VIII
Kalpea, laiha auringonsäde tunkeutui sisään paksujen uudinten raoista ja alkoi leikkiä Gyllenmarckin kirjoituspöydällä. Ensin se siihen pysähtyi pitkänä, ujona viivana, ikäänkuin sanoen: "tässä minä nyt olen", mutta kun se huomasi, ettei sen läsnäoloa pidetty pahana, ellei juuri hyvänäkään, tuli se rohkeammaksi, hyppäsi monisärmäiselle lasipainolle, jonka pohjassa oli kuva Kölnin tuomiokirkosta, ja heijastihe sateenkaaren kaikissa väreissä vastakkaiselle seinälle.
"Tässä minä nyt olen ja tällainen minä olen".
Ja sen lukemattomat toverit tanssivat hangettuneella lumella, puiden oksilla, kattojen räystäillä ja tunturien rinteillä ja sanoivat hekin:
"Nyt me olemme tulleet".
Silloin Constantin Gyllenmarck pani pois kynänsä, sillä hän huomasi, että tulossa oli kevät. Hän oli huomannut sen jo päiviä sitten, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan, sillä kevään mukaan saapui se, se jokakeväinen ja kauhea. Mutta nyt oli auringonsäde päässyt tunkeutumaan sisään uudintenraoista, ja nyt Gyllenmarck tiesi, ettei hän voinut kohtaloaan välttää.
Siitä asti kuin Gyllenmarckien vanha Soilua oli mennyt, oli se saapunut joka kevät, poikkeuksetta. Alussa oli Gyllenmarck koettanut sitä karttaa, myöhemmin hän oli tehnyt yrityksiä samaan suuntaan, mutta hän oli aina epäonnistunut; se oli aina hänet löytänyt: kotoa tai erämaista, selvänä tai humalassa, työssä tai joutilaana, seurassa tai yksin. Ensin se häntä vähän ravisteli, aivan kuin ravistellaan nukkuvaa ihmistä, jotta hän heräisi, sitten, kun se oli saanut hänet hereille, sitten se alkoi. Gyllenmarck raivosi sen kynsissä ja taisteli vastaan, mutta mitään hän ei sille voinut.
Se alkoi tavallisesti lapsuudesta, kertoi kaukaisin hopeakellon sävelin onnellisesta kodista, juuri siitä menetetystä Soiluasta, valoisista saleista ja tuoksuvista kukkasista, ja kun se oikein tahtoi kiduttaa Gyllenmarckia, asetti se hänet istumaan äidin syliin tai ajamaan isän kanssa ruukille. Sitten se esitti muutamia kauniita kuvia varhaisemmasta poikuudesta, asetti kuviin oikean värin ja valaistuksen, viivytteli, viivytteli ja odotti, että kuvat tekivät asianmukaisen vaikutuksen, kunnes se ravakalla hyppäyksellä oli keskellä keltaista ja verenpunaista nuoruutta, näytti äidin kuolleena valkoisessa ruumisarkussa ja isän, herra paronin, seisovan sen ääressä hiukset harmaina, katse tylsänä ja tunteettomana, silinteri kädessä. Tämän jälkeen se vähän hellitti otetta ja antoi uhrinsa miettiä ja tuskastua. Sitten se vasta oikein alkoi. Kuvat seurasivat toisiaan: suuria, aurinkoisia kuvia, joissa setelit kahisivat ja kulta helähteli, joissa naiset nauroivat, viini virtaili ja kortit läiskähtelivät, sateenharmaita kuvia vakavista hetkistä, lopun pelosta ja tilinteon yrityksistä, jotka aina loppuivat kullan helinään ja ylvääseen iloon, ja vihdoin pirullisia, irvisteleviä kuvia romahduksesta ja perikadosta ja vaelluksista ja nykyisyydestä.
Näin se oli tullut, jok'ainoa kevät, ensimmäisen valjun ja vaivaisen auringonsäteen mukana, näin se oli tullut, ensin varovaisesti etsinyt otteen, mihin tarttua, ja sitten häntä kiusannut, paiskellut, ravistellut, kunnes metsät ja alangot olivat paljaat ja mullan haju ja puhkeavien lehtien tuoksu täytti ilman. Silloin se oli hänet jättänyt häpeäänsä ja poistunut, jätettyään kuitenkin varjon itsestään seuraamaan Gyllenmarckia seuraavaan kevääseen asti, varjon, joka aina muistutti olemassaolostaan ja joka säesti kaikkia Gyllenmarckin puuhia, toimia ja edesottoja.
Silloin oli ollut kevät, kun Gyllenmarckin romahdus oli tullut.
Mutta se, joka saapui joka kevät hänen luokseen erämaahan, oli omatunto.
Ja että se saapui joka kevät ensimmäisen auringonsäteen mukana, johtui siitä, että Gyllenmarck joka kevät, ensimmäisen auringonsäteen nähtyään, tahtomattaan ajatteli: "Nyt on niin ja niin monta vuotta siitä, kuin minä hävitin isieni perinnön".
* * * * *
Nyt alkoi siis tulla kevät, ja kuten sanottu, Gyllenmarck laski syrjään kynänsä ja huokasi.
"Nyt on kulunut niin monta vuotta…"
Hän tunsi pelkoa ajatellessaan mitä ajatteli, mutta hänen täytyi ajatella. Tahtoipa tai ei, hänen täytyi kuitenkin. Se oli tullut hänelle tavaksi, josta hän ei päässyt minnekään.
Tällä kertaa hän ei yrittänyt taistella sitä vastaan, mitä tuleman piti, sillä kokemuksista hän tiesi, ettei hän taistelussa voittaisi. Kun sen täytyi kuitenkin tulla, niin tulkoon.
Mutta se ei tullutkaan. Se antoi aavistella itsestään, astui askelen lähemmäksi, mutta peräytyi saman verran.
Sen täytyi tulla, kun se kerran oli tullakseen. Gyllenmarck ei tahtonut kiduttaa itseään, hän tahtoi, että se tuli, ja tuli pian, että hän taas pian pääsisi sen ohitse. Hänellä oli muuta tekemistä, hän oli joutunut välikäteen, vieläpä kahteen välikäteen, hänen täytyi vähän toimia, voidakseen pelastua kunnialla…
Mutta se ei tullut sittenkään. Se menetteli niinkuin paljas hermo hammastaudissa, nytkähdytti, nytkähdytti, antoi tietää, että oli olemassa, mutta ei ottanut pakottaakseen.
Gyllenmarckin valtasi kylmä taistelunhimo. Hän tahtoi sivuuttaa painajaisensa niin pian kuin mahdollista ja hän alkoi itse sitä auttaa. Ensin hän johdatti mieleensä kirkkaan lapsuutensa…
Ei, ajatus ei ottanut juostakseen, mielikuvat eivät palanneet sellaisina kuin ennen. Niiden eteen oli tullut joku verho; hän näki ne, mutta hän ei tuntenut itsessään mitään.
Kylmästi ja puolueettomasti hän ajatteli: "Jaa, sellaista oli silloin ja tällaista nyt".
Äiti makaa kylmänä ja kauniina valkoisessa arkussa, jota kruunut ja tähdet koristavat.
"Niin, Constantin Gyllenmarck, sellainen hän oli ja hänelle tuotit sinä paljon surua. Mutta hän ei muistele sinua pahalla."
Romahdus, huutokauppa Soiluassa.
"Että viitsit tuota enää muistella, Constantin Gyllenmarck. Se oli ruma tapaus, mutta oletpa saanut siitä yksinäisyydessäsi kärsiä."
Ja niin edespäin.
Mutta, kaikista ponnistuksista huolimatta, se ei tullut, ja Gyllenmarck tahtoi, että se olisi tullut, jotta hän pääsisi siitä tällä kertaa taas erilleenkin.
"Tule nyt, sen saatana, jos kerran tulet!"
Sanat kajahtivat autiossa huoneessa terävinä ja särmikkäinä, lausuja häpesi ja tunsi kuin joku olisi heittänyt kylmiä, kosteita jääpaloja hänen ohimoilleen. Häneen meni viileä rauha ja hän tunsi itsensä tyyneeksi ja toimelliseksi, jonka täytyi jollakin peittää äsken lausumansa tuhmuus.
* * * * *
Kas vaan, aurinko jo noin korkealla, sen säteet valaisevat, mutt'eivät lämmitä. Ja tuossa tulee papin poika jonkun naisen kanssa ja pysähtyy sairastuvan portille. Naisella on valkea talvitakki ja valkea puuhka ja nahkareunukset kapan helmassa ja hihansuissa, hän hymyilee, ja hänen hampaansa välkähtelevät auringonpaisteessa, mutta papin poika tahtoo olla kavaljeeri ja hän puhuu ja puhuu, ojentaa kätensä ja ottaa jäähyväiset, aikoo jo lähteäkin, mutta jää sittenkin puhumaan. Kylläpä hänellä onkin sanomista; nainen käy jo hajamieliseksi ja katselee muualle, mutta papin poika jatkaa vain. Verraton poika! Nyt hän tekee kädellään liikkeen puustelliin päin, molemmat katselevat kiinteästi ikkunoihin. Katselkaa vain, tässä talossa on korkein kivijalka napapiirin tällä puolen. Ja taas papin pojan suu on käynnissä ja nainen kyselee häneltä ja vähäväliä vilkaisevat he puustelliin päin.
"Puhe koskee minua", ajatteli Gyllenmarck.
Nainen kyselee ja papin poika vastaa. Puhelu kestää Gyllenmarckista aiheettoman kauan. Papin pojalla pitäisi olla sen verran älyä itsessään, ettei seisottaisi tuntematonta naista tuntikausia portilla puolipakkasessa, aivan kuin olisi kihloissa hänen kanssaan. Nyt papin poika nostaa neljännen kerran lakkiaan, jokohan hänellä nyt on päättäväisyyttä mennä kotiinsa! Ei, nainen kyselee vielä jotakin. Hänellä on tummat silmäripset, ja nenän kaariviiva on kaunis, aurinko loistaa hänen kasvoihinsa ja ne näyttävät sulautuvan kevääseen ja valoon. No, nyt viimeinkin! Papin pojan lakki heilahtaa viidennen kerran, sairastuvan veräjä kitisee, ja nainen kävelee luotua polkua, ylös. Juuri noin käveli se korkearintainen, puhdasihoinen tyttö Niemelän pirtissä.
"Niemelän, niin… Minun täytyy ruveta huikeasti ajattelemaan Matti
Niemelän asiaa… Tämä ei kelpaa pitemmälle…"
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän huomaa, että sairastuvan ikkunoihin ovat ilmestyneet uutimet, uudet, valkoiset uutimet. Ne ovat kyllä siinä jo olleet monta päivää, mutta vasta nyt hän sen huomaa. Hän huomaa muutakin: sairastuvan ikkunoista täytyy välttämättä nähdä, kun hän kävelee pihan poikki ulkohuoneisiin… Hm, perhana vieköön.
* * * * *
Luonnossa on kevät tulossa.
Tämä on se aika korkeassa Pohjolassa, jolloin ihminen hetkeksi pysähtyy ja luo jonkunlaisen itsetiedottoman katsauksen siihen, mikä on jo mennyttä. Hän pysähtyy hetkeksi toimissaan, jatkaakseen sitä seuraavassa silmänräpäyksessä, mutta katse on kirkkaampi ja tahdissa on pontta.
Metsien uumenista alkavat tukkityöläiset ilmestyä kirkonkyliin, ja elleivät viinakauppiaat vielä ole ehtineet paikoille Koudasta, Knäsöistä ja Kuollasta, kulkevat he jäidenlähtöä odotellen pitkin teitä, syövät ansioitaan, solmivat ohimeneviä rakkaussuhteita ja pelaavat korttia hissukseen ja varovaisesti, noin enemmän pro forma, muodon vuoksi, koska korttipeli nyt kerta kaikkiaan on välttämättömyys. He ovat helppoja käsitellä, näyttävät passinsa vain hienosti muristen nimismiehelle, tulevalle vihamiehelleen, katselevat altakulmain metsäherroja ja pienempiä herroja, sietävät vielä poliisinkin ja tuntevat jonkunlaista kunnioitusta talollista kohtaan, joka ei ole myynyt metsäänsä, vaikk'eivät hinnalla millään mene hänelle työhön, sillä se ei sovi heidän arvolleen. Tällöin he ovat taipuvaisia erinäisiin filosofeerailemisiin ja he vihaavat periaatteesta Kannanlahti-yhtiötä, koska se, samalla kuin suo heille leivän, pitää heitä tarpeellisessa kurituksessa, mutta jos joku syrjäinen siinä suhteessa pitää heidän puoltaan, pitävät he häntä puolihupsuna, sillä kukaan ei voi nousta Kannanlahti-yhtiötä ja sen "Isoa" vastaan. Enintään tehdä sellaista pikkukiusaa.
Mutta kun sitten viinakauppiaat alkavat saavuskella, tulee toinen ääni kelloon.
Varo silloin neitsyyttäsi, tyttö, sinä, joka et nuku kirves vieressä ja kolmen lukon takana, ja liiku sinäkin, mies, varovaisesti pimeässä. Pomo, tukkipomo, on silloin vähäpätöinen tekijä yhteiskunnassa, sillä he ovat nyt vapaita miehiä eivätkä hänen käskyvaltansa alaisia. Korttipeli ei enää tapahdu pro forma, se on nyt työ, ja rahat vaihtavat nopeasti omistajaansa. Kun joku sitten menettää kaikki rahansa "ventissä", "nakissa" tai "syykvetissä", ja mahdollisesti joutuu vielä avojaloin jatkamaan vaellustaan, pitää hän silloinkin vielä niin kiinni arvostaan, että ennemmin varastaa talolliselta sen välttämättömän, minkä voisi saada häneltä rehellisellä työllä tai parhaimmassa tapauksessa kerjäämällä.
Näin viettää jätkäkansa luppoaikaansa — joutoaikaansa — pitäen kortteerinaan jonkun talollisen pirtin loukkoa, odotellen uusia töitä, ja talollinen kärsii häntä, sillä useimmassa tapauksessa hän saa korvauksen (ja kuten meillä oli puhe, on jätkä rento, kun hänellä on rahaa), ja ellei hän kärsisi, olisi hänen persoonallinen turvallisuutensa vaarassa.
* * * * *
Kevät on tulossa, ja ensimmäiset juopuneet jätkät alkavat hirnahdella maantiellä, puustellin edustalla, mutta Gyllenmarck kunnostaa ampumavehkeitään, sillä hänen on myöskin pidettävä huolta naisen turvallisuudesta tuolla vastapäätä. Konstaapeli Juusperi saisi myöskin laittaa käsirautojaan kuntoon, sillä ansiot kuuluvat suurissa metsissä olleen hyvät eikä viinan hinta ole noussut.
Tämä on myöskin se aika, jolloin kauppiaan puodin edessä on liike vilkkain. Tällöin saapuvat porolappalaiset ja kaukaiset uutistalokkaat syrjäkylistä, tunturien, soiden ja kiveliöiden takaa, pitkissä raidoissa varaamaan tavaroita kesäksi, ennenkuin keli rikkoutuu, sillä venekeino on pitkällinen ja hankala. Tällöin soivat kulkuset ja huudot kaikuvat ja talokkaat saavat näyttää kestiystävyyttään rahasta tai ilman.
* * * * *
Näin tulee kevät kyliin ja kiveliöihin ja tulee myöskin Matti Niemelän taloon, mukanaan herrastuomari Erkki Sallansuu ja vierasmies, jona tällä kertaa on Kursun Santeri.
Korkearintainen Lyyli kävelee navetasta heinälatoon, kun herastuomari ajaa pihaan, ja herrastuomari, joka on lestadiolainen ja saarnamiehenä kuulu, kauhistuu nähdessään, että Lyylin käynti on kuin suruttomain ja maailmanlasten käynti, ja hänen mieleensä muistuu lause Sionin tyttäristä, mutta Kursun Santerin suu menee messingille.
"Onpa Niemelän Matin tytär vöyristynyt", sanoo hän. "Ja ylpistynyt.
Ei ole huomatakseenkaan."
"On", vastaa herrastuomari, "kovin on maailmaan päin kallellaan".
"Jumalan terve, Lyyli", tervehtii hän sitten. "Onko isäsi kotosalla?"
"Herrastuomariko se siinä… Ajattelin, että joko taas joku tukkiherra… Viime päivinä on yhtenään niitä hypännyt… Kyllä isä on pirtissä."
"Katselin tässä, kun kuljit, Lyyli. Eivät sinua näytä huolet painavan. Mutta koettelemukset tulevat itsekullekin, koettelemukset ja kilvoittelemiset, Lyyli, että me valmiina olisimme, kun ylkä tulee… Ja silloin ei auta jalan nousu… Jokos olet ripillä käynyt?"
"Olinhan minä teidän Kallen kanssa yhtä aikaa…"
"Taisit olla. Ihminen vanhenee ja muisti heikkenee. Mutta ota vaari ajallisuudessa, Lyyli."
Ja syvästi huoaten ankaran uskon mies riisui hevostaan valjaista, sillä paluuta ei tänään voinut ajatella.
Talonväelle näytti tuottavan pieniä vaikeuksia vastata herrastuomarin tervehdykseen hänen astuessaan pirttiin. Helpompaa ehkä olisi ollut jättää tervehdys kokonaan vastaamatta. Matti kohotti tuskin katsettaan aisapuusta, ja Matin vaimon tervehdyksestä saattoi erottaa vain ensimmäisen tavun. Sitten alkoi pirtissä suuri hiljaisuus, jolloin vain hienonhienot tomuhiutaleet leijailivat valojuovassa, sellainen kodikkaan ja pahaaennustavan hiljaisuuden välinen välimuoto, jolloin odotetaan, tapahtuuko jotakin vai jääkö tapahtumatta. Lautamiehen läsnäolon tarkoitusta ei tiedetty, saattoi olla asialla, saattoi muutenkin poiketa ollessaan asioilla muualla. Ehkäpä sittenkin oli asioilla, mutta mitä se näin aikaisin…
"Kevääksi se panee, kevääksi", sanoo herrastuomari.
"Niin tekee", vastaa Matti, mutta harrastusta hänellä ei näytä riittävän muuhun kuin työhön.
"Panee", säesti Matin vaimo ajatuksettomasti, katsoen pihalle.
"Ei sinulle ole tapahtunut vahinkoja viime talvena?" tiedustelee herrastuomari.
Tällaisen tiedustelun on jokainen jumalaapelkäävä ihminen velvollinen tekemään lähimmäiselleen pitkän kotvan ja varsinkin talven takaa tavatessa.
"Eipä sanottavia… Lienee poro tai pari joutunut pedon suuhun…"
"Eikähän meillä paljon liikenevää olekaan", virkahtaa Matin vaimo.
Herrastuomari huokaa.
"Niin, mitäpä se tämän maailman hyvyys, jos saa sielullensa vahingon…"
"Oletko seuranpidossa käynyt talvella?" kysäisee Matti.
"Korjan kylällä kävin uskosta puhumassa loppiaisena".
"Jaa".
Nyt alkaa mieliala olla sitä myöten muokattuna, että herrastuomari saattaa käydä käsiksi varsinaiseen asiaansa. Jokainen huomaa, ettei hän ilomielin ja naurusuin tule asiaansa toimittamaan. Hän huokaa siis asianmukaisesti ja napittaa auki sarkatakkinsa, alkaen sitten kopeloida povitaskuaan.
"Asioitakin olisi vähän sinulle, Matti", aloittaa hän.
"Vai olisi…"
Matin huulet puristuvat lujasti kiinni, ja leuka vavahtaa. Matin vaimo katsoo kiinteästi jotakin olematonta pistettä ulkona, salatakseen kyyneltä. Lyyli on tullut sisään ja istahtaa seinäpenkille ovensuuhun solmien auenneita kengänpaulojaan. Hän vaistoo, mistä on kysymys, eikä uskalla katsoa isäänsä eikä äitiinsä.
"Se olisi sitä puulaakin asiaa", jatkaa herrastuomari, levitellen paperiaan. Sitten hän vilkaisee Mattiin ja alkaa lukea: "Reevaaruaktiepuulaaket Kantalaksin siitä tekemän anomuksen johdosta kutsutaan ja haastetaan täten talokas…"
Tähän hänen täytyy keskeyttää lukemisensa.
"Anna olla", sanoo Matti, "kyllä minä tiedän, mitä se koskee.
Syyskäräjiinkö se…?"
"Ei kun välikäräjiin Tanhuanpäässä heinäkuun kymmenes päivä".
"Parhaimmalla heinä-ajalla".
"Se on sen asia".
Matti heittää aisan syrjään ja jää tuijottamaan eteensä. Pirttiin tulee raskas hiljaisuus. Vihdoin sentään suoritetaan asia loppuun, vitkalleen ja tuskallisesti. Matti tunnustaa haasteen ja saa jäljennöksen asiakirjasta.
"Joo, kyllä se puulaaki koettelee", sanoo viimein Kursun Santeri velvollisuudentuntoisesti ja sytyttää hitaasti ja taitavuudella piippunsa.
"Ei se rahojaan anna lahjaksi", todentaa herrastuomari. "Mutta selviydyt sinä Matti — se hosmestari Kyljenmarkki on rikas, oikein sellainen salarikas…"
Matti on taas ottanut aisapuun ja syventynyt siihen. Ei puutu, ei pukahda, on niinkuin ei kuulisi mitään.
Mutta herrastuomarista tuntuu, kuin loukattaisiin hänen auktoriteettiaan, kuin häntä ei uskottaisi, vaikka ehkä hyvinkin uskotaan. Senvuoksi hän jatkaa.
"Sellaisia ne ovat suuren maailman herrat, niinkuin Kyljenmarkkikin. Eivät ne tunne ketään, koettelevat vain ja tunnustelevat, eivätkä näe muuta kuin tapulin ja taivaan. Ovat niinkuin ei muita olisikaan. Ja sitten Kyljenmarkkikin… alhaiselta mieheltä tuntui, ei se kenenkään varpaille polkenut, mutta niin juoksutti puulaakin 'Isoa' kuin renkiään…"
Aisa lennähtää paukahtaen lattialle, kuulijain kasvot jännittyvät ja on kuin pirttiin tulisi enemmän valoa.
Herrastuomari huomaa, että hänellä voi olla lisävoittoa tästä haastematkasta, ilmainen ruoka ja yösija, ja hän lisää vettä myllyyn.
Niin oli Gyllenmarck juoksuttanut yhtiön suurinta herraa, jonka persoona varjosti koko Pohjolan, juoksuttanut leivän isää… Uskomatonta, ellei olisi itse nähnyt, uskomatonta…
"Vai niin teki", sanoo Matti henkeään pidätellen.
Niin oli tehnyt. Herra on herrallakin. Ja kyllä kykenee Mattiakin auttamaan, jos tahtoo, mutt'ei hänkään tietenkään rahojaan lahjoita. Matin pitää itsekin vähän yrittää. Herrat ovat niin kyllästyväisiä.
Tyytyväisenä herrastuomari mukristelee huuliaan, ja Matin vaimo alkaa panna pannua tulelle, täyttäen näin herrastuomarin salaisen toivomuksen.
Matti koettaa ajatuksissaan yhdistellä tapauksia, keksiä syitä ja seurauksia, mutta mihinkään selvyyteen hän ei pääse. Sama, josta joku kuukausi sitten oli päässyt, oli taas edessä, se oli ainoa, mikä hänellä oli selvillä. Hän oli kuin muutkin vertaisensa siellä kaukana tunturien keskellä: ellei Kannanlahti-yhtiö ajatellut heidän edestään, ajatteli joku toinen ja joka tapauksessa he hävisivät.
Mutta työ, — kas siihen he pystyivät. Kun ottivat pystyäkseen.
* * * * *
Illan tullen, kun vieraat jo olivat käyneet levolle, sanoi emäntä isännälle:
"Sinun pitäisi oikein puhua sen hosmestarin kanssa. Ethän sinä näitä asioita oikein tajuamaan kykene."
"Pitäisi!" jankkasi Matti. "Kun sinä tietäisit, miten vaikea sitä on puhutella, et sanoisi mitään. Saa puhua niin että kuola valuu suusta, eikä saa vastaukseksi halaistua sanaa".
Lyylillä oli omat korkeat ajatuksensa Gyllenmarckista; hän muisti sen illan, jolloin Gyllenmarck sanaa puhumatta oli heittänyt erään himokkaan tukkiherran rähmälleen kamarin loukkoon.
"Kyllä se vaan mainio mies on", lausui hän vakaumuksenaan, sillä hänellä saattoi vielä tällä iällä olla vilpittömiä vakaumuksia ihmisistä, joita hän joskus oli nähnyt.
* * * * *
Näin olemme saaneet kevään korkeaan Pohjolaan, pappiloista ja puustelleista kotiin ja tukkipirtteihin asti. Illat käyvät kuulakkaiksi ja jäät alkavat harmeta, vähitellen tosin, mutta harmenevat kuitenkin, yks' kaks' huomaa silmä jonkun pälvenkin, ja keväinen tuoksu uhoo yksinpä auringonpaisteisista, harmaista kivistä ja kallioista. Niin kallistuu kaikki hitaasti siihen suureen valoon päin, mutta kevät ei täällä hekumoitse omasta olemassaolostaan ja vehmaudestaan, se antaa aavistella vain, niinkuin kaikki muukin täällä kaukana, kuinka hyvin saattaisi olla.