V

Koko maanpiiri oli kuin hyistä huurua täynnä, huurua, joka jäädytti sieraimet, silmäripset, parran, kaikki, mistä huokui lämpöä, ja muutti ne jääpuikoiksi. Huurun yläpuolella oli haljakka taivas ja alapuolella narskuva lumi, ja huurun keskeltä kuului räiskähdyksiä ja paukahduksia, metsästä, rakennusten nurkista, huonosti tehdyistä aidoista.

Jossakin kaukana uivat tunturit ja vaarat huurun ja usvan keskellä, ja sulana oleva koskipaikka suitsutti kuin kraateri sitä hyistä huurua. Se oli kuin helvetin portti, se huurua suitsuava sula, ja kun Gyllenmarck katseli sitä Niemelän pirtin ikkunan takaa muistui hänen mieleensä lause, jonka Dante aikoinaan oli nähnyt infernon portin päällä.

Talon naisväki kulki kiireesti pihan poikki, ja tullessaan sisään joku aina tömähdytti halkosylyksen takan eteen, mutta joku sisällä olijoista juoksi sulkemaan auki jääneen pirtin oven, estääkseen jäätävän huurun sisääntulon. Posket punottivat, silmät loistivat ja hengitys kulki vapaammin kuin pitkiin aikoihin.

"Sinä et siis saa mistään sitä viittätuhatta markkaa?" kysyi
Gyllenmarck.

"Ei se siltä oikein näytä", vastasi Matti Niemelä. "Kävinhän tuota puhumassa Sauvaaran ison rikkaan kanssa, mutt'ei se sanonut tietävänsä keinoa". "Samaa sakkia", murahti Gyllenmarck ja tuumaili oliko laittanut itsensä jonkunlaiseen välikäteen.

Niemelän talossa lämmitettiin kaikkia kamareita, ja pienimmät lapset katselivat sormi suussa metsäherra Gyllenmarckia, josta viime aikoina oli ruvettu kertomaan, että hän oli aivan samanlainen paroni kuin se, joka takavuosina oli häätänyt sata torpparia. Vanhin tyttö tarjoili kahvia, ja Gyllenmarck huomasi, että hänellä oli puhdas iho ja ujo, kirkas katse ja että hän kiusallista huomiota herättämättä olisi voinut kävellä parketilla, suuren ihmisjoukon katsellessa. Sellaista kävelytapaa ei hän ollut täälläpäin tavannut ja hän tunsi jonkunlaisen virkistävän tunteen sisässään, joka tunne ei kuitenkaan kohdistunut tyttöön.

Mutta pirtin takassa räiskyi valkea, valaisten keskilattiaa ja lämmittäen peräseinälle asti; koko huoneessa oli viihtyisä, lämmin tunnelma, ja Gyllenmarck ajatteli, että olisi hän saanut kymmentä vuotta aikaisemmin istuskella pirteissä takkavalkean ääressä ja että olisi se kovaa, jos Matti menettäisi Niemelän. Minkäpä hän sille kuitenkaan mahtaa.

Kun sitten taivaanranta alkoi romottaa punaisena, niinkuin jossakin kaukana olisi ollut tulipalo, kun pakkanen kiihtyi ja tähdet alkoivat syttyä taivaankannelle ja vaarojen ja tunturien ääriviivat erottautua jyrkempinä ja uhkaavampina, juuri silloin, kun poronlihalientä kannettiin pirtin pöydälle ja Gyllenmarckille sanottiin: "tuolla kamarissa ois hosmestarille", näkyi talvitiellä retkue. Etunenässä oli kolme hevosta, joiden sieraimet höyrysivät ja jotka juoksivat pikku hölkkää, pääsemättä kuitenkaan eteenpäin sen nopeammin kuin kovasti käydenkään. Kahdessa ensimmäisessä reessä istui susiturkkiin käärittyjä olentoja, mutta kolmannessa reessä oli kaikenlaista tavaraa ja sen takana kulki taaja miesjoukko, hypellen ja lyöden käsiään yhteen ja tuuppien toisiaan tienposkessa oleviin kinoksiin. Muutamat yrittivät onnellistuttaa usvaista ilmaa ja toisiaan laulunpätkillä, mutta toiset huusivat ja kiroilivat, ja kiroilu, mekastus ja laulu kuuluivat kilometrin päästä Niemelän talon pirtin peräpenkille asti, jolla talon isäntä istui, loi katseen talvitielle ja lausui synkeästi:

"Saatana!"

Kuullessaan isännän puoliääneen kiroavan tuli emäntä uunin luota ja vilkasi hänkin pimenevälle talvitielle.

"Kyllähän ne maksavat… ei sen puolesta", mutisi hän ja katsoi Gyllenmarckiin, aivan kuin pyytääkseen hänen tukeaan mielipiteellensä, "mutta…"

Mitä mutta-sanalla alkavan lauseen piti sisältää, sai Gyllenmarck arvata.

"Maksavat minkä maksavat," sanoi isäntä.

"Menisitte syömään nyt," kehoitti se puhdasihoinen, ujokatseinen tyttö Gyllenmarckia, ja Gyllenmarck ajatteli, että kyllä tuo on ollut ainakin kansanopistossa. Sitten hänen mieleensä muistuivat säterjäntat, joiden kanssa hän Norjassa oli tehnyt tuttavuutta vehmaan nuoruutensa väririkkaina päivinä, ja hän rupesi aprikoimaan, mistä mahtoi johtua, että täälläpäin nuorilla tytöilläkin on suuret ja pullottavat vatsat, niinkuin olisivat raskaina koko joukko. Tällä puhdasverisellä, kirkassilmäisellä, jonka nimi kuului olevan Lyyli, ei ollut…

Kun hän oli päässyt tähän asti mietteissään, joita hän itse ei koettanut millään tavalla ylläpitää, aukeni ovi, ja neljä susiturkkia, joiden kaikkien sisältä kuului kova-ääninen ja vastausta vaativa "iltaa", astui sisään. Talonväelle näkyi tuottavan ponnistuksia, ennenkuin he saivat tervehdykseen vastatuksi pakotetulla ja hiljaisella äänellä.

Mutta Gyllenmarck oli komea katsella, hän oli kolme kyynärää ja tuuman, eikä hän vastannut tervehdykseen halaistua tavua.

Neljän turkin yläpuolelta lensi pirtin penkille neljä karvalakkia, joiden alta paljastui neljä mitä erilaisinta päätä, ja vähitellen alkoi turkkien sisältä purkautua esille neljä mitä erilaisinta miesolentoa, jotka kaikki olivat Kannanlahti-yhtiön pomoja ja siis suuria herroja.

Yhä kuitenkin syöksi avoin ovi pirttiin miehiä, toiset laukkuniekkoja, toiset laukuttomia, kaikki turkittomia. Toiset näistä hihkaisivat jonkun tervehdyksen ja heittivät laukut penkille tai penkin alle, toiset olivat tervehtimättä, muutamat kohentelivat lakkejaan, mutta toiset pitivät ne ankarasti päässään; kaikki he kuitenkin sijoittuivat pitkin penkkejä, ja useimmat kaivoivat esiin mikä minkinlaatuisen tupakkaneuvonsa. Muutamat kävivät oitis lattialle pitkäkseen.

Viimeisenä astui sisälle koko maailman Walliini, joka viisikolmatta vuotta sitten kuului olleen herra, mutta tehnyt väärennyksen ja, istuttuaan neljä vuotta linnassa, joutunut jätkäksi, joka teki työtä saadakseen juoda. Nähdessään Gyllenmarckin veti koko maailman Walliini kulmansa ryppyyn, teki kunniaa kuin sotamies — mitäpä ei sellainen puolihullu tee usuttamattakin, varsinkin jos on päissään, niinkuin tuo raukka nytkin näytti olevan, — pysähtyi Gyllenmarckin eteen ja huusi niin, että pirtti kajahti:

"Go' afton, herr baron".

Sitten hän rupesi veistelemään puu-ukkoja lapsille, mutta Gyllenmarck oli komea nähdä, hän katseli koko maailman Walliinia ja ajatteli vain: raunio.

Askareet alkoivat taas pirtissä sujua, sillä Walliinin esiintymisen jälkeen oli pingotetun mielialan jännitys vähän lauennut. Gyllenmarck unohti, että hänen ruokansa jäähtyi kamarissa.

* * * * *

"Onko sinulla heiniä, Matti?"

"On kylläkin".

"Menepä antamaan hevosille!"

"Ottakaa itse ladosta ja antakaa samalla kuin asetatte ne yöksi".

"Joutaisit itse mennä. Ensi vuonna näihin aikoihin kieputat koreasti".

"Se on sen ajan asia, jos on".

— Ei koskaan, ajatteli Gyllenmarck.

"Missäs se lato on?"

"Navetan takana. Joudatte hakea".

"Entä jos varastamme".

Matti aikoi vastata: "Eihän se olisi ensi kerta", mutta sanoikin vain:

"Vahinko minun, rangaistus teidän".

"Onpa suusi kasvanut viime näkemältä".

"Saisiko talossa ruokaa?" kuuluu sivupenkiltä jätkien joukosta.

"Miks'ei maksua vastaan".

Tällainen vastaus loukkaa jätkää silloin, kun hänellä on rahaa, ja siksi singahti sivupenkiltä ilmoille tärisevä: "Perkele".

"Parasta olla kiroilematta. Täällä on lapsia".

"Kuiskutellako täällä pitäisi?"

"Tämä ei ole mikään puulaakin tukkipirtti".

"Vielä", jatkoi yksi niistä, jotka susiturkeista olivat esille kömpineet, painokkaasti, ja jätkät säestivät naurulla. He olivat tällä kertaa solidaarisia pomojensa kanssa.

— Onkohan tämä alkusoittoa? ajatteli Gyllenmarck ynseydessään.
Ärsyttääköhän se niitä tahallaan?

Susiturkeista kömpineet istuivat pöydän edessä olevalla penkillä ja koettivat keskenään päästä puheen alkuun, mutta se ei tahtonut luonnistua. Huoneessa istui yksi, kieltämättä herra, jolle he näyttivät merkitsevän samaa kuin tyhjä ilma. Sellainen painostaa.

Nyt oli Gyllenmarck erakko, ynseä, harvasanainen, ei kenenkään tuttava, vielä vähemmän ystävä, ei koskaan pyytänyt mitään eikä antanut mitään, lisäksi kierteli huhu, että hän oli valtioneuvoksen poika ja paroni, tietysti rikas — tietysti! — kuinka voi tällaiseen suhtautua tukkipomo, joka juoksi sinne, mihin korkeampi pomo käski! Mennäkö puhumaan ja sanoa, että ulkona on kova pakkanen. Mutta ellei se siitä pitäisi, ja tietäähän se sen muutenkin. Eikähän se edes heihin katsonutkaan.

Neljä miestä, jotka susiturkeissaan olivat olleet suuria herroja, istui noloina ja nuopeina irtopenkillä pöydän edessä ja miettivät, miten päästä alkuun.

Mutta Gyllenmarckin mieleen juolahtivat taas ne suuret ja poimukkaat aivot siellä kaukana kaupungissa, joiden käskystä tämä jätkäjoukko pomoineen oli liikkeessä, ja sitten hän oli näkevinään vuolaan Tuntsan mahtavan, monihaaraisen käsivarren, jonka reunoilla nämä ja tuhannet näiden kanssa liikkuivat kuin pikkusyöpäläiset jättiläisen käsivarsilla, noiden suurten, kylmien aivojen viittauksesta.

Ja ilta kului, ja käryävä öljylamppu oli aikoja sitten sytytetty, ja se nuori, terveverinen tyttö kanteli ruoka-astioita pöytään ja porontaljoja lattialle, mutta koko huoneen täytti ruuanhaju, poronhaju ja erilaiset hiet, puhe alkoi vaimeta, lusikat helistä, ruualla täyteen ahdetut miehet röyhdellä. Niin, pian olikin yö, tähtikirkas pakkasyö erämaan talon ympärillä, ja sadan sylen päässä kohisi sula koski, niinkuin helvetin portti.

Talon vanhin tytär meni laittamaan tiloja kamareihin niille, jotka olivat ajaneet reessä, susiturkkien sisässä, ja Gyllenmarck meni levolle siihen kamariin, jossa jäähtynyt ruoka häntä odotti.

* * * * *

Oli määrätty, että Gyllenmarckin tänä yönä piti saada yksi uusi elämys niiden entisten lisäksi, joita hän vuosikymmenen oli vatvonut ja koettanut unohtaa.

Kun hän kuunteli kosken kohinaa, joka nyt yöllä kuulosti kumeammalta ja peloittavammalta kuin päivällä, ja ajatteli, oliko hänen Matti Niemelän pulaan suhtauduttava mitenkään — sillä eihän se ollut hänen asiansa — kuului viereisestä huoneesta, johon parin turkkiniekoista piti tulla nukkumaan, ähkymistä ja puhkumista ja supinaa ja kahinaa, aivan niinkuin siellä kaikessa hiljaisuudessa olisi tapeltu, ja ähkynän ja kahinan yli kirahti viimein kirkas ja selvästi lausuttu: "Ann' jumalaut' olla mun rauhassa". Silloin Gyllenmarck höristi korviansa ja kuuli matalamman ja hengästyneen äänen koettavan ikäänkuin tyynnyttää: "Enhän minä sinulle mitään tee, älä nyt viitsi", johon taas kirkas, mutta myöskin hengästynyt ääni tuskastuneesta kiljahti: "Mene helvettiin, sen oinas!" Sitten taas tuntui tappelu jatkuvan ja toisen huoneen lattia tärähti, niin että Gyllenmarckin lamppu horjahti, sitten kuului aivan kuin hammasten kiristyksen sekainen vihan kiljahdus.

Vaikk'ei Gyllenmarckin tapoihin kuulunut sekaantua toisten kahdenkeskisiin edesottoihin edes pyydettäessäkään, katsoi hän nyt kuitenkin velvollisuudekseen puuttua asioiden kulkuun ja koetti avata ovea, mutta kun se oli salvassa, potkaisi hän ovea, niin että lukko irtautui, jääden surullisena roikkumaan yhdestä naulasta, ja silloin hän huomasi, kuinka vanhin ja vahvin niistä turkillisista päästi otteestaan sen terveverisen, ujosilmäisen tytön, ja tuijotti häntä punaisin naamoin ja pukinkatsein. Tyttö oli valkea ja punainen ja pillahti itkuun, nähdessään Gyllenmarckin.

"Tuo mies…", aloitti hän, mutt'ei saanut sanotuksi loppuun.

Ja Constantin Gyllenmarck, jota eivät toisten asiat liikuttaneet, tunsi otsasuoniensa pullistuvan, ja hän tarttui miestä hartioihin, nosti kohoksi ja heitti sitten lattiaan, niin että lattia tärähti lujemmin kuin edellisellä kerralla, viskattu älähti ja jäi siihen makaamaan suu verta pursuten. Sitten hän katsoi tehtävänsä päättyneeksi, työnsi tytön edellään huoneeseensa ja sulki oven.

Tämä oli sen määrätyn elämyksen edellinen osa, joka ei vielä oikeastaan ollutkaan mikään elämys, vaan ruma tapaus. Jatko on seuraava. Gyllenmarck sanoi sille puhdasveriselle, vielä värisevälle tytölle, jonka hän oli otaksunut käyneen kansanopistossakin, että hänen on selvintä hakea vuodevaatteensa ja nukkua hänen kamarinsa nurkassa tämä yö. Tämä oli Gyllenmarckista itsestään lankeavaa ja luonnollista eikä hän ollenkaan ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että tyttö pitäisi häntä samanlaisena eläimenä kuin sitä, joka virui jossakin toisen huoneen loukossa. Tapahtui, kuten Gyllenmarck tahtoi, ja vasta jälkeenpäin hän tuli ajatelleeksi, miten tyttö oli selvittänyt asian vanhemmilleen.

* * * * *

Tämä yö oli sitten taas sellainen, ettei Gyllenmarck saanut itseään komennetuksi nukkumaan. Lamppu paloi ja Gyllenmarck valvoi, ulkona kohisi koski, revontulet tanssivat ja tähdet kimmelsivät, koko talossa oli rauhallista ja hiljaista, ja se nuori, korkeapovinen, puhdasihoinen tyttö hengitti raskaasti ja rauhallisesti porontaljalla vällyn alla Gyllenmarckin kamarin loukossa.

Silloin Gyllenmarckissa heräsi joitakuita vaistoja.

Ensinnäkin heräsi suuri viha niitä kaupungissa majailevia suuria ja kylmiä aivoja kohtaan, jotka olivat muodostaneet valtavan Tuntsan kaikkikukistavaksi, imeväksi käsivarrekseen ja jotka tanssittivat tuhansia ja kymmeniä tuhansia ihmisiä aivan niinkuin parhaaksi näkivät. Hän tunsi, että tämä viha oli hänessä uinunut jo kauan aikaa, mutta että se nyt vasta heräsi tajuttavaksi.

Toiseksi hän tunsi, että hänen huomaansa oli uskonut itsensä joku, joka raskaasti ja rauhallisesti nukkui tuolla nurkassa kuuden askeleen päässä hänestä. Hän oli pelastanut nukkuvan jostakin — niin, samahan se, mistä, pelastanut joka tapauksessa. Kukaan ei aikaisemmin ollut uskonut itseään Gyllenmarckin huomaan turvallisesti ja luottavaisesti, niinkuin tuo tuolla nurkassa, tuo, jonka rinta kohosi ja laski. Älä pelkää, tyttöseni, minä, setä Gyllenmarck, valvon, ettei mitään pahaa sinulle tapahdu.

Vähitellen, itse tietämättä kuinka, tuli hän sellaiseen johtopäätökseen, että Matti Niemelän talo on pelastettava tukahduttavan hirviön kourista. Millä keinoin — no niin — sitähän saa ajatella. Mutta tämä rauhallinen kolkka on autettava jaloilleen.

Tähän päätökseen tullessaan ei Gyllenmarck ottanut huomioon, että kaikki erämaan talot olivat yhtä rauhallisia kolkkia, useimmat vain likaisempia, riitaisempia ja runottomampia kuin Matti Niemelän omistama rauhallinen kolkka.

Lamppu alkoi kärytä, kunnes se kokonaan sammui, eikä Gyllenmarck enää oikein varmaan tiennyt, oliko hän hereillä vaiko nukuksissa.

Hänestä tuntui, kuin olisi hän oman itsensä puolueeton, kirkkaankylmä syrjästäkatselija ja hänen edessään liikkui kuin näyttämöllä eräs metsäherra Constantin Gyllenmarck, joka oli tuuman ja kolme kyynärää ja jolla oli kotkannenä, synkkä ilme silmissä ja harmaita oraita hiuksissa. Tällä metsäherralla ei ollut menneisyyttä eikä tulevaisuutta, hän liikkui äänettömänä kuin varjo, vatvoi raskaita ajatuksia, joista hän ei päässyt erilleen, luki kirjoja, joi itsensä humalaan yksinäisyydessään ja pelkäsi ihmisiä, koska ne voisivat kysyä: "Minne olet pannut tulevaisuutesi ja isäisi omaisuuden, paroni?" Ja tämä metsäherra vaelsi kirkkaassa laaksossa tuntureiden ja vaarojen keskellä, mutta tätä kirkasta laaksoa varjosti eräs suunnaton hirviö, jolla kaikkialla oli kynsiä, käpäliä sekä kimmeltävää kultaa. Laakson ihmisiä painosti joku tukahduttava tunne, joka johtui heidän yllään lepäävästä hirviöstä, saavuttamaton kulta kuumensi heidän mielensä ja kaikilla heillä oli orjan merkki otsallaan. Sitten nousi se metsäherra Gyllenmarck, jonka hän näki edessään näyttämöllä, korkealle, kaljulle tunturille, josta näki laajalti maailmaa ja jossa ei käppyräisinkään katajapensas menestynyt, ja siellä virtasi hänen suoniinsa raikasta, puhdasta ilmaa, joka pani veret liikkeelle.

Kun hän heräsi, oli jo selvä päivä, tukkilaiset olivat jo aamuhämärissä poistuneet, ja se ujosilmäinen tyttö, jonka hän joskus oli pelastanut, tarjosi hänelle kahvia.

"Äiti oli aamulla vähän vihassa", sanoi se tyttö.

Gyllenmarckin sielun läpi vilahti eräs aavistus, mutta hän kysyi kuitenkin:

"No?"

"Kun minä vaivasin metsäherraa…"

Tapahtui jotakin, jota ei ollut pitkiin aikoihin tahtomatta tapahtunut. Gyllenmarck purskahti välittömään nauruun.