XXIV
Eräänä yönä valvottiin Hannukselassa ja sinä samana yönä valvottiin myöskin Peuraniemessä. Tahdottiin kyllä nukkua, mutta ei saatu nukutuksi. Tämä oli niin kovin outoa.
Illalla on ollut iloa ja pientä tilintekoa kaikesta menneestä. On itkettykin, on puheltu ja Sigrid-tyttö on vienyt kunkin vuorostaan kuvastimen eteen: katsokaa nyt, niin paljon aikaa on kulunut, emmekä me ole tuon enempää vanhentuneet.
— Meillä ei ole ollut siihen aikaa, — sanoo hänen veljensä.
— Minulla ei ole ollut aikaa edes ajatella, että minusta mahdollisesti tulee vanhapiika, — huomauttaa sisar hiukan nyrpistäen nenäänsä. — Ajatus kuuluu olevan vallan kauhea, mutta sisäkkö väittää, että osa päinvastoin on niitä aurinkoisimpia.
Kaikki yltyvät nauramaan, mutta Esteri sanoo vakavasti:
— Ole huoletta. Et jää.
— Voi olla, koska niin väität.
— On.
— Eläkäämme sitten toivossa, koska tähän asti olemme eläneet kurituksessa. — Mutta, Gunilla-raukkani, älä istu murheellisena. Saat varmasti Fransisi jouluksi. Pieni lisäkatumus hänelle ei tee pahaa. Kyllä Erik sen asian parhaiten tajuaa.
— Ehkäpä, — vastaa Gunilla-rouva sylkyttäen isoa poikaansa ja niellen kyyneleensä.
Esteri menee hänen luokseen ja alkaa vilkkaasti ja iloisesti kuiskutella hänen kanssansa. Se on aivan vastoin Esterin tapoja, ja vähitellen Gunilla-rouvan kasvot kirkastuvat.
Ajatus, että Peuraniemi on vapaa, lumoaa ja hurmaa. Siihen ei tahdota aluksi tottua, siihen suhtaudutaan ikäänkuin epäluulolla, peläten, — on niin kauan hengitetty raskasta, painostavaa ilmaa, joka on ollut ikäänkuin myrkytetty. Ajatukset ovat niin tottuneet siihen yhteen ajatukseen, etteivät ne tahdo tottua toiseen. Mutta tosiasioista ei päästä minnekään, ne puhuvat selvää kieltä. Ja kahleet kirpoavat yhdellä taholla lapselliseen välinpitämättömyyteen, toisella hartaaseen huokaukseen, kolmannella sydämestä lähteneeseen, äänettömään rukoukseen.
Elokuun yö näkee kyyneliä kahdella taholla: toisella kirpeitä ja katkeria, toisella vapauttavia, kirkkaista lähteistä pulppuavia. Elokuinen yö on tottunut näkemään niin monenlaista.
— Esteri, sinä olet teräksinen luonne. Ellet sinä olisi tullut, olisin antanut kaiken mennä.
— Minun osani on ollut niin vähäpätöinen.
— Se on ollut suurin kaikista. Jätit kodin, joka paisui rikkauttaan, vanhempasi, joita rakastit…
— Älä puhu siitä.
— Enkä minä ole edes kysynyt, kuinka vaikea sinun on. Mutta minä en ole uskaltanut sitä tehdä.
— Olisit saanut huoletta kysyä, ja minä olisin vastannut: muistelen joka päivä kotiani ja rakastan vanhempiani, vaikka he eivät kerran minua ymmärtäneet, mutta minun paikkani on täällä.
Mies sulki vaimonsa syliinsä. Se oli sama Esteri, täsmälleen sama, jonka sormenpäitä hän väristen oli nuoruudessaan hypistellyt, sama Esteri kapeasta jalkaterästä voimakkaaseen alahuuleen ja kapeaan, valkoiseen otsaan asti, sama Esteri, joka puhui niin vähän, mutta tunsi niin väkevästi ja uhrasi niin paljon. Oliko hän edes rakastanut vaimoaan oikein, eikö hän ollut liiaksi ajatellut Peuranientä? Riittikö se, että hänen ajatuksiinsa pitkinä, unettomina öinä oli liittynyt huoli vaimon onnesta? Eikö hän jollakin tavalla ollut laiminlyönyt vaimoaan? Nyt, nyt hän ottaisi kaiken takaisin, nyt hänen ei enää tarvinnut pelätä eikä vavista. Aika oli mennyt kiitävää vauhtia ja elämä, joka tähän asti oli kulunut, oli pitänyt häntä kuin lumottuna. Joskus hänen melkein oli täytynyt koetella itseään ja kysyä, oliko se tosiaankin hän itse, Erik Wegener.
Ja miltei samoin sai hän tehdä nytkin: monivaiheinen ajanjakso erotti kaksi pistettä, sen, josta hän oli alkanut, ja tämän nykyisen, eikä hän pohjimmaltaan jaksanut käsittää, millä hän oli tämän ansainnut. Jokaisen velvollisuushan oli tehdä työtä, mutta hänen työnsä oli ollut erikoisen siunausrikasta.
Erik Wegenerin valtaa harras, melkein lapsellinen tunnelma, joka pyrki jonnekin korkeuksiin, tähtien tuolle puolen; siinä oli iloa, mutta siinä oli ehkä enemmän nöyryyttä ja alistumista, äänetöntä juhlallisuutta, jonka luonnollisin ilmaisukeino oli hiljainen nyyhkytys.
Niin valvotaan siis puolihämäränä elokuun yönä Peuraniemessä, ja valvotaan Hannukselassakin.
— Minä uskon, että isä ja äiti jo käsittävät tämän, — sanoo Esteri pitkän ajan kuluttua.
— Heitä meidän ensi kädessä on tästä kiittäminenkin, — vastaa hänen miehensä.
— Mitä sinä sillä tarkoitat?
— Ajattelen, että kuinkahan meidän sitten olisi käynyt, ellei isäsi silloin olisi lähettänyt takaisin! Varmasti siinä oli joku tarkoitus.
— Saattoi olla sitäkin. Mutt'ei hän muutenkaan ole köyhiltä koskaan vienyt heidän viimeistään.
— Aamulla varhain vie isäntärenki hänelle velkani. Päivemmällä menen sinne itse.
— Niin, mene mutta mene nöyränä, sillä vikaa on meissäkin… minussakin…
Hannukselan Esteri on tullut isäänsä. Hän säilyttää viimeiseen asti malttinsa, mutta nyt hän sen menettää. Ajatukset, järjestelmällisesti tukahdutetut ja kätketyt rauhallisen ulkokuoren alle, ja tunteet, jotka väkipakolla on estetty purkautumasta nähtäviksi, vaativat osansa. Onhan hän sentään vanhempiensa lapsi, samalla kertaa onnellinen ja onneton. Ensi kerran, vuosikausien kuluessa, vaipuu Hannukselan tytär itkuun, hillittömään ja monivivahteiseen.
Kaikkea tätä saattaa tapahtua elokuun yönä. Mutta nyt alkaa jo olla kirkas aamu, ja sama lintu, joka sen valkenemisen ilmoitti Hannukselan haltijaväelle, sama lintu ilmoittaa sen Peuraniemenkin asujamille. Niin se on tehnyt vuosikausia, mutta vaikka se olisi huomattukin, ei siitä kukaan ole maininnut. Tarkemmin ajatellen ei siihen ole mitään syytäkään. Mitä siitä, jos joku taivaan lintu lentää siipiään yön jälkeen virkistelläkseen ja Hannukselan väen herätettyään Hannukselan puutarhasta Peuraniemen puistoon tai päinvastoin. On paljon suurempiakin asioita, joista ei mainita, yhteisiä: sama aurinko paistaa molempien vainiolle, samat tähdet tuikkivat yhtä lempeästi molemmille. Ja sama lintu, joka molemmille yhtä suurella alttiudella helähdyttää iloisen, toivoja antavan aamulaulun, helähdyttää sen muutaman kuukauden kuluttua yhtä suurella antaumuksella jollekin murjaanille Afrikan rannikolla.
Ei lepää Hannukselan haltijaväki, mutta eivät lepää Peuraniemenkään omistajat. He heittäytyvät vuoteelle, mutta kumpikin valvoo, huumautuneena siitä ajatuksesta, että eräs päämääristä on nyt saavutettu, ja odottaen, mitä alkava päivä tuo tullessaan.
Eikö aurinko tänä aamuna sittenkin tervehtinyt kirkkaammin kuin tavallisesti ja eikö lintujen laulu kuulostanut iloisemmalta? Nyt alkaa pian kaikkialla elonleikkuun korkea aika.