XIII
Tukkilaisten mentyä tuntui, kuin olisi Matti Niemelän pirttiin tullut suuri sunnuntairauha.
Oli kuin pitkän ja uuvuttavan työpäivän jälkeen vihdoinkin olisi saavutettu hyvinansaittu lepohetki, jolloin työn tulokset ovat melkein kuin kosketettavissa ja jolloin tarvitaan vain lyhyt, ratkaiseva loppuponnistus ja kaikki on valmista.
Pirtissä vallitsi hiljaisuus. Arkiset askareet olivat tauonneet, puoliyö oli käsissä, mutta kukaan ei ajatellut levolle menemistä. Oli tapahtunut jotakin niin ennenkuulumatonta, että oli pakko pysähtyä hetkeksi ajattelemaan, kuinka se oli ollut mahdollista.
Ainoa, joka talon asujamista näytti olevan tapausten tasalla, oli Lyyli, hän, jolla oli omat korkeat ajatuksensa Constantin Gyllenmarckista.
Hänen huulillaan väikkyi hymy, sellainen itsetiedoton hymy, jota ei ole muiden nähtäväksi tarkoitettukaan; hänen katseensa lensi vuoroin isään ja äitiin, vuoroin metsäherraan, ja se näytti sanovan:
"Katsokaa, enkö sittenkin ollut oikeassa!"
Sitä ei kukaan oikeastaan ollut epäillytkään. Mutta Gyllenmarckin toimenpiteet olivat niin eriskummallisia, ettei tavallinen, yksinkertainen maalaisjärki kyennyt niitä tajuamaan. Ja kun Lyyli, joka oli seurannut oven takaa Gyllenmarckin keskustelua tukkiherrain kanssa, oli juossut pirttiin ja kuiskannut vanhemmilleen: "Nyt hän pani rahat pöydälle ja käski niiden lähteä", oli molemmilla vanhemmilla jo kauan aikaa ollut kaukainen tajunta, että jotakin sellaista tulisi tapahtumaan, mutta tämän mielikuvan toteutumisen mahdollisuutta he eivät kaikesta huolimatta olleet jaksaneet uskoa. Kun se nyt kuitenkin tapahtui, eivät he voineet muuta kuin vastata yksikantaan: "Vai niin", tai: "Niinhän pitikin käydä", ja sitten vaipua tylsään nautintoatuottavaan rauhaan, sillä he olivat molemmat loppuun asti piinautuneet.
Nyt oli yö, kesäyö, muuatta päivää ennen juhannusta. Taivaanranta ruskottaa punaisena, aurinko vetäytyy vain hetkeksi piiloon, ruvetakseen jo muutamien minuuttien kuluttua uudelleen kultaamaan kaukaisten tunturien ja vaarojen huippuja ja metsän puiden latvoja. Auringon mukana heräävät linnut, ja sääsket yltyvät virkeämpään toimintaan, ilma on täynnä kosteata tuoksua, linnunlaulua ja surinaa. Virratessaan joki välkkyilee kuin kultavirta, eikä kosken kohina enää kuulosta raivoisan koiran ulvonnalta, vaan on tasaisesti haastelevaa, leppoisaa ja lohduttavaa.
Niemelän pirtin pöydälle ilmestyvät kahvikupit, sen ovat matkamiehet rehellisesti ansainneet; ne ilmestyvät siihen kenenkään vihjaisematta ja viittaamatta, välttämättömäsi asiaankuuluvina, näkymättömän kiitollisuuden näkyväisinä osotuksina.
"Ottakaa, metsäherra… ja miehet myöskin…"
Kehoituskin tulee kuin jostakin kaukaa, ilman puhumisen vaivaa ja ponnistusta.
Sitten olisi vähitellen käytävä käsiksi siihen, joka välttämättömästi on tuleva, siihen, jota kaikin vaistoin ja henkeä pidätellen odotetaan. Ja siihen käydään käsiksi, harkitusti ja asiantuntemuksella, vaatimatta mitään kunniaa pienestä palveluksesta. Gyllenmarck tuntee olevansa toimiva tekijä yhteiskunnassa, mies, joka ei vatvo menneitä, vaan jolla on pitkä tulevaisuus ja paljon työtä.
"Se velka", sanoo hän, katkaisten hiljaisuuden, "on nyt järjestetty".
Ja kun hänelle ei mitään vastata, laskee hän rahat pöydälle ja jatkaa:
"Omaan nimeeni otin, kunnes saat yhtiön maksetuksi. Enhän voinut mitenkään tehdä muutenkaan. Sitten, kun olet yhtiön suorittanut, arvostelen metsääsi Krokforsin yhtiölle antamansa rahan arvosta. Ymmärrätkö?"
Matti Niemelän kömpelö käsi kopeloi setelitukkua, hänen silmiinsä nousevat vedet, vaikka hän tarmokkaasti ponnistelee vastaan, eikä hän voi estää leukaansa papattamasta. Hän huomaa olevansa ämmämäisen lapsellinen ja naurettava, mutta hän ei voi sille mitään.
"Te olette ollut minulle niin hyvä", sanoo hän värähtävin äänin, "etten minä tiedä, miten minä oikein…"
Hän katsahtaa sinne, missä tietää vaimonsa istuneen, mutta tämä on vetäytynyt pois, päästääkseen kauan tukahdutetun kyyneltulvan valloilleen, ja hän tuntee itsensä vielä neuvottomammaksi ja nöyremmäksi.
"En minä tiedä", sopertaa hän, "miten minä metsäherralle oikein… kiitollisuuttani…"
"Suorihan maksamaan vain velkasi yhtiön metsäkonttoriin Peuraniemelle", lausahtaa Gyllenmarck melkein karusti, "ja pidä vasta paremmin silmäsi auki. Sinä saat vielä Krokfors-yhtiöltä tuhat markkaa, kunhan metsä on arvosteltu".
"Kyllä minä… huomispäivänä. Vai tuhat markkaa vielä…!"
"Niin. Kyllä sinä jo tällä pääset jaloillesi. Mutta pidä sitten kynsin hampain kiinni omuuksistasi, niin metsästä kuin kaikesta muustakin, ja hoida sitä järjellä. Tilaa vaikka apua maamiesseurasta, kyllä se kannattaa."
* * * * *
Aurinko oli jo korkealla, kun Niemelän talossa käytiin levolle. Mutta uni ei tullut silmiin, siinä puheltiin, supateltiin, tehtiin suunnitelmia ja laskelmia.
Gyllenmarck istui ikkunan ääressä ja katseli kimaltelevia kastehelmiä ja kuunteli heräävää luontoa. Joelta kuului kaukaista huutoa ja hoilausta, siellä kulki hänen karkoittamansa jätkäjoukko kuin kodittomat sielut pitkin rantoja, huudoillaan, vaikkakin yhä etenevillä, häiriten kesäyön rauhaa. Ja äkkiä Gyllenmarckin päähän taas lensi ajatus niistä suurista kylmistä aivoista, jotka oikeastaan hallitsivat noita, jotka tekivät työtä ja hoilasivat, ja niin paljoa, paljoa muutakin.
"Minun täytyy nähdä se mies", päätti hän itsekseen, "nähdä ja puhua hänen kanssaan".
Yksi talo oli pelastettu, mutta monia oli saman kadotuksen partaalla.
Mutta juuri, kun hän tätä mietti, aukeni ovi hiljaa.
"Mitä nyt?"
Tulija oli vain Lyyli. Hän oli tullut kiittämään metsäherraa.
Metsäherra sai suoda anteeksi, mutta hän ei voinut muuta tehdä.
Gyllenmarckin valtasi lämmin, hurmaava tunne ja hän olisi sulkenut syliinsä tytön, ellei se olisi ollut sopimatonta. Hän ei voinut sille mitään, että hänkin tunsi kyyneleen silmänurkassaan ja itsensä aiheettoman tunteelliseksi ja herkäksi.
"No, mitäs siinä! Menehän nyt vain nukkumaan, Lyyli!"
Mikä tässä elämässä oikeastaan oli?
Tulevaisuus katseli häntä kirkkaana ja säteilevänä ja siellä kaukana kirkolla makasi yksi valkoisten uudinten takana ja ajatteli vain häntä, yksinomaan häntä, Constantin Gyllenmarckia.
Jumalani, kuinka osaan olla Sinulle kyllin kiitollinen!