XI
Kun Gyllenmarck istui vastapäätä Krokforsin yhtiön pehtoria, ajatteli hän enemmän Ingeborg Bonnia kuin itseään tai Matti Niemelää.
"Minun täytyy onnistua", ajatteli hän ja hän oli varma siitä, että onnistuisi.
Krokforsin yhtiön pehtori oli Suomessa syntynyt ja jätkästä ylennyt pehtoriksi. Sellaisten henkilöiden kanssa Gyllenmarck seurusteli vielä suuremmalla vastenmielisyydellä kuin muitten, mutta tällä kertaa se ei tuottanut hänelle sanottavia vaikeuksia.
Pehtori hämmästyi, saadessaan vieraakseen Constantin Gyllenmarckin tukkikämpän herraskamariin. Ruuanjätteet korjattiin syrjään, enimmän rasvoittuneet paperit pantiin toisten alle, mutta spriipullo jätettiin tahallaan pöydälle. Kuka tiesi, mitä metsäherralla oli asiaa, ehkä hakkuussa oli sattunut joku virhe. Täytyi olla varovainen. Ja pehtori pakotti leveän naamansa hymyilemään, työnsi itse esille jakkaran istuttavaksi ja komensi kokin hakemaan lähteestä vettä ja keittämään kahvia.
Seinän takaa kuului tukkilaisten hanurin kilkutus sekaantuneena lauluun ja puheensorinaan, mutta pehtori kävi itse kieltämässä. Hänellä oli kirkonkylän metsäherra asioilla, ja se, joka ei kyennyt pitämään kitaansa kiinni, saisi huomenna lopputilinsä ja lähteä laputtamaan. Sellainen on kuri Kannanlahti-yhtiössä ja sellainen on myös Krokforsin yhtiössä, sen sai jätkäjoukko uskoa.
Sitten pehtori palasi taas herraskamariin ja valitti, ettei aikaisemmin tiennyt metsäherran tulosta.
"Täällä ei saa järjestystä millään", valitti hän, "mutt'ei käy ajaminen miehiä poiskaan".
Gyllenmarck ymmärsi sen hyvin — tällä kertaa. Antaa miesten olla vain, heillä nyt on kerta kaikkiaan omat tapansa.
Pehtori höristi korviaan. Tällainen oli outoa puhetta Gyllenmarckin suusta, mikäli hän oli kuullut. Parasta on olla varuillaan, ehkäpä metsäherralla oli asiaa, josta saattoi hyötyä.
Nyt se sitten laukesi.
"En tule oikeastaan omissa asioissani. Tulen erään toisen asioissa, minä olen nimittäin ottanut myydäkseni muutaman metsäpalstan."
Pehtori höristi korviaan vielä enemmän. Hän oli kuullut, että Gyllenmarckilla oli joitakin asioita Matti Niemelän kanssa. Tai ellei oikeastaan mitään asioita, niin ainakin jotakin tekemistä hänen kanssaan. Hänelle tarjoutui tässä oiva tilaisuus ostaa metsää, tilaisuus, jollaisista Krokforsin yhtiö Kannanlahti-yhtiön toimesta useimmiten sai olla vailla, ellei kuljettu pitkin kyliä kauppatilaisuuksia tiedustelemassa.
Herra pehtori vaikeni, näpsäytteli sormiaan ja antoi Gyllenmarckin odottaa. Hänellä oli jonkunlainen pohjatajunta siitä, että hänkin oli tällä kertaa herra — metsäherrankin silmissä ja että metsäherra saattoi nyt, kuluvalla hetkellä, olla hänestä jollakin tavalla riippuvainen.
"Meillä on jo ostettua metsää niin paljon", sanoi hän, kun tarpeellinen aika oli kulunut ja Gyllenmarck siis tarpeellisen kauan oli saanut hänen mielestään odottaa.
Gylienmarck katseli pienestä, likaisesta ikkunasta, kuinka sinimekkoinen jätkä hakkasi puita sen edustalla, mutta se jätkä oli hänestä odottamattoman kaukana, näytti aivan kuin se jollakin salaperäisellä tavalla erottamattomasti olisi kuulunut metsään, maahan ja jokeen, eikä olisi liikuttanut häntä, eikä muita eläviä ihmisiä ollenkaan. Hän kuuli pehtorin vastauksen ja ajatteli neiti Ingeborg Bonnia, sitten Matti Niemelää, hänen tupaansa, perhettänsä ja terveveristä tytärtänsä, joka ehkä saattoi joutua tuon puita hakkaavan jätkän saaliiksi, ellei hän asiassaan onnistuisi, vaan Matti Niemelä perheineen joutuisi maantielle, ja vihdoin hänen ajatuksensa lensi Kannanlahti-yhtiöön ja "Ison" merkilliseen ja kuuluisaan käyntiin hänen luonaan, ja hänet valtasi taas kiihottava taistelunhimo ja hän päätti voittaa.
Gyllenmarck antoi myöskin puolestaan pehtorin odottaa ja katseli ilmeettömin silmin vuoroin likaista lattiaa, vuoroin ikkunasta ulos.
Itse asiassa ei pehtorilla ollut mielessäkään antaa kieltävää vastausta Gyllenmarckin esitykseen. Hän tahtoi ainoastaan huomauttaa olevansa herra ja että hänellä oli valta hyväksyä tai hyljätä Gyllenmarckin tarjous. Kaiken lopuksi hän kuitenkin tarjouksen hyväksyisi, oli tuo sitten millainen tahansa. Oli viisasta koettaa pysytteleidä Gyllenmarckin tapaisen miehen suosiossa.
Mutta hämmästyksekseen näki hän metsäherran kopeloivan lakkiaan, vaikk'ei kahvikaan ollut vielä valmis. — Kuitenkin, kun hän muisti, se kuului olevan metsäherra Gyllenmarckin tapa: hän ei koskaan sanonut yhtä asiaa kahteen kertaan. Ja äkkiä pehtorinkin päähän lensi kertomus "Ison" käynnistä Gyllenmarckin luona ja yhtä äkkiä tunsi hän itsensä heikoksi ja vaatimattomaksi.
Spriipullokin oli pöydällä vielä avaamattomana, sen avulla ehkä saattoi alentaa hintaa, jos Gyllenmarck kovin kohtuuttomia vaatisi.
"Tarjoukseni oli vilpittömässä mielessä tehty", sanoi Gyllenmarck. "Mutta jos teillä todellakin on enemmän metsää kuin mitä pystytte hallitsemaan, niin minä tietysti peräydyn".
Pehtori joutui hämilleen.
"Tuota noin… ei sitä niin paljon ole, etteikö lisääkin voisi ostaa ensi vuotta varten", virkahti hän, väänsi sitten punakat kasvonsa nauruun ja jatkoi, avaten pullonsa: "Metsäherra soisi nyt anteeksi, tässä on vähän suunavausta, kun ei se kahvikaan näy joutuvan."
"Perkelettäkö siellä koko päivä kuhnaillaan yhden ainoan kahvipannun kanssa?" huusi hän sitten puita hakkaavalle miehelle rientäen ovelle.
Mies, joka oli samalla kertaa pehtorin ja muiden pomojen kokki ja naistenhankkija, murahti vastaan jonkun äreähkän, solvaisevan lauseen, josta kamariin kuului ainoastaan "hirvas" ja "pukki", ja meni hämmentämään kepin nokassa nuotiolla kiehuvaa pannua.
"Kirota niille pitää", sanoi pehtori sitten anteeksi pyytäen
Gyllenmarckille, "eivät ne muuten vääjää senttiäkään".
Sitten hän taas heittäytyi tyyneksi ja asialliseksi, kaasi laseihin, kilisti, ryyppäsi ja ähkäsi asianmukaisesti, jonka jälkeen hän oli taas valmis käymään pääasiaan.
"Niin… tuota… suurestako summasta tässä olisi kysymys?" kysyi hän.
"Kyseessä on vain lähemmä parituhatta runkoa, seitsemäntuhattaviisisataa markkaa."
"On se tavallinen hinta".
"Kaataminen ja veto eivät maksa juuri mitään. Puut kaatuvat melkein jokeen. Kai tiedätte Niemelän kotipalstan?"
"Kyllä minä sen tunnen".
Pehtori näytti saavan enemmän vilkkautta itseensä, kun hän sitten kysyi: "Mutta eikö se jo ole myyty Kannanlahdelle?"
"Ei sitä myyty ole, mutta talo on kyllä kiinnitetty velasta.
Aioinkin ottaa rahat omiin nimiini, kunnes Niemelä saa maksetuksi
Kannanlahden. Ymmärrättekö? En voi kernaasti muuten myydä
kiinnitettyä tavaraa."
"Niin vain… niinpä kyllä… eihän se muuten…"
Sitten pehtori taas vaikeni ja kaatoi laseihin. Nyt olisi hyvä tilaisuus saada ahdistetulta mieheltä metsää halvalla ja itselleen pieni provisioni, mutta tuo mies oli asiamiehekseen valinnut Constantin Gyllenmarckin. Herra pehtori punnitsi, kumpi maksoi enemmän, provisioni vaiko Gyllenmarckin suosio, hän vilkaisi alta kulmain Gyllenmarckia, ja viimein oli hänen päätöksensä valmis.
"Kun minä oikein ajattelen", sanoi hän, "niin taitaa se kauppa sittenkin kannattaa. Kyllä minä tiedän metsäherran, ettette te turhia… Rehellinen ja rehti mies ja parempi ammattimies kuin minä sitäpaitsi. Ette te halua minua pettää… Pitäisikö olla rahaa etukäteen ja miten paljon?"
Gyllenmarckista tuntui, kuin joku olisi voimakkaasti ravistanut häntä olkapäästä: "Herää sinä, joka makaat."
Näinkö yksinkertainen asia se olikin? Matti Niemelä oli pelastettu ja sen oli tehnyt hän, Constantin Gyllenmarck. Näinkö yksinkertaista se olikin: kävellä tänne vain, puhua vähän, saada rahat. Eikö se maailma sittenkään ollut tämän ilkeämpi? Täynnä vain jyrkkyyttä, afääriä ja asiallisuutta, niin yhdessä kuin toisessakin seikassa. — Ingeborg Bonn! Näin yksinkertainen asia se oli. Kannanlahti-yhtiö! Sinä olet hävinnyt, sinun arvovaltasi on mennyt tähän asiaan nähden.
Gyllenmarck vilkaisi kalenteriaan. Kesäkuun kahdestoista — neljä viikkoa. Ja tuossa, höyläämättömistä ja maalaamattomista laudoista kyhätyn pöydän toisella puolella, avatun spriiputelin takana, istui mies, joka tarjosi rahat. No, Matti Niemelä, itsekin olisit tämän asian voinut toimittaa, mutta jotakin sinulta puuttui. Käsiksi nyt vain, käsiksi!
"Ei kai kuusituhattaviisisataa ole liian paljon, minun ymmärtääkseni".
"Ei tietenkään. Metsäherra on vain hyvä ja kirjoittaa kuitin."
Höyläämättömistä laudoista tehdyllä pöydällä tahtoi terävä kynä tunkeutua läpi paperin. Mutta Gyllenmarck kirjoitti kuitin, hitaasti ja rauhallisesti. Matti Niemelä olisi saanut olla katsomassa, se kyllä kannatti.
"Onko lakkaa?"
Pehtori haki lakkatangon tavaroittensa joukosta, ja Gyllenmarck vahvisti nimikirjoituksensa sinetillään ja ojensi sitten kuitin pöydän yli.
"Oikein se on, aivan oikein", mutisi pehtori, siristäen silmiään.
"Mutta tuossa sinetissä ei ole nimeä."
"Ei tarvitsekaan. Siinä on vaakuna."
"Hm! Niin näkyy. Vaakuna… aivan niin. Tuota… mikä vaakuna se oikein on?"
Gyllenmarck sai nielaista sylkeä pari kertaa, ennenkuin voi selittää, että se oli Gyllenmarckien vapaaherrallisen suvun vaakuna.
Nyt se oli sanottu ja saattoihan tuon sanoa, jos mies ymmärsi.
Vapaaherrallisen suvun! Todellakin vapaaherrallisen suvun — ja
Soilua poissa.
Gyllenmarckia puistatti ja hän puraisi hampaitaan, kun näki toisen kylmästi ja harkiten laskevan rahoja.
Soilua poissa! Niin, tuollaisten setelien ja eräiden muiden seikkain takia. Minkä sille voi? Afääri on afääri ja raha on raha, ja hänen nuoruutensa afäärit olivat olleet — jos niin saa sanoa huonoja afääreitä, jos afääreitä ensinkään. Nyt pitäisi tehdä hyviä afääreitä, niinkuin Erik Wegener, eikä olla tekemättä mitään. Niin, totisesti — ikäähän oli vielä yllinkyllin jäljellä.
Siellä kirkonkylän sairastuvassa istui eräs Ingeborg Bonn, jolle hän merkitsi jotakin. Ingeborg Bonn, joka näytti sulautuvan aurinkoon ja valkeuteen ja jolla oli ollut joitakin vaiheita. Ja sitten hän epäilemättä merkitsi jotakin Matti Niemelälle, hänen perheelleen ja hänen luottavaiselle tyttärelleen. Edelleen kai hän merkitsi jotakin tuolle miehelle, joka laski rahoja, tottuneesti ja tunnontarkasti. Herra Jumala, eikö hän jo lopeta, ei suinkaan hän loppupäivää laske kuuttatuhattaviittäsataa markkaa.
"Nämä setelit ovat niin pieniä, kun nämä ovat tilirahoja", kuuli hän kuin jostakin kaukaa.
"Niin, eipä tässä"… vastasi hän kylmänkoleasti ja tottuneesti.
"Laskekaa te vain rauhassa".
Pehtori vilkaisi häneen. Gyllenmarckin sanat olivat lentäneet kovin ylhäältä ja korkealta.
Ja mitä Kannanlahti-yhtiöön tulee, eikö hän merkinnyt sentään jotakin sillekin. Jo "Ison" käynnin aikana. Ja vielä enemmän heinäkuun kymmenentenä päivänä. Että hän todellakin oli tähän ryhtynyt, todellakin. Joku muistaisi häntä kiitollisuudella, Matti Niemelä ja hänen tyttärensä.
Herätkää, vapaaherra Gyllenmarck! Tuossa ovat setelit edessänne pöydällä, tukku varmannäköisiä, mulkosilmäisiä satasia, varustettuina eräitten hienojen herrasmiesten nimikirjoituksilla. Noihin seteleihin sisältyy muutamia elämän pikkuseikkoja, sanokaamme hyvinvointi ja olemassaolo ylimalkaan, ne tulevat määräämään Matti Niemelän kohtalon, niinkuin ne aikoinaan määräsivät Soiluan kohtalon. Ja koko joukon muita kohtaloita näiden lisäksi. Sopii vain ottaa ja laskea ne, onko niitä tarpeellinen määrä. Soiluassa niitä olisi tarvittu kenties sata kertaa suurempi tukku. Mutta, kuten jo oli puhe, huonot afäärit ovat aina huonoja afäärejä, ja Constantin Gyllenmarckista ei silloin ollut rikkaaksi mieheksi.
Mutta, siitä huolimatta, — ikäähän oli vielä yllinkyllin jäljellä, ja sitten odotteli siellä puustellia vastapäätä muuan valoon ja kauneuteen sulautuva.
Kas, eikö sydän taas tykähtänyt! Rajusti ja hillittömästi niinkuin joskus kauan, kauan aikaa sitten erään kesäyön kohtauksen aikana Soiluan ruukin sillalla.
Miksi se noin sykähti! Ettäkö hänkin oli joku muu kuin vain — niin — jotakin muuta kuin mitä oli ollut. Miks'ei, totisesti, hän voi ottaa tätä asiaa hitaasti ja harkiten, niinkuin kaikkia muita. Matkalle nyt vain, Constantin Gyllenmarck, aurinko on vielä korkealla, vaikka työaika on loppunut ja miehiä alkaa lappautua seinän taa. Kun kiiruhdat, ehdit aamuyöstä puustelliin.
"Kiitos, pehtori. Rahat ovat aivan oikein."
"Se on hyvä, niin pitikin olla. Tuota… noin… meiltä ei kylläkään kukaan ole nähnyt sitä metsäpalstaa, vaan minä tietenkin luotan herra metsänhoitajaan."
Tietysti, tietysti. Sehän on selvä. Häneen olivat aina kaikki luottaneet. Ja Gyllenmarckia rupesi hillittömästi naurattamaan, kun hän tarkemmin katseli pehtoria.
Hänestä mies näytti niin pieneltä, koomilliselta ja avuttomalta. Ja kuitenkin tuo pieni, naurettava mies oli tehnyt hänelle palveluksen, vieläpä hyvin suuren palveluksen.
"Hyvästi nyt, herra pehtori, ja käykää puustellissa, kun sattuu asiaa kirkolle".
Gyllenmarck sanoi viimeisen aivan vilpittömässä mielessä, ja pehtori painoi sen visusti mieleensä.
* * * * *
Käki kukahtelee jossakin kaukana, risut rapisevat jalkain alla, on yö, mutta on valoisaa ja hiljaista.
Tyyntä on. Tuulenhenki on vaimennut puiden latvoissa, vakavina seisovat suorat petäjät ja vantterat kuuset. Silloin tällöin voi kuulua risahdus oksissa, kun metsälintu, pelästyen yksinäistä kulkijaa, pakenee; toisinaan voi metsästä kuulua kuin hiljainen huokaus tai vaisu sykähdys, mutta sellainen on suurmetsän tapa: iloissaankin se huokailee ja sykähtelee.
Ja tämän suurmetsän läpi kiemurtelevaa kaitaista polkua, joka milloin nousee korkealle vaaralle, milloin laskee vellovalle jängälle, milloin kokonaan katoaa jäkälikköön, niin että ainoastaan sitä reunustavain puiden kylkiin isketyt pihkaa valuvat pilkat osoittavat tottumattomammalle kulkijalle sen suuntaa, kulkee Constantin Gyllenmarck taskussaan ne kuusituhattaviisisataa markkaa, jotka tulevat pelastamaan Matti Niemelän.
Asia on siis hänen puolestaan loppuunsuoritettu, lyhyesti ja päättäväisesti, lukuunottamatta erinäisiä pieniä seikkoja, jotka kenties vielä olivat jäljellä.
Tulisivatko Matti Niemelä ja Kannanlahti-yhtiö ja Ingeborg Bonn tästedes nyt olemaan asioita, jotka ovat menneet?
Hän kiipesi lähimmälle vaaralle, jolle polku vei, tahtoipa hän tai oli tahtomatta.
Tunturit siinsivät kuin sinisessä usvassa ja niiden lomissa häämöttivät mustat joki-uomat. Väkisinkin häneen taas meni ajatus suunnattomista käsivarsista, joissa nuo pienet joet muodostivat jonkunlaiset sormet, ja hänen mieleensä muistui se puolinainen lupaus, jonka hän oli antanut Matti Niemelälle kymmenisen kuukautta taaksepäin.
Kymmenisen kuukautta! Nyt tuo aika tuntui suunnattomalta ajanjaksolta, täynnä tapauksia ja vaiheita.
Epäilemättä hänessä oli tapahtunut joku muutos. Sen alkukohta oli Matti Niemelälle annetussa lupauksessa, se oli kehittynyt syyskäräjien aikana, kohtaus Niemelässä oli antanut sille jonkunlaisen sysäyksen, ja Erik Wegenerin ja "Ison" pikaiset käynnit olivat sitä sysäystä tukeneet. Tällä kertaa hän osasi tyynesti eritellä sisimpänsä ja katsella itseään kuin syrjästä: tällainen minä olen ollut ja tässä minä nyt kuljen taskussani erään minulle oikeastaan yhdentekevän miehen kohtalo.
"Joko tulet itserakkaaksi, Constantin Gyllenmarck. Ihminen on tuo yhdentekevä mies niinkuin sinäkin, ja kenties joku aikoinaan on kulkenut sinunkin kohtalosi vasemmassa povitaskussaan!"
Tämä välihuomautus ei oikeastaan häirinnyt Gyllenmarckia. Hän ajatteli vain loogillisesti ja tyynesti:
"Niin, ihmisiäpä tosiaankin olemme kaikin. Sellaisia heikkoja ja vajavaisia ja riippuvaisia kappaleita…"
Sitten hän taas yltyi ajattelemaan, miks'ei se, joka oli tullut joka kevät, ollut tullutkaan viime keväänä, miks'ei se jäänyt häntä seuraamaan ja säestämään hänen toimiaan. Syytä siihen ei hän osannut asiallisesti harkiten keksiä. Hänessä oli tapahtunut joku prosessi, hän oli ollut sen alaisena tahtomattaan tai vain itse tietämättään tahtoen, ja tämä prosessi johtui siitä, että hän oli päättänyt tehdä jotakin sen asemesta, että siihen asti oli vain ylimalkaan ollut olemassa.
Hän oli asettunut sotajalalle eräitä miehiä vastaan, joita hän ei tuntenut, mutta joiden rahoilla oli muodostettu muuan täälläpäin liiaksikin tunnettu laitos, jonka nimi oli Trävaruaktiebolaget Kandalax. No niin, se oli hävytön yhtymä, joka rikastui, köyhdyttäen muita. Hänen velvollisuutensa oli ilmoittaa se johtomiehille, elleivät nämä sitä muuten tienneet. Sen hän tulisi tekemään.
Ingeborg Bonn! Hänkin vielä lisäksi. Niin paljon tapauksia ja vaiheita. Tätä asiaa ei Gyllenmarck voinut ajatella kylmästi ja harkitsevasti. Siinä oli valoisaa ja lämmintä ja jotakin etäisyyteen tähtäävää.
Hän kiiruhti askeleitaan ja saavutti portaan, joka muistutti Soiluan ruukin siltaa. Tällä kertaa hän muisti vain Ingeborg Bonnin ja että hän oli viimeinkin tehnyt jotakin, suorittanut sen asian, jonka hän kymmenisen kuukautta sitten oli ottanut miettiäkseen.
Vanha muisto Soiluan ruukin sillalta — se oli nyt vanha, hyvin hämärä muisto. Hän oli silloin juuri päässyt lapsenkengistä, nyt se muisto herätti hänessä myötätuntoisen hymyn. Jonkun minuutin kuluttua jatkoi hän taas ripeästi matkaansa ja tunnin kuluttua näkyi kirkontapuli, jota aamuauringon ensimmäiset säteet valaisivat.