IV
Huoneessa tuntui kostealta ja kylmältä. Koko ruumista tuntui vapisuttavan ja värisyttävän. Tai mahtoikohan se olla eilen illalla nautitun konjakin vaikutusta.
Hän puhalsi huultensa läpi lämmintä henkeä, höyry näkyi vielä kauan aikaa leijailevan ilmassa. Huone oli siis todellakin kylmä, kostea ja värisyttävä. Sellaista se saa aikaan, se alkava talvi.
Metsäherra Gyllenmarck makasi valveillaan ja katseli, miten päivänvalo kuulsi alaslaskettujen uutimien lävitse. Kuinka kauan hän oli ollut hereillä, sitä hän ei muistanut. Hänestä tuntui, kuin olisi hän valvonut kauan, kauan aikaa. Sellaiselta voi toisinaan tuntua, mutta se johtuu siitä, että on vähitellen, huomaamattaan herännyt. Kahvitarjotin oli ilmestynyt hänen vuoteensa viereen, puhdistetut jalkineet paikoilleen, samoin vaatteet. Niin oli tapahtunut monesti ennenkin, hänen tietensä tai tietämättään, nyt tuntui kaikki niin kummalliselta: hän oli tuntenut, että ne tuotiin, mutta hän ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään. Joku oli liikkunut huoneessa, mutta hän ei ollut liikkujaa nähnyt eikä kuullut, hän vain tiesi, että se oli hänen emännöitsijänsä.
Hän, Gyllenmarck, oli tehnyt hyvää. Hän oli antanut Matti Niemelälle armonaikaa ensi käräjiin asti, kokonaisen vuoden.
Ellei yhtiö kustanna välikäräjiä!
Mitäpä se kustantaisi. Viidentuhannen markan asian takia. Ei kannata. Miksi yhtiön asiamiehen piti "blaskata" itsensä! Eivät ne toki kehtaakaan.
Oliko hän hankkinut itselleen vihamiehen? Yhtiöstä tai yhtiön asiamiehestä. Olkoon. Minkäpä ne voivat.
"Maikki, tuokaa puita pesään!"
Jos oli hankkinut vihamiehen, niin oli hankkinut ystävänkin. Matti Niemelästä. Oikeastaan olisi pitänyt Matille tarkemmin selittää, että asia on vain lykätty, eikä velkaa suinkaan annettu anteeksi. Mutta kai se sen tajuaa selittämättäkin.
* * * * *
Mitä! Tunturi valkoisena, maa valkoisena, ilmassa sinervä pakkastuntu. Kyllä se nyt jää, lumi, ja talvi alkaa.
Maantiellä käveli papin poika. Tyhmä poika muuten. Luki metsänhoitotutkintoa — yliopistossa tietysti, Evoa ei enää ollut —, oli pyrkinyt hänelle auskulteeraamaan. Lapsikin olisi ymmärtänyt, ettei hän huolinut auskultanteista… vai lieneekö hänellä ollut muita tarkoituksia.
Joisikohan konjakkia kahvin kanssa?
Hän joi ja humaltui, mutt'ei tullut synkkämieliseksi. Olihan hän juonut eilenkin eikä silloinkaan ollut tullut synkkämieliseksi, katkeraksi ja filosofiseksi. Kuten aina ennen.
Hän oli eilen ollut Constantin Kaarienpoika Gyllenmarck, Soiluan ja sen kanssa yhdysviljelyksessä olevien tilojen vapaaherra, rikas ja loistava. Hän oli mennyt käräjäpaikalle, vaikkei hänellä ollut sinne mitään asiaa, hän oli tavannut yhtiön lainopillisen apulaisen ja vakinaisen advokaatin.
"Ah, herra tuomari, paljon velvollisuuksia, paljon velvollisuuksia…"
"Strunt i det, herra metsänhoitaja. Pieni velkomisjuttu, joka kai tulee esille joskus puolenyön aikana."
Miks'ei hän sanonut: herra paroni? Oliko hän niin yksinkertainen, ettei tiennyt, vai oliko hän, Gyllenmarck, jo voittanut itsellensä suuren tuntemattomuuden.
"Miks'ette mene johonkin taloonne, herra tuomari? Aika tulee pitkäksi. Kylähän on täynnä yhtiön taloja kuin maantie pikkukiviä…"
"Resonneeraamaan niiden raakalaisten kanssa tai värisemään johonkin kamarin loukkoon. Jag tackar. Täällä näkee edes ihmisiä."
"Olette vaatimaton, herra tuomari, ja kuitenkin päämiehenne kautta samassa asemassa kuin aikoinaan Bo Joninpoika Grip: missä ikinä matkustankaan Suomessa napapiirin pohjoispuolella, saan nukkua oman katon alla…"
"Herr baron…"
"Jag ber, herr häradshövding."
Hän oli ollut suurenmoinen, suulas, kohtelias, hän oli ollut maailmanmies, hän oli kahdentoista vuoden kuluessa käskenyt ensimmäisen vieraan puustelliinsa. Ensimmäisen vieraan! Ihmiset katselivat, käräjäkansa katseli, hevosetkin taisivat katsella, ja herra tuomari, kaikkivaltiaan yhtiön suurivaltainen valtuutettu, hymyili.
Miksi kuipotteli Matti Niemelä alakuloisena ikkunan ääressä, nythän hän, Gyllenmarck, toimi, hän "katseli, mitä hänen puolestaan voitaisiin tehdä".
"Teillä on kodikas virkatalo, herra…"
"Ah, pyydän, yksinäisen miehen elämä… Suvaitkaa herra tuomari, maljanne!"
Konjakki helmeili ja kimalteli kuin käärmeensilmä, puhe luisti, ilta kului. Tuomarin isoäiti oli ollut — skjöldien sukua. Hauskaa kuulla. Vahinko, ettei herra tuomaria oltu nobilisoitu.
"Laskette leikkiä, herra…"
"Tarkoitan täyttä totta — skjöldien suku kai loppui arvoisaan isoäitiinne. Mikä olisi ollut luonnollisempaa kuin että isänne…"
"Olen sitä joskus ajatellut, herra…"
Miksi hän aina nielaisi "paronin"?
Konjakki kimalteli kuin kytevä tuli. Karahvi täytettiin ja tyhjennettiin, emännöitsijä katseli ihmeissään.
Metsäherra Gyllenmarck sai tietää, että tuomarilla oli vaikea virka. Palkka oli kyllä riittävä — ymmärrystä pyytävä hymyily tuomarin puolelta ehkä liiankin riittävä, mutta se riippuvaisuus, se alituinen painostus. Ajatella, että hänen nyt täytyi keskeyttää tämä verraton istunto viidentuhannen markan saatavan takia, jonka hän hyvin voisi itse maksaa, ellei se olisi vastoin periaatetta ja ohjesääntöä.
"Antakaa palttua viidelletuhannelle markalle, hyvä herra. Yhtiö jaksaa sitä kyllä odottaa vuoden lisää. Kolmesataa korkoja."
"Luulen päämieheni saavan hyötyä siitä, että tuomio saadaan mahdollisimman pian. Minä luulen päämieheni pyrkivän Niemelän metsään…"
"Niinkuin satojen muidenkin metsään".
"Oikein, vapaaherra…"
"Minä pyydän".
"Tässä pyrkimyksessä tai näissä pyrkimyksissä, vaikkapa sitten toisten metsiin, piilee kuitenkin jotakin, niissä sykkii elämän valtimo, työ, toiminta, tuloksena rikkaus ja hyvinvointi".
"Rikkaus ja hyvinvointi niillekinkö, joiden metsiin pyritään?"
"Jos he osaavat ottaa sen oikein, ottaa itselleen hyödyn siitä".
"Niin, kylläkin, mutta täällä on kansa kokoonpantu ahkerista tomppeleista".
"Valitettavaa heille itselleen".
"Ja asia, joka ei oikeastaan liikuta minua. Sanoin vain sen, mitä joka päivä näen. Maljanne, herra tuomari!"
Konjakki välkähteli kuin tuli, joka on syttymäisillään suureen, tuhoavaan liekkiin. Tuomarin kasvot punoittivat, hänen kielensä pyrki sammaltamaan. Hän oli tehnyt viimeisen ponnistuksen ollakseen vakava, hän olisi tahtonut laulaa, mutta hänen edessään istui suuri, loistava maailmanmies, eikä hän voinut esittää.
"Mies, jonka metsään päämiehenne, yhtiö, pyrkii, on rehellinen, kunnioitusta ansaitseva, vaikka — tietysti — yksinkertainen talonpoika. Mitähän, jos antaisimme hänelle aikaa ensi käräjiin selvittää asiansa. Luuletteko, että hän pystyisi siihen?"
"Tuskin, mutta voidaan koettaa".
Herra tuomari ei tohtinut laulaa, mutta hänen edessään istui maailmanmies, ja hän tahtoi olla ainakin jalomielinen. "Voidaan koettaa". Hän ei menisi kantamaan. Hän ei voisi antaa itselleen anteeksi, jos hän jättäisi tämän harvinaisen seuran bagatellin takia.
"Minä pyydän. Riippuu itsestänne. Velvollisuus ennen kaikkea."
Gyllenmarck oli ollut suurenmoinen, tuomari alkoi tulla suurenmoiseksi. Hän voisi saada muistutuksen toimeenpanevalta johtajalta. Saakoon — kyllä hän silti toimeentulee, vaikkei olekaan rikas. Jos hän olisikin rikas, ei hän olisi yhtiön virkamies. Sellaiseksi kelpaa vain köyhä saatana, jota on helppo hallita. Ottaa vain velat haltuunsa…
"Mutta herra tuomari!"
"In vino veritas… Ja tiukentaa remmejä tarpeen mukaan. Suuressa koneessa ei ainoakaan pyörä saa klikata."
"Suokaa anteeksi, hetkinen vain!"
Gyllenmarck oli juossut — todellakin juossut käräjätalolle. Miks'ei Matti Niemelä ollut häntä uskonut. Sama se. Hän oli pitänyt sanansa niinkuin ihmi… ei niinkuin aatelismies. Istukoon siellä ja menköön oikeuteen, mitäpä se häneen tuli. Sittenpähän näkee.
Tuomari oli sillä välin tullut tunteelliseksi. Konjakki paloi karahvissa kuin tulipallo, yhtenä ainoana, suurena liekkinä. Herra tuomari tahtoi oitis pois etelään, suoraan tästä paikasta, emännöitsijä oli saanut mennä viemään sanaa kuskille.
Tuomari oli ollut liikutettu: Gyllenmarck oli hienoin mies, jonka hän koskaan oli tavannut. Hei vaan, hevonen!
"Du gamla du fria,
du fjällhöga nord…"
Ja laulu oli kaikunut ja kärrynpyörät kolisseet iljanteisella maantiellä. Hei vaan sitä Lappia, sitä korkeata Pohjolaa!
* * * * *
Oliko hän pettänyt ketään, tuomaria esimerkiksi? Tai Matti Niemelää, talollista?
Hänhän oli vain kutsunut tuomarin vieraakseen ja ollut comme il faut, tarjonnut parasta, mitä talo voi tarjota, parlamentteerannut. Ja sitten sanonut asian suoraan. Eikä hän ollut koskaan Matti Niemelällekään luvannut mitään, oli vain sanonut miettivänsä. Mitäpä häntä yhtiön ja Matin keskinäiset asiat liikuttivat!
Ja mikä oli tuomari? Joku nivel suunnattomassa ruumiissa, jota sanottiin Kannanlahti-yhtiöksi, nivel, joka voitiin poistaa kivuttomalla leikkauksella ja korvata paremmalla, jos tarvittiin. Kipua, tuskaa tuntisi vain nivel itse, mutta se ei ruumista liikuttaisi. Ruumiissa oli elimellistä vain aivot, ja aivot istuivat kaukana kaupungissa… niinkuin hämähäkki keskellä verkkoa.
Entä mikä oli Matti Niemelä! Rehellinen ja ahkera, vaikka vähän yksinkertainen mies, jonka suurin onnettomuus oli se, että hän oli perinyt joltisenkin mukiinmenevää metsää.
"Kas, totisesti! Enkö minä, vanha aasi, olekin humalassa!"
Hän oli humalassa, eikä se ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta. Hän oli ollut vapaaherra, primus inter pares, tuomarin kanssa, hän ei ollut synkkämielinen kuten ennen, hän tunsi iloa.
Maljasi Gyllenmarck, sinä olet sentään tehnyt jotakin muutakin kuin hoitanut kuolettavan virkasi ja pakoillut sisintäsi ja kalvavia muistoja.
Eikä hän sittenkään ollut tehnyt mitään. Hän oli "blaskannut itsensä" pahemmin kuin tuomari, hän oli aasi, nauta, pölkkypää, mikä muu tahansa, vaan ei Constantin Gyllenmarck.
Hän oli nukahtanut, sitten taas herännyt, päätä pakotti. Tuossa katseli puoleksi tyhjennetty karahvi häntä sohvapöydällä, konjakki niin äitelän makeana ja vetelän näköisenä, kuin olisi se viattominta siirappia, vähän risiiniöljyä ja punssia seassa.
"Hyi helv…!"
Kaksitoista vuotta yhdessä tuon karahvin kanssa. Mitä vielä — olihan työhuoneessa tuhat nidosta, merkitsivät nekin jotakin. Hän oli lukenut ne kaikki. "Wiskottenin perheen" sata kertaa. Siihen perheeseen hän ei olisi sopinut, niinkuin ei sopinut Gyllenmarckienkaan vapaaherralliseen perheeseen. Olihan hän lisäksi — papin tyttären mielestä, niinkuin oli, Herra tiesi mistä, kuullut — intresantti. Sehän on selvää. Mies, jonka nimi on Gyllenmarck, on aina intresantti, vaikk'ei olisi tehnyt muuta kuin syntynyt ja vaikkei omistaisi muuta kuin luunsa ja luita verhoavan nahan.
Oliko hänen aikansa pitkä? Oliko hän tylsistynyt. Hän tappoi ajan, ja aika tappoi hänet ja molemmat kuluivat vähitellen, vähitellen, mutta sitä varmemmin.
Ilta hämärsi, olo oli tummaa ja raskasta. Gyllenmarck puolinukuksissa, tuntematta mitään, ajattelematta mitään.
Ja karahvi, jossa konjakki oli lämmennyttä ja äitelää, katseli häntä surullisesti, kunnes peittyi pimeään.
Taas oli yksi päivä mennyt. Gyllenmarck nukkui.