III
Se suuri hetki on siis tullut.
Matti Niemelä seisoi keskellä oikeuden istuntohuoneen lattiaa, pyöritellen lakkia kädessään ja vilkuillen vuoroin tuomaria, vuoroin lakkiaan, vuoroin yhtiön pehtoria.
Mitä ne vitkastelevat? Miks'ei pehtori astu esille ja puhu puhki asiaansa, miksi hän värjöttää oven suussa aivan kuin asiaankuulumaton syrjäinen?
Matti Niemelä rohkaisee mielensä ja luo pehtoriin pitkän, tutkistelevan katseen.
"Astu nyt esille, pukinsilmä, liuhuparta…"
Ei, siellä se vain värjöttää, puhisee, puhkuu, punastelee.
Lautamiehet istuvat liikkumattomina pitkin seiniä, liikkumattomina niinkuin kuvat, silmät puoli-ummessa ja odotellen, että asia alkaisi. Lopunhan tietää jokainen: … "ja velvoitetaan siis Matti Niemelä…" Ja kun velvoittamisesta ei lähtisi apua, menisi talo. Sehän on selvä.
"Kun ei se jo ala, että päästäisiin loppuun…"
Matti Niemelä muuttaa asentoaan ja vilkaisee taas pehtoria.
Mitä iankaikkista ne sitkuttavat, vai aikovatko ne pitää häntä tässä nähtävillä kuin häpeäpenkillä?
Ei, tuomari selailee vain papereitaan, kuiskaa jonkun sanan kirjurille, selailee taas… jokohan tuo konstailee paperiensa kanssa koko päivän.
Nyt viimeinkin: tuomari suvaitsee rykäistä, lautamiehet tulevat asiaaharrastavan näköisiksi, nyt tuomari luo katseensa yli käräjäsalin, ja Matti Niemelä muuttaa taas asentoaan kylmän hien virtaillessa pitkin selkää.
"Onko kantaja saapuvilla?"
Tuomarin ääni ikäänkuin leikkaa käräjähuoneen hikisen ilman, ja hänen katseensa naulautuu ensin Matti Niemelään — miksi juuri häneen? — sitten yhtiön pehtoriin.
Mutta kukaan ei vastaa. Pehtori vääntelee kuin tuskissaan, näyttää kuin tahtoisi hän puhua, mutt'ei uskalla, viimein menee hän vilkuilemaan ovesta ulos ja palaa taas paikalleen, puhuttuaan jonkun sanan konstaapeli Juusperin kanssa.
"Kuinka se uskaltaakin noin konstailla oikeuden kanssa?" ajattelee Matti Niemelä, mutta sitten hän muistaa jotakin ja jatkaa itsekseen hymähtäen: "Miks'eikäs se yhtiö…"
Tuomari näyttää hämmästyvän, lautamiehet alkavat kuiskutella keskenään.
"Kuinka?" kysyy tuomari ja hänen äänensä ei enää tunnu kaikuvan niin korkealta. "Eikö kantajan asiamies ole saapuvilla?"
Pehtori näyttää taas tahtovan puhua, mutta vaikenee, Matti Niemelä vilkuilee vuoroin tuomaria ja lautakuntaa, vuoroin ovelle, ja hengitys tuntuu käyvän keveämmin.
"Entä jos hosmestari sittenkin…"
Hän ei uskalla jatkaa ajatusta loppuun, mutta äkkiä hän alkaa tuntea suurta, ylitsevuotavaista kiitollisuutta metsänhoitaja Gyllenmarckia kohtaan.
Tuomari kääntyy konstaapeli Juusperin puoleen.
"Käskikö konstaapeli asianmukaisella tavalla asianomaiset sisään?" kysyi hän.
"Kyllä, korkea oikeus".
"Niin, että koko tupa sen varmasti kuuli?"
"Niin, korkea oikeus".
Tuoman katsahtaa yhtiön pehtoria kysyväisesti, hymähtää jotakin lautamiehille, kuiskaa sitten muutaman sanan käräjäkirjurille ja käskee yleisön käydä ulos.
Matti Niemelä kuulee käskyn, mutt'ei voi hievahtaakaan paikaltaan.
Asia ei hänestä vielä ole lopussa.
"Käykää ulos", kehoittaa tuomari Matti Niemelään kääntyen.
Vastaaja pyörittelee lakkiaan ja katsoo kulmainsa alta tuomaria ja lautamiehiä.
"Niin, mutta tuota… korkea oikeus…" aloittaa hän, mutt'ei saa jatketuksi.
"Onko vastaajalla jotakin esilletuotavaa?"
"Ei, mutta tuota…"
Tuomari katsoo taas lautakuntaan ja naurahtaa salassa.
"Käykää ulos sitten".
Tuomarin viittauksesta astuu konstaapeli Juusperi esille ja tarttuu vastaajaa käsivarteen taluttaen hänet ulos.
"Olehan rauhallinen", kuiskaa hän, kun onnellisesti oli päästy pirttiin, "kyllä se kanne tällä kertaa kumoon meni".
"Sitähän hosmestari Kyljenmarkki sanoi, mutt'en minä osannut uskoa…" änkytti Matti takaisin.
"Eikä siitä pitkää iloa lähde", hirnahti pehtori kuin äkäinen sonni heidän vieressään, "ensi syksynä se on taas edessä… ja aikaisemminkin, jos me vain laitamme välikäräjät".
Matti näytti kuin heräävän unesta, hän raivostui ja läheni uhkaavasti pehtoria.
"Älä jumaliste tule siihen soittamaan suutasi tai…"
"Tai mitä?"
"Kyllä sen sitten tunnet nahassasi".
Juusperi oli kadonnut oikeushuoneen puolelle, mutta pehtorin ja Matin sananvaihto loppui alkuunsa, kun Mattia taas huudettiin sisälle.
Koska kantaja ei ollut tullut saapuville, katsottiin kanne tällä kertaa rauenneeksi.
* * * * *
Lyhyt päätös, erinomainen päätös.
Matti olisi tahtonut antaa anteeksi koko maailmalle, yhtiön pehtorillekin, olisi melkein tahtonut hyppiä ja tanssia, jos olisi kehdannut.
Mutta hän ei kehdannut. Velka yhtiölle pysyi yhä. Se tulisi vielä kerran esille. Mutta aikaa oli voitettu.
Hän napitti kiiruusti harmajan päällystakkansa ja suuntasi kuraista maantietä myöten kulkunsa metsänhoitajanpuustellille. Hän tahtoi sanoa, että metsäherra Gyllenmarck oli paras mies koko kihlakunnassa, eikä ainoastaan koko kihlakunnassa, vaan koko maailmassa.
Puustellista vilkkuivat vielä tulet, mutta ovet olivat suljetut.
Matti kolkutti, ja emännöitsijä tuli avaamaan.
Metsäherra oli jo paneutumassa levolle, häntä ei saanut häiritä.
"Niin, mutta sanokaa, että se olen minä ja että minulla on tärkeää asiaa".
Hetken kuluttua emännöitsijä tuli takaisin.
"Kyllä metsäherra tietää, että se on Matti, mutta metsäherra käskee Matin vasta paremmin katsoa eteensä ja laittaa niin, ettei joudu puulaakin kanssa tekemisiin. Matti menee kotiinsa nyt vain ja miettii, mitä on tehtävä, että pääsee asiasta erilleen. Niin sanoi metsäherra."
Ovi paukahti kiinni hänen nenänsä edessä, ja niin hän seisoi yksin, tuijottaen tähtitaivasta.
"Monet ovat herrain konstit…"
* * * * *
Aamulla sai Matti tietää, että yhtiön asiamies, kuului sekin olevan tuomari arvoltaan, oli puustellissa juonut itsensä niin humalaan, ettei kyennyt peukaloa liikuttamaan. Aamuyöstä oli hän sanonut antavansa palttua koko yhtiölle ja lähtenyt ajaa täryyttelemään etelää kohden.