II
Matti Niemelä vilkuili alakuloisen näköisenä käräjätalon pirtin ikkunasta ulos. Ei iljennyt katsella ihmisiäkään, olisivat pian alkaneet kysellä ja udella, ja sekö heille selittelemään rupesi. Paras olla itsekseen. Jos joku häneltä ohimennen jotakin kysäisi, niin hän murahti muutaman epäselvän sanan vastaukseksi, vetäisi pari savua piipustaan ja jatkoi tuijottamistaan. Ajattelematta mitään, kuulematta mitään, näkemättä mitään.
Syksy oli tullut, tuima talvi edessä. Tunturin laet olivat valkoisina, mutta maa oli vielä paljaana. Minkä yöllä tuiskutti, sen aurinko päivisin sulatti pois. Toistaiseksi. Kunnes ei enää kykenisi sulattamaan mitään. Lumi jäisi paikoilleen, ja sitten alkaisivat sokaisevat pyryt ja kiljuvat pakkaset. Pitkiksi, pitkiksi kuukausiksi.
Matti Niemelä käänsi päätään ja ruiskautti pitkän, ruskean syljen. Silloin hänen silmänsä kohtasivat yhtiön pehtorin, joka rentonaan leventeli penkillä pirtin toisella puolella ja nauraa räkätti. Matti Niemelän otsasuonet pullistuivat, ja voimatta muulla tavoin osoittaa vihaansa hän sytytti sammuneen piippunsa ja alkoi äkäisesti vedellä henkisavuja.
"Räkätä minkä räkätät, herra se on sinullakin".
Sitten hän taas alkoi katsella valkoisena hohtavaa tunturinlakea ja likaista, rapakkoista kylätietä. Hänen ympärillään oli melua ja huutoa ja puheensorinaa, kahvikuppien ja vatien helinää, naurua ja hohotusta, matala-äänistä, arkaa ja tärkeää keskustelua, uhkailua ja vakuutusta, pelkoa, ylimielisyyttä ja kerskailua, ja kaiken tämän lävitse hän silloin tällöin kuin unessa kuuli, miten oikeuden istuntohuoneen ovi avattiin ja konstaapeli Juusperi käski asianosaisten astua sisään.
Vielä ei hänen nimeään oltu mainittu. Mutta pian se kajahtaisi:
"Aktiebolaget Kannanlahti vastaan Matti Niemelä".
Kuukausien vieriessä oli Matti Niemelä totuttautunut tähän huutoon. Se ei häntä enää ollenkaan hämmästyttäisi. Kun se kajahtaa oikeuden istuntohuoneen ovelta — ja sehän on vain jonkun minuutin, enintään tunnin asia —, hypähtää hän seisoalleen kuin vieteristä painaen, vaappuu istuntohuoneeseen, ja tuomari alkaa lukea valmiiksi kirjoitettua tuomiota: "— — ja velvoitetaan siis talollinen Matti Sigfridinpoika Niemelä, Sallan pitäjän Saijan kylästä, heti kuittia vastaan suorittamaan kantajalle, Trävaruaktiebolaget Kannanlahdelle, velkakirjan sisällön, viisituhatta markkaa, korkoineen ja lainhakukustannuksineen…"
Velvoitetaan suorittamaan! Millä hän sen suorittaisi? Sitten seuraisi huutokauppa, häätö, ja Niemelän omistajaksi tulisi Kannanlahti-yhtiö.
Niemelän niinkuin monen muunkin, tätä ennen ja tämän jälkeen. Hän, Matti Niemelä, joutuisi perheineen maantielle. Mutta sitä ei kannattanut ajatella, hän oli sen asian jo niin moneen kertaan ajatellut. Jokaisella päivällä oli murhe itsestään.
Olihan kyllä metsäherra Gyllenmarck luvannut ajatella hänen asiaansa. Ja oli ehkä ajatellutkin. Mutta mitään tuloksia ei siitä liene ollut, kosk'ei ollut sanallakaan maininnut. Myöhään se asia sille tuli kerrotuksikin, liian myöhään. Kukapa tässä ajassa!? Matti Niemelä ei tuntenut pienintäkään katkeruutta Gyllenmarckia kohtaan. Se oli senlaatuisia miehiä, metsäherra, että kun se jotakin otti tehdäkseen, niin se teki, eikä sitten turhia puhunut. Eikähän se oikeastaan mitään ollut luvannutkaan. Jos sillä olisi ollut aikaa jotakin tehdä, niin kyllä se olisi ilmoittanut, mutta mitään ei ollut kuulunut.
Ja hän alkoi taas kiinteästi tuijottaa valkolakisia tuntureita ja ajatteli, että kun olisi sellainen tunturinhaltia, jollaisista hän toisinaan oli kuullut puhuttavan, tunturinhaltija, suuri, yksinäinen ja luoksepääsemätön, jolla ei olisi muuta tekemistä kuin olla olemassa ja katsella maailman menoa, asua jossakin ja elää jollakin, mutta kukaan ei tietäisi, missä ja millä hän eläisi ja toimeen tulisi.
Hän havahtui, kun joku sysäsi häntä kylkeen ja istahti hänen viereensä.
"Kyllä sinä huoletta saat nousta rekeesi ja lähteä ajelemaan kotiasi kohden, Matti".
"Häh?"
Matti Niemelä käännähti ja jäi suu auki katselemaan puhujaa.
"Totta se on, ota vain lakkisi ja ala ajella Saijalle päin…"
"Ei ole ollut asia vielä esilläkään… Sittenpähän joutaa ajella", sai Matti änkytetyksi.
"Eikä tule esille näillä käräjillä… tai kyllähän se tulee, mutt'ei ole kantajaa…"
Matti Niemelä hämmästyi yhä enemmän ja kääntyi nyt kokonaan päin häiritsijäänsä. Mutta puhujan, metsäherra Gyllenmarckin kasvot ilmaisivat vain pelkkää totisuutta, vaikka henki tulikin pahasti väkeville.
"Etkö sinä usko, kun minä sanon", tiukkasi metsäherra kotvasen kuluttua. "Olethan aina ennen uskonut".
"Kyllähän minä… mutta jos hosmestari hyvinkin laskee leikkiä ja…"
"Puhu vähän hiljemmin".
"… ja tuossahan tuo pehtorikin istuu vastapäätä", lisäsi Matti puoliääneen.
"Anna sinä pehtorin istua", kuiskasi metsäherra takaisin melkein vihaisesti, "ja laputa tiehesi, ettei herätä niin suurta huomiota".
"Niin mutta…"
Matti Niemelä ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, sillä samassa ilmestyi konstaapeli Juusperi oikeuden istuntohuoneen ovelle ja kajahdutti suurella äänellä:
"Kannanlahti-yhtiö, Matti Sipanpoika Niemelä".
Näkemättä sen enempää metsäherra Gyllenmarckia kuin muitakaan ja kuulematta muuta kuin oikeuden käskyn hyökkäsi Matti Niemelä istuntohuonetta kohden, ja Juusperi avasi oven samalla kertaa hänelle ja yhtiön pehtorille.