IX
Nyt tapahtuu toisinaan, että sivistyneiden, varakkaiden ja huomattavassa asemassa olevien ihmisten lapset, jotka voivat luetella sivistyneitä, varakkaita ja korkeassa asemassa olevia esi-isiä kolme, neljä tai viisi suoraan ylenevää sukupolvea, saavat merkillisiä ja eriskummallisia päähänpistoja, joita ei kukaan järkevä ihminen osaa selittää ja tuskin he itsekään. Heidän kotinsa on vielä varakas, mitään henkisen rappeutumisen merkkejä ei ole huomattavissa, ja kuitenkin he painuvat omille teilleen ja harrastavat omia puuhiaan, palatakseen sitten erinäisiä kiertoteitä taasen takaisin omaan säätyynsä, elleivät niille teilleen jää, niinkuin valitettavasti joskus käy.
Tällaisen vaikeasti selitettävän päähänpiston oli saanut Ingeborg Bonn, ja tämän päähänpiston seurauksia oli, että hän sen sijaan että olisi harjoittanut erinäisiä muodissa olevia kaunotaiteita sikäli, että voisi niillä helppoja päiviänsä viihdyttää, tai suostunut jonkun arvoisien vanhempiensa hyväksymän vakavaraisen ja hyvänimisen miehen naimatarjouksen, istui autiossa ja tällä kertaa potilaattomassa erämaan pitäjän sairastuvassa, nojasi päätään molempiin käsiinsä ja katseli vastapäätä olevan metsäherran puustellin ikkunoita.
"Gyllenmarck, Constantin Gyllenmarck, vapaaherra", ajatteli hän ja sitten taas: "Gyllenmarck, Constantin Gyllenmarck".
Samalla hän muisteli niitä juttuja, joita papin poika oli kertonut tuon nimen omistajasta, odottaen, että vastapäätä olevaan ikkunaan ilmestyisi valo ja sitten raskas, turvallisuuden tunteen herättävä pää, mustine, ohimoilta lievästi harmaantuneine hiuksineen ja sisäänpäin kääntyneine katseineen.
Niin tapahtuikin, mutta samassa vedettiin kaihtimet eteen, ja neiti Ingeborg polkaisi tyytymättömänä jalkaansa. Hän oli ollut viikon paikkakunnalla, ulkona hihkuivat jätkät, hänen oli ikävä ja häntä peloittikin vähän.
"Hänellä kuuluu olevan suuri kirjasto", ajatteli hän, "minä menen lainaamaan häneltä jonkun…"
Hänestä oli tämä vallan luonnollinen ajatus ja hän aikoi panna sen viipymättä täytäntöön, mutta samalla tuotiin taloon ensimmäinen potilas. Tuotu oli Matti Niemelän korkearintainen, terveverinen tytär, ja tuoja oli herrastuomari Erkki Sallansuu.
Herrastuomari oli tapoja tunteva mies, ja siksi hän ensiksi pyysi anteeksi, että vaivasi näin äkkiarvaamatta, mutta asialle ei nyt kerta kaikkiaan voinut mitään. Edellisaamuna, kun hän juuri oli lähdössä Niemelän talosta, oli tyttö satuttanut kirveellä jalkaansa — tähän polven alapuolelle —, sellaista voi sattua kenelle tahansa, miehellekin, mutta täällä täytyy naisten osata "hantteerata" kirvestä niinkuin miestenkin, ja niin oli hän, herrastuomari, sanonut:
"Minä vien tytön mukanani. Kun kunnalla kerran on sairaala, niin kaipa se siellä siksi lääkitään, että kotona saa sitten lopetella".
"Kirves oli huonosti varsitettu", sanoi Lyyli.
Niin — hm. Niin ne tulevat onnettomuudet; kun tulee yksi, niin tulee samalla toinenkin. Ei hänkään suinkaan millään hauskalla asialla ollut Niemelässä ollut. Ja niin tuli Lyylillekin kilvoittelu, niin tuli, niinkuin hän oli sanonut ja maininnut. No, hyvästi nyt sitten, neiti, ja Herran haltuun, Lyyli.
Kun jalka oli asianmukaisesti sidottu ja hoidettu, sanoi potilas:
"Minä tahtoisin tavata metsäherra Gyllenmarckia".
Hän sanoi sen sellaisella äänenvärillä, kuin olisi hän metsäherran vanha ja uskollinen ystävä ja kuin olisi hänestä aivan luonnollista, että metsäherra tulisi häntä katsomaan ja kuulemaan, mitä hänellä on sanomista.
Neiti Ingeborgissa herätti tämä suora pyyntö eräänlaista kummastusta, ja ennenkuin hän vastasi, katseli hän tarkemmin kuin julkisuudessa on tavallista potilaansa kasvoja ja huomasi, että ne "eivät suinkaan olleet hullumman näköiset".
"Nyt on jo niin myöhä, että tuskin voimme vaivata vapaaherraa", vastasi hän sitten, pannen vähän painoa viimeiselle sanalle. "Mutta huomenna".
"Huomenna! Siihen on niin pitkä aika. Eihän kello vielä ole kahdeksaakaan."
Lyyli oli koko matkan asiaa miettinyt ja hän tahtoi sen toimittaa heti, — huomenna hänellä kenties ei enää olisikaan rohkeutta kutsua metsäherra Gyllenmarckia puheilleen. Neiti Ingeborg kummastui yhä enemmän ja mittasi potilaansa lämmön. Se oli normaali.
"Tekö tunnette vapaaherra Gyllenmarckin entuudestaan?" kysyi hän.
"Hän on käynyt meillä muutamia kertoja".
"Eikö sitä asiaa voisi lykätä huomiseen?"
"Voisi kai, mutta tahtoisin sittenkin…"
Neiti Ingeborg oli kahden vaiheilla. Tunnin verran sitten ei hän ollut epäröinyt aikoessaan mennä lainaamaan kirjaa, nähdäkseen etäältä näkemänsä ja papin pojan seikkaperäisesti kuvaileman miehen läheltä, mutta nyt hän tunsi jonkunlaista epäröimistä potilaansa pyynnön suhteen.
"Voinhan minä koettaa lähettää tytön puustelliin", sanoi hän kotvan mietittyään, "mutta jos metsäherra on jo levolla, niin sille en voi mitään".
Viisi minuuttia kului äänettömässä odotuksessa, kuului vain kahden ihmislapsen hengitys, melkein sydänten tykintä, ja silloin tällöin kohtasivat katseet toisensa.
"Hän ei tule", ajatteli Lyyli, "hän kai on jo levolla. Ja jos hän tulee, niin mitä minä sanon…"
"Kai hän on jo nukkumassa", virkahti neiti Ingeborg, karkoittaakseen jonkunlaista yltyvää levottomuutta, "kyllä hän olisi jo tänne ehtinyt…"
"Eihän tyttökään ole vielä palannut…"
"Eipä kyllä. Jos hän on jo ollut levolla ja sitten noussut…"
Lyyli sävähti punaiseksi.
"Ei suinkaan…"
Metsäherraa vaivattu hänen tähtensä. Varjelkoon, mitä hän oli tehnyt.
Mutta se oli nyt tehty ja — Gyllenmarck oli hyvä mies.
Hän lausui tämän vakaumuksensa neiti Ingeborgille, joka taas sai lisää yllykettä kummastukselleen, mutta ei tehnyt sitä, mitä potilas vaistomaisesti oli odottanut, lausunut jonkun rohkaisevan sanan. Kun ei tätä kuulunut, puserti Lyyli sen esille.
"Ei hän siitä pahastu".
"Ei kai", vastasi neiti Ingeborg hajamielisesti ja tuntien, että hänen jotakin täytyy tehdä tappaakseen minuutteja, meni hän panemaan teevettä tulelle.
* * * * *
Vihdoinkin sitten kuuluivat askeleet porstuasta ja tässä he nyt seisovat vastakkain.
Neiti Ingeborg tunsi kätensä olevan eräitten sormien välissä, jotka sormet kuuluivat hänelle varovaisesti, ettei sanoisi puolittain vastahakoisesti ojennettuun käteen, ja selittämätön silmäpari oli katsovinaan häneen, mutta katselikin omituisesti ohi.
"Gyllenmarck".
"Bonn".
Sitten seurasi sellainen tavallinen hiljaisuus, joka seuraa esittelyä ja jolloin esitellyt ikäänkuin koettavat päästä toisistaan selville, elleivät he vaikene siksi, ettei heillä parhaimmalla tahdollaankaan ole toisilleen mitään sanottavaa, ei toisilleen mitään annettavaa eikä toisiltaan mitään voitettavaa. Tätä hiljaisuutta kesti vain sekunnin, mutta sen arvo ehdittiin kuitenkin tajuta molemmin puolin.
"Tässä hän siis on", ajatteli neiti Ingeborg, "se verhon ympäröimä… Minä ihmettelen, mitä toisessa huoneessa oleva tyttönen mahtaa häneltä tahtoa…"
"Papin poika oli kohtelias", ajatteli Gyllenmarck luoden nopean katseen naiseen, "enkä minä sitä ollenkaan ihmettele…"
Ääneen hän lausui:
"Minua kutsuttiin tänne".
"Niin, tosiaankin, herra paroni, täällä on eräs potilas, neitonen, joka välttämättömästi tahtoi puhutella teitä tänä iltana. Koetin kyllä saada häntä lykkäämään…"
Kuullessaan sanan paroni, loi Gyllenmarck taas lyhyen katseen puhujaan ja astui sitten käskemättä sisäovea kohden.
"Ei mitään, hyvä neiti", vastasi hän, "matkahan on vain kymmenen syltä".
Kas, siinähän oli se korkearintainen, puhdasverinen tyttö valkoisella vuoteella vaaleassa karbolintuoksuisessa huoneessa, ja Gyllenmarck astui sinne kuin joku setä tai omainen.
"Mutta, lapsi hyvä", sanoi hän, "miten sinun on käynyt?"
Niin oli käynyt — kirves oli sattunut jalkaan.
"Oli oikein, että heti tulit sairaalaan, muuten olisit saanut ehkä ikäsi ontua?"
Gyllenmarck muisteli, miten oli nähnyt hänen käyvän Niemelän permannolla, sitä olisi katsonut vaikka päivän, väsymättä, ja sitten hänen mieleensä muistuivat erinäiset muut asiat, jotka hän jo hetkeksi oli unohtanut.
"Ei kai olisi tullut tänne tulluksi", vastasi Lyyli, "mutta sattui herrastuomari Sallansuu olemaan meillä…"
Ja sitten se pulpahti esiin: herrastuomari oli antanut haasteen, puulaaki tahtoi isän pois talosta.
Nyt Gyllenmarck tunsi, kuinka veret hänen poskipäissään kylmenivät. Tässä hän nyt istui kauniisti, hän, Constantin Gyllenmarck, sanansa syöneenä. Häntä pidettiin rikkaana: ollapa nyt edes viisikääntuhatta markkaa.
"Tiedätkö sinä, mille päivälle haaste annettiin?" kysyi hän.
"En minä päivää tiedä, mutta heinäkuusta ne puhuivat. Eihän metsäherra vihastu minulle, kun vaivasin?"
Gyllenmarck koetti naurahtaa.
"Vihastu, eihän toki", vastasi hän. "Lapsi tekee kauniisti ajatellessaan vanhempiaan. Kaikki sitä eivät tee…"
Hän vaikeni hetkeksi, ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan.
"Luotatko sinä minuun?" kysyi hän sitten äkkiä.
"Kuka ei sitä tekisi", hymähti tyttö, aivan kuin olisi se luonnollisimpia asioita, mitä saattoi olla.
"No älä sitten sure, vaan tule terveeksi", sanoi Gyllenmarck ja hän tunsi itsessään voimaa ja pontta, kun jatkoi: "Ei isääsi viidentuhannen markan takia ajeta pois sellaisesta talosta".
Hän tunsi, että hänen rohkeudellaan oli joku pohja tai ponnahduslauta, mutta missä se oli, sitä hän ei tiennyt. Mutta se täytyi löytyä — Jumal'auta! Tai oliko hän joku heittiö, joka lupasi ja lupasi, mutta ei kyennyt lupaustaan täyttämään ja jonka piti hävetä lapsen edessä.
"Minä tulen taas huomenna sinua katsomaan", sanoi hän vihdoin ja nousi.
"Siitä on vain vaivaa metsäherralle".
"No, älä sinä sitä ajattele. Hyvästi nyt vain."
Hänen ryhtinsä oli suorempi, kun hän poistui ja etuhuoneessa hän katseli neiti Ingeborgia suoraan silmiin.
"Tyttöparka ajattelee vanhempiaan", selitti hän. "Elämä tunturien takana ja kettujen keskellä ei totisesti ole helppoa".
Neiti Ingeborg ei voinut olla lievästi punastumatta. Hän oli ikäänkuin jostakin kaukaa erottavinaan sanomattoman kauniit kasvot, jotka sanoivat: Nyt näet ne kasvot, joiden omistajan papin poika koetti tehdä naurettavaksi tai puolihupsuksi. Sitten hän näki kasvot niin läheltä, että hengitys tuntui, ja se kaukainen kauneus sai antaa sijan elämälle ja miehekkyydelle, mutta silmistä katseli suunnaton erämaa. Ja neiti Ingeborg unohti vastata.
"Istukaa, herra paroni", sanoi hän ainoastaan, senkin puoleksi väkinäisesti.
"Kiitän, mutta aika on jo myöhäinen. Toivon teidän viihtyvän hyvin erämaassa. Alussa se kyllä ehkä on vaikeaa, mutta siihen tottuu, eikä täältä lopuksi enää lähde ajamallakaan."
"Herra paroni on jo ollut täällä pitemmän aikaa?"
"Kutakuinkin. Toistakymmentä vuotta."
"Suurenmoista. Ettekä halua pois?"
Tähän Gyllenmarck olisi voinut vastata lyhyesti: "En", tai: "En ole sitä ajatellut", mutta hän sai tällä kertaa taas suoruudenpuuskansa, joka saattoi hänet leikkimään tulella ja joka oli omiaan saamaan hänet välikäteen, ja siksi hän vastasi:
"Jos ehkä joskus tahtoisinkin, niin olen polttanut laivani".
Taas se oli sanottu. Mutta neiti Ingeborg tunsi käden keveästi koskettavan omaansa, ja kun hän meni ikkunaan, näki hän miehen haamun kulkevan pimeän tien yli.
* * * * *
"Gyllenmarck, Gyllenmarck", ajatteli hän, eikä paljoa muuta. Sillä mistään laivojen polttamisesta ei papin poika ollut puhunut. Neiti Ingeborg koetti vaivata päätään, mutta mihinkään päätökseen hän ei päässyt.
"Rikollinen hän ei ainakaan ole", lopetti hän, "sillä silloin hän ei olisi kruunun palveluksessa".
Seuraavina päivinä alkoi Gyllenmarck järkevästi miettiä. Hänen täytyi todellakin ottaa asia oikein ajatellakseen, sillä hän oli antanut lupauksensa niin puolelle kuin toisellekin. Ja kun hän viikon oli asiaa harkinnut, oli hän myöskin tullut erääseen johtopäätökseen.
Hän kävi myöskin säännöllisesti sairastuvassa toisella puolella tietä. Oikeastaanhan siihen ei ollut mitään säällistä aihetta, mutta olihan hyvä pitää tyttöraukkaa reippaalla mielellä. Ja aina kun hän tuli sieltä kotiinsa, tunsi hän jollakin erinomaisella tavalla reipastuneensa ja virkistyneensä.
"Kyllä minä luulen, ettei tästä mitään vakavampaa tule", sanoi hän Lyylille. "Itse asiassa tämä juttu on hyvinkin helppo selvittää, kunhan vain saan sen verran aikaan. Ja se Kannanlahden yhtiökin on nyt kerta kaikkiaan sellainen syöjä…"
Kunhan maa paljastuu, niin hän käy arvostelemassa Niemelän metsän ja erottaa siitä viidentuhannen markan myytävän palstan tai miksei kuuden- tai seitsemäntuhannen, että mies saa käteisiä. Mutta nopea tässä täytyy olla, arvaamattoman nopea.
Muutamana päivänä, kun hän poistui sairaalasta, sanoi neiti Ingeborg:
"Herra paronilla on hyvin hyvä sydän".
Samassa hän kuitenkin tunsi olleensa liian rohkea, sillä hän punastui ja kävi noloksi ja toivoi, että olisi sanonut vain niinkuin ennenkin: "Hyvästi nyt ja tervetuloa huomenna kahdentoista tienoissa".
Constantin Gyllenmarck pysähtyi ja nolostui hänkin eikä hän voinut sille mitään, että hän tunsi sydämensä tykähtelevän. Mutta tunnustus oli niin yllättävä, ettei hän voinut mitään käden käänteessä vastata, ja seuraus oli se, että neiti Ingeborg tunsi vielä selvemmin olleensa tahditon ja tunkeileva ja päätti sen korjata.
"Suokaa anteeksi, herra paroni, mutta olen usein ajatellut teitä ja ihmetellyt, kuinka teiltä riittää aikaa… ajatella vieraiden ihmisten asioita…"
Ajatellut minua! ajatteli Gyllenmarck. Herra Jumala, mitä minä sitten olen tehnyt siitä asti, kun näin papin pojan teikkaroivan hänen edessään tuossa veräjällä.
"Mitäpä täällä muuta ajattelee kuin niitä ihmisiä, jotka alati ovat silmäin edessä", vastasi hän viimein luonnollisesti, "tai sitten muistelee menneitä. Se on yleinen sairaus niillä, jotka muualta ovat tänne tulleet."