auki hän jäi sanattomana tuijottamaan paperiin, ikäänkuin ei olisi uskonut silmiänsä, ja hänen kätensä vapisivat samoin kuin Eenokki-vainajan aikoinaan samanlaisissa tilanteissa.
»Satamarkkanen!» huudahti räätäli.
»Herra Jumala!» säesti vaimo.
Karsta laski setelin pöydälle, vilkaisi hätäisesti akkunasta ulos, sulki oven hakaan ja avasi lattialuukun, voidakseen hädän tullen työntää vaatteet sillan alle piiloon.
Kuumeisella kiireellä molemmat vanhat ratkoivat päärmeitä ja paikkoja auki, löytäen setelin toisensa jälkeen, joita kaikkein huonoimmissa rääsyissä oli enimmän. Kun työ viimein tuli tehdyksi, kokosi Karsta rahat, meni ulos ja kätki ne jonnekin.
Jonkun ajan päästä palattuaan tupaan hyvin kiihtyneen näköisenä räätäli istui jälleen pöydän päähän ja alkoi jatkaa keskeytynyttä työtänsä, heittäen silloin tällöin aran, tutkivan katseen Maijastiinaan, joka kysyvänä katsoi mieheensä.
»Saisi se nyt Viinamäen isäntä antaa meillekin setelin, pari löytäjäisiä», sanoi Maijastiina hetken vaitiolon jälkeen, ikäänkuin tutkien miehensä ajatuksen juoksua.
Räätäli ei vastannut mitään, niinkuin ei olisi kuullutkaan — ompeli vain.
»Sillä Kotkanhan rahat ovat», jatkoi vaimo yksinpuheluansa.
Ei vastausta.
»Milloin aiot lähteä viemään rahoja niiden oikealle omistajalle?» kyseli Maijastiina edelleen.
»Entäpä jos en veisi milloinkaan», kivahti räätäli;
»On siinäkin pappi.»
Kuin piston saaneena Karsta ponnahti seisaalle ja iskien molemmat luiset nyrkkinsä pöytään, niin että sakset helähtäen hypähtivät ylös, hän kiljahti:
»Suu poikki!»