XII
Tukinuitto kaukaisilla latvajoilla oli jo aikoja sitten alkanut.
Muutamia päiviä jäittenlähdön jälkeen olivat ensimmäiset tukkilaiset saapuneet Matti Niemelän taloon, ja viikko viikolta oli lauma lisääntynyt, vaikka miehet vaihtuivat. Toisessa nurkkakamarissa majaili uittajien kasööri, toisessa ukkoherra, porstuakamari oli kymmenniekkojen ja muitten pienempien pomojen hallussa, ja jätkäjoukko majaili osa pirtissä, osa ulkohuoneiden ylisillä.
Niin olivat tulleet kuin omaan taloonsa, ottaneet huoneet haltuunsa, asettuneet asumaan ja sillä hyvä.
Tästä kaikesta Matti Niemelä älysi, että yhtiö piti hänen taloaan jo niinkuin omanaan, älysi, huomasi ja kirahti itsekseen.
Käräjäpäivään oli vielä viikkokausia, mutta hän ja hänen perheensä olivat jo yhtiön nöyriä palvelijoita, tahtoen tai tahtomattaan.
Ei tässä enää auta kiroileminen, olisi pitänyt kiroilla silloin, kun otti yhtiöltä rahat, tai silloin, kun jätti niiden kohtalokkaiden korkojen maksamisen myöhemmäksi.
"Sekoita myrkkyä niiden ruokaan", kuiskasi joskus joku ääni hänen sisässään.
Olisihan sekin joku nautinto — nähdä koko jätkäjoukon ja pomojen ojentelevan koipiaan pitkin permantoja. Kyllä kai silloin muistaisivat, mitä ovat tehneet, ja parkuisivat: "Armahda meitä, Matti Niemelä!"
Siinä olisi sitten sovinto kaikesta…
Matti Niemelä tunsi tahtomattaan jonkunlaista suloisentuskallista nautintoa, ajatellessaan kuolemantuskissa vääntelehtivää joukkoa, mutta samassa kävivät kylmät väristykset läpi hänen ruumiinsa. Valjenneet ruumiit eivät koskaan antaisi hänelle rauhaa. Poronvarasta saattaa hän ampua kinttuun kun itse teossa tapaa — ja miks'ei vähän ylemmäksikin —, mutta nämä sentään tekevät mitä ylempänsä käskevät.
"Samaa sakkia yhtiö ja yhtiön jätkät ja pomot, samaa sakkia ja yhtä luuta kuin suden selkä… Pikkuisen ketunmyrkkyä vain maitoon… ovat saattaneet lapset sen siihen sotkea, on saattanut muuten joutua… Kyllä sen asian jotenkin selvität… Kaukaisessa kiveliössä ei ole katselijoita… Ja yhtiö muistaa iankaikkisesti, iankaikkisesti… Sadan vuoden kuluttua vielä takkavalkean ääressä kuiskaten mainitaan…"
Herra Jeesus, armahda minua! Murha, kymmenen murhaa, seitsemänkymmentä murhaa, eivät kaikki katumukset ja helvetin vaivat riittäisi sitä korvaamaan…
Ja Matti Niemelä syöksyi ulos, haki rahalliset ja rahattomat, kulki kuin henkensä edestä, puhui järkevästi, rukoili, pyysi ja vetosi viattomaan perheeseensä.
Yhtä turhaa!
Kenellä ei ollut, kenellä ei sopinut, kenellä ei sattunut olemaan "tähän hätään" kotosalla.
Aina hänen ajatuksensa lopulta pysähtyivät metsäherra Gyllenmarckiin. Olihan Gyllenmarck sanonut Lyylille sairaalassa: "Ei sinun isääsi niin vaan ajeta pois…" Tai jotakin siihen tapaan.
Mutta ei iljennyt enää mennä sinne vankumaan. Jos tekee jotakin, niin tekee omasta aloitteestaan, ei se puhumalla parane. Mitään ei kuitenkaan ollut kuulunut.
"Jos metsäherra pettää", ajatteli hän loppuun asti piinautuneena ja kun mitään muuta oljenkortta ei enää ollut, "jos Gyllenmarck pettää, silloin ei ole oikeutta taivaassa eikä maan päällä".
Hänen vaimonsa kuihtui päivä päivältä ja pillahti tuon tuostakin itkuun.
"Ei se vinkumalla parane", ärähti Matti Niemelä.
Samalla hän kuitenkin häpesi itseään ja äänilajiaan ja jatkoi:
"Mitäs tuosta nyt itket? Eihän kaikki vielä ole loppuun pelattu, ja jos onkin, niin kyllä minussa on työmiestä elättämään teidät ja itseni. En minä ole ensimmäinen enkä viimeinen jätkä".
Vaimo pyyhki kyyneleet hameensa helmaan ja koetti näyttää tyyntyneeltä.
"Ei sinusta ole, Matti…", sanoi hän, mutta lopetti lauseen kesken. Sillä jos hän olisi loppuun asti sanonut, olisi seuraava sana ollut "mihinkään", ja se olisi ollut vähän liian karkeasti sanottu.
Pirtin lattia oli yltyleensä lian ja syljen peitossa, huoneissa leijaili sakea tupakansavu, ja talonväki kulki äänettömänä askareissaan. Iltaisin oli pirtti täynnä puheensorinaa, kiroilua, naurua ja korttienläiskettä. Itsenäisestä talosta oli Niemelä muuttunut tukkilaiskämpäksi. Nyt puuttui vain, että viinakauppiaat saapuisivat, niin kurjuudenkuva olisi ollut täydellinen.
Toisinaan Matti unohtui pitkäksi kotvaksi katselemaan kortinlyöjiä, huomasi, kuinka rahat, kellot, tupakkamassit ja eväslaukut tuontuostakin, ja kädenkäänteessä, vaihtoivat omistajaa, kuinka yksi puolessa minuutissa menetti viikkopalkkansa ja toinen samassa ajassa sen voitti. Kuta kauemmin hän kulloinkin katseli, sitä voimakkaampana meni häneen halu liittyä tuohon samaan huolettomaan ja hälisevään joukkoon. Istua siinä vain ja voittaa, yhä ainoastaan voittaa, kunnes olisi voittanut koko velkansa. Sitten hän veisi rahat pomolle tuonne kamariin, sanoisi: "Siinä on, lähtekää nyt kävelemään ja vähän sassiin!" Näin hän katseli ja ajatteli ja vihdoin hän huomasi, että vain perheen läsnäolo esti häntä tuohon joukkoon liittymästä.
Eräänä iltana saapui viinakauppias, ja Matti Niemeläkin osti itselleen litran. Se tapahtui ensi kerran pitkästä aikaa. Maanantai-aamuna otti hän ensimmäisen ryypyn, ja juuri silloin ilmestyi pari yhtiön metsänarvostelijaa hänen kotimetsäänsä, ihan pihamaan aidan taakse. Tulivat sinnekin niinkuin omalle maalleen ja alkoivat killistellä puiden runkoja ja lyödä pilkkoja puihin.
"Jumal'aut sentään!"
Matti Niemelä tajusi, että hän oli ostanut viinan Luojan sormen viittauksesta. Yhtiö tulee takomaan merkkejään hänen metsäänsä niinkuin omaansa! Jo meni nyt vähän liian pitkälle! Nyt tarvittiin luontoa, selvillä päin hän ei ikinä olisi mennyt niitten kanssa rähisemään. Mutta nyt saisivat katsella, kenen metsää ovat krateeraamassa!
"Mitä miehiä te olette?" huusi hän ehdittyään aidan viereen.
"Kannanlahti-yhtiön ollaan", vastasi toinen miehistä itsetietoisesti.
"Mitä te sieltä haette? Suorikaa heti matkoihinne siitä!"
"Äläpä revi liiaksi suutasi, Matti. Kyllä tiedät itse, millä asioilla ollaan."
"Olkaapa millä asioilla tahansa, niin liian aikaista se vielä on.
Lähdettekö sieltä — vai…?"
"Usutanko koiran kimppuun", jatkoi toinen miehistä nauraen.
Matin luonto ei sietänyt enempää hävyttömyyttä. Vihaisesti hän hyppäsi yli aidan ja katkasi seipään aseekseen hypätessään.
"No, saatana! Ymmärrätkö puhetta?"
Vaahto pursusi hänen suupielistään ja seiväs tärähti yhtiön miehen olkapäähän, ennenkuin tämä oikein oli oivaltanut asiaa täydeksi todeksikaan. Makaa nyt siinä, sen… Hän kohotti aseensa toiseen, perusteellisempaan ja paremmin tähdättyyn iskuun, hän nautti jo edeltäpäin, ennenkuin ehti iskun antaakaan, sen tuloksista, mutta lyödyn toveri oli pitänyt varansa ja kun Matti juuri oli aikeensa toteuttamaisillan, kirskahti lyönti häneen omaan pääkuoreensa, niin että hän siihen paikkaan tupertui.
* * * * *
Tällaisina saapuivat tiedot Gyllenmarckin puustelliin.
Hän ei tällä kertaa ruvennut aprikoimaan ja miettimään. Hän toimitti vain sanan neljälle lähimmälle metsänvartijalleen, että he huomenna tulisivat hänen luokseen puustelliin. Pyssyt muassa.
He olivat suurikokoisia, pelottomia miehiä, Gyllenmarckin metsänvartijat, miehiä, jotka olivat ikänsä viettäneet keskellä koskematonta luontoa ja tottuneet avoimin silmin käymään niin metsän petoja kuin kaksijalkaisiakin vastaan, jos niin tarvittiin. He osasivat ampua linnun lennosta, ja kolmenkymmenen sylen päästä ampuivat he karhua silmään. Ja he tulivat ja toivat pyssynsä muassaan.
Näiden seurassa saapui Gyllenmarck keskiviikko-iltana myöhään Niemelään, tervehti ohimennessään emäntää, joka oli pudottaa maitokiulun maahan hämmästyksestä, potkasi portailla vetelehtivän sutkin kintut syrjään ja huomaamatta Mattia, joka istui ikkunan ääressä sidotuin päin, astui suoraan kamarihuoneisiin.
Kortinlyönti kamarissa taukosi, kun Gyllenmarck seuralaisineen astui sisään, ja huoneessa alkoi vallita kolea, pahaaennustava äänettömyys. Tukkiherrat silmäilivät neuvottomina vuoroin toisiaan, vuoroin tulijoita, tietämättöminä siitä, kuka keskustelun aloittaisi ja miten sen aloittaisi.
"Eiköhän ole parasta, että herrat ja herrojen tuolla pirtissä oleva joukkokunta alkaa kiiruusti koota tavaroitaan ja vetäytyä tästä talosta muualle! Ymmärtääkseni olette täällä jo liiankin kauan pakkovierailleet."
Syrjäinen saattoi helposti huomata, että Gyllenmarckin oli vaikea hillitä itseään. Hänen äänensä värähteli, ja hänen silmissään oli uhkaava tuike, jollaista ei kukaan ennen muistanut niissä nähneensä.
Tukkiherrajoukko liikehti levottomasti, joku alkoi vaistomaisesti koota kortteja pöydältä.
"Herrat ovat hyvät ja pelaavat pelinsä loppuun", jatkoi Gyllenmarck tyynemmin kuin olisi osannut odottaa, "sen verran täytyy sentään suoda aikaa. Sitten on parasta, että suoritatte laskunne ja lähdette."
Herrojen kasvoilla vaihtelivat värit, ja heidän oli vaikea hillitä vihaansa. Mutta sikäli kuin he edessään seisovaa metsäherraa tunsivat, tiesivät he myöskin, että leikki oli kaukana.
"Herra metsänhoitaja ei taida tietää", lausui viimein vanhin heistä ponnistaen viimeiset voimansa pysyäkseen tyynenä ja arvokkaana, "herra ei tosiaankaan taida tietää, että tässä talossa jo melkein on kuin toinen isäntä".
"Kuka se sitten olisi?"
"Yhtiö".
"Vai niin. Ja millä perusteella se nyt tänne niin yht'äkkiä isännöimään muuttaisi?"
"Herra metsänhoitaja ei taida tietää sitä velkajuttua?"
"Tiedän. Mutta se ei oikeuta tunkeutumaan toisen taloon. Sitäpaitsi se ei vielä ole ollut käräjissä esillä, ja se voidaan maksaa vaikka tällä hetkellä, jos tahdotaan."
"Ei se siltä ole näyttänyt…"
Pomo veti suunsa puolittain halveksivaan hymyyn ja loi voitonriemuisen katseen tovereihinsa. Hän oli tohtinut soittaa suuta metsäherralle, samalle metsäherralle, joka oli juoksuttanut yhtiön suurinta pomoa.
Mutta Gyllenmarckin kärsivällisyys oli nyt tyyten loppunut. Hänen arvovaltansa ei hyötyisi siitä, että hän tässä seisoi ja väitteli muutamain jätkästä kohonneitten tukkipomojen kanssa.
"Jos teillä on velkakirja mukananne ja valtuudet vastaanottaa rahat, niin antakaa tänne se", sanoi hän lopuksi asettaen setelitukon pöydälle. "Päinvastaisessa tapauksessa on paras jättää tämä talo kymmenen minuutin kuluessa ja sanoa tuolle joukkiolle tuolla pirtissä, että se tekee samaten. Minä huomautan viimeisen kerran, että tulen isännän puolesta käyttämään kaikkea sitä voimaa ja valtaa, mikä oman kodin puolustamiseksi on sallittu, ja ellei talo määrä-ajan kuluessa ole puhdas, annan avata tulen. Syyttäkää sitten itseänne!"
Sanaton hämmästys valtasi tukkiherrajoukon. Toiset tekivät eleitä noustakseen, mutta istuutuivat jälleen, toiset vilkuilivat ahdistettuina ympärilleen. Ukkoherra katseli setelitukkoa ja alkoi viimein laskea sitä.
"Tuota noin", aloitti hän epämääräisesti ja vitkastellen, "sitä velkakirjaa ei ole täällä… se on Peuraniemen metsäkonttorissa…"
Sitten hän taas kokosi rohkeutensa.
"Ei kai metsäherra tarkoita, että me tästä yön selkään lähtisimme?" sanoi hän. "Emme me ilmaiseksi täällä ole."
"Kyllä minä juuri sitä tarkoitan. Älkääkä oman etunnekaan vuoksi antako minun sitä toistaa."
"Niin, mutta…"
Siinä nyt seisoivat kaikkivoivan yhtiön palvelijat, siinä he seisoivat, ruveten neuvottomina kokoilemaan tavaroitaan. He tajusivat sisimmässään, että hän, joka pitemmittä mutkitta oli | juoksuttanut yhtiön ylimmäistä pomoa, oli mies saamaan heidätkin liikkeelle, eikä auttanut muu kuin mukautua ja odottaa parempaa päivää. Tästä tultaisiin puhumaan kylissä, puustelleissa, taloissa ja torpissa, puhuttaisiin nautinnolla ja naureskellen, mutta silti ei ollut vielä Kannanlahti-yhtiö herennyt olemasta. Ja he kokosivat omuuksiansa hitaasti ja vaivalloisesti, veivät sanan pirtissä majailevalle joukkiolle, joka itseksensä turisten nousi jaloilleen, rahat helisivät, kun laskuja maksettiin, ja kun toiselle kymmenelle minuutille oli päästy, lappautui ovesta ulkosalle kymmeniä miehiä käsittävä, rähisevä ja kiroileva miesjoukko.
Mutta Constantin Gyllenmarck seisoi porstuassa katsellen poistuvaa miesjoukkoa, eikä värekään hänen kasvoissaan osottanut voitonriemua enemmän kuin suruakaan.